Kuulen korvissani miltei askelten äänen unionin rakennusten loputtoman tuntuisilla käytävillä. Kirjasta tunnistaa käsiteltävinä olevien asioiden monimutkaisuuden, pitkien kokousten uuvuttavan ilmapiirin, instituutioiden joskus rasittavaksi käyvän kilpailun ja isojen maiden sisäpolitiikan muutosten vaikutukset unionin toimintaan.

On ihan paikallaan, että kirjoittaja sujauttaa mukaan pohdintaansa maratonjuoksun olemuksesta: ”Maraton antaa aitoja kokemuksia elämälle. Vaikka olisi kuinka väsynyt, jaksaa yllättävän paljon.”

Teoksen viimeistelyssä Liikasella oli apunaan Eila Nevalainen, joka on työskennellyt sekä Liikasen kabinetissa että Euroopan parlamentissa ja toimittanut Liikasen vuonna 1995 ilmestyneen teoksen Brysselin päiväkirjat 1999–1994.

Jos komissaarin työ ja maratonin juokseminen vaativat vaivaa ja kestävyyttä, ei Komissaari päästä lukijaakaan helpolla. Unionin laajentamisen mahdollistavan Agenda 2000 synnystä, kemikaalilainsäännöstä, tietoyhteiskunnan perustan valamisesta tai vaikkapa nyt koronaroketteiden myötä ajankohtaisesta lääkelaista kerrotaan huolellisesti.

Jos pitäisi nimetä maailmalla parhaiten verkostuneita suomalaisia, Erkki Liikanen pärjäisi siinä kilvassa hyvin. Kirja vyöryttää esiin huikean määrän tapaamisia hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa. Monet heistä Liikanen on kohdannut aiemmissa tehtävissä ollessaan. Yhteydet näyttävät säilyneen myös komissaarivuosien jälkeen.

Muistin ja muistiinpanojen täytyy siis olla kunnossa. Kiinnostuksella kanssaihmisiin lienee myös osansa. Mukana kulkevat niin kansakoulukaverit kuin politiikan, tieteen, taiteen ja urheilun huiput. Työmatkoilla komissaari lukee, ja Assin kanssa kolutaan museot ja taidenäyttelyt.

Komissaari käännetään myös englanniksi. Uskon, että sillä on annettavaa Eurooppa-politiikasta kiinnostuneelle kansainväliselle yleisölle.

Kuvaus Jacques Santerin komission eroon johtaneesta prosessista kirpaisee. Väärinkäytöksiä tutkimaan asetetun asiantuntijaryhmän raporttiin ilmestyy viime hetkillä kuin tyhjästä virke, joka yksittäisten ongelmien nimeämisen sijaan saattaa koko komission toiminnan kyseenalaiseksi. Se tekee johtopäätöksensä. Hyvin työnsä hoitanut Santer upotetaan ja hänen maineensa mus­tataan.

Liikanen siteeraa kirjassaan The Guardianin päätoimittajaa Peter Prestonia, jonka kommentit poikkesivat valtavirrasta: ”Ei valkoisempaa kuin valkoinen, mutta vain vaalean harmaata. Yhtä kaikki tämä raportti ei suinkaan vastaa kuvaa siitä petosten vyörystä, mitä otsikot ja poliittiset purkaukset antoivat aiheen odottaa.”

Tuo näkökulma kannattanee pitää mielessä myös tämän ajan kohuotsikoita lukiessa.

Tapahtumat Santerin komission loppuaikana satuttivat myös Liikasen perhettä. Pitkän virkauran tehnyt Assi Liikanen toimi Brysselissä Stakesin asiantuntijana. Siitä saatiin aikaan italialaisen mepin väitteestä aluksi naurettavalta vaikuttanut kohu. Se alkoi kuitenkin elää omaa elämäänsä osana nepotismia ja petoksia koskevaa kuohuntaa. Assi Liikasen oikeus tehdä työtään kyseenalaistettiin. Vaikka väitteet osoitettiin vääriksi, hän ei jaksanut ja palasi Suomeen. Puoliso kertoo tapahtumista koskettavasti.

Yksi Komissaari-kirjan anneista on, että se kuvaa hyvin, osin päiväkirjamerkintöjen pohjalta, työtä politiikan ja virkatehtävien vaativissa paikoissa. Käytettävissä pitää olla koko ajan. Yksityisen elämän isotkin asiat on mukautettava siihen. Työntäyteisen heinäkuun 1997 katkaisevat tyttären häät ja isän hautajaiset, kumpikin suurten tunteiden asioita.

Komissaari on, samoin kuin Olin joukon nuorin, pätevä opas siihen, kuinka asioita hoidetaan tuloksellisesti. Pomon ei kannata kokouksissa käyttää aina ensimmäistä puheenvuoroa vaan keskittyä kuuntelemaan muita.

EU-politiikassa – kuten politiikassa muutoinkin – kannattaa aloittaa osapuolia yhdistävistä kysymyksistä. Pelkillä omien vaatimusten korostamisella ei päästä kovin pitkälle – ainakaan kestävästi. Tässä Komissaari täydentää hyvin Suomen entisen EU-suurlähettilään Jan Storen muistelmateosta Euroopan ytimessä: 20 vuotta myötä- ja vasta-mäessä.

Erkki Liikanen ei käytä adjektiiveja eikä puhu isoilla kirjaimilla. Oma maail­­mankuva tulee esiin vähäeleisesti. Hän miettii suomalaisten maakuntien edustajien tapaamisen jälkeen: ”Voisiko olla todella niin, että tämä sukupolvi haluaa hukata mahdollisuuden rakentaa uusi Eurooppa rautaesiripun murruttua, ja vain sen vuoksi, että oma maakunta voi menettää muutaman euron? En usko.”

Kirjansa loppupuolella Liikanen pohtii globalisaation ja digitalisaation aiheut­tamaa muutosta maailman talouteen ja Eurooppaan. Paljon hyvää on saatu aikaan, mutta kaikki ei ole mennyt kohdalleen. Vaikka valtava määrä ihmisiä on nostettu köyhyydestä, kehitys on aiheut­tanut myös syrjäytymistä ja tuloerojen kasvua. Siksi on kehitettävä ja toteutettava mukaan ottavan kasvun malli, jossa pidetään huolta kaikista ihmisistä.

Liikanen korostaa tässäkin yhteydessä laajan, koko ikäluokan kattavan koulutuksen merkitystä. Nuorten pääsyä työelämään tulee helpottaa kaikin mahdollisin toimin. Tarvitaan mestareiden ja kisällien yhteistyötä.

Erkki Liikanen: Komissaari. Siltala 2021, 383 s.