Salassa viranomaisilta kuvatun hyisen suomalaiselokuvan taustalla kummittelee Estonia

Pluragrotta tai tuttavallisemmin Plura on Pohjois-Norjassa sijaitseva Pohjois-Euroopan syvimmälle ulottuva veden täyttämä luolasto, jonka uumeniin sukellusta harrastavistakin vain rohkeimmat uskaltautuvat laitteistoineen tekemään löytöretkeilijöiden ja astronauttien unelmiin vertautuvaa tutkimusmatkaa. Sinne ei ole kokemattomilla, huonosti varustautuneena tai yksin mitään asiaa.

Helmikuussa 2014 viidestä suomalaissukeltajasta koostuva ryhmä joutui silti ongelmiin luolaston sisuksissa yli sadan metrin syvyydessä, missä näkyvyyttä on vain joitain metrejä. Kahden ja kolmen hengen ryhmiin jakautuneesta tiimistä kaksi ajautui kohtalokkaisiin vaikeuksiin varusteidensa kanssa äärimmäisen ahtaissa onkaloissa. Osaavat kanssasukeltajatkaan eivät uupuneina onnistuneet auttamaan kollegojaan olosuhteissa, joita tavallisten maakrapujen on varmaankin täysin mahdotonta sisäistää.

Myöskään viralliset nostojoukot eivät kyenneet noutamaan ruumiita ylös vaan lopettivat yritykset. Poliisi julisti Pluran luolaston sukelluskieltoon.

Takaisin pintaan (2016) ei kerro enää niinkään tuosta onnettomuudesta kuin siitä syntyneestä selviytyneiden kunniavelasta. Se saa kuolleiden ystävät ryhtymään hengenvaaralliseen hankkeeseen ja kansalaistottelemattomuuteen.

Teatteriolosuhteet ovat turvalliset, mutta hetkittäin dokumentti tuottaa silti klaustrofobisia tuntemuksia.

Ohjaaja Juan Reinan mukaan hänen dokumenttielokuvansa alkuperäinen tarkoitus oli kuvata sukellusryhmää, joka tavoittelee luolasukelluksen maailmanennätystä. Menestystarinan sijaan häneen käsiinsä tulikin oikean elämän tragedia, jota elokuva kääntää jonkin asteen lähemmäs ensin mainittua. Uuden kertomuksen keskiössä on operaatio, joka on tehtävä salassa.

Ainakin minulle teos herättää ristiriitaisia ajatuksia. Onko ystävien kuolemasta sopivaa tehdä omiin tarpeisiin istutettua elokuvaa? Miksi ruumiiden hakemista ylipäänsä täytyy kuvata muuhun kuin mahdolliseen viranomaiskäyttöön? Olisiko Itämeren syvyyksiin uponneen Estonian hylyssä olevien ruumiiden nostamisesta voinut kuvata (dokumentti)elokuvan?

ELOKUVA:
Takaisin pintaan
Ohjaus: Juan Reina
Henkilöt: Patrik Grönqvist, Kai Känkänen, Sami Paakkarinen, Vesa Rantanen
2016, 85 minuuttia, ensi-ilta 19.2.
Reinan elokuvalle on varmasti omaisten hyväksyntä. Käy silti mielessä, mitä he ajattelevat esimerkiksi siitä, että ystävät vaarantavat uudelleen henkensä.

Ehkä koko jutussa onkin kyse juuri siitä ydinryhmän keskinäisestä ehdottomasta luottamuksesta ja löytöretkeilijähengestä, joita sukeltajien mukaan tässä lajissa tarvitaan. Ilman toverihenkeä ei ole mitään.

Teatteriolosuhteet ovat turvalliset, mutta hetkittäin dokumentti tuottaa silti klaustrofobisia tuntemuksia. Kymmenien metrien syvyydessä on pimeää, ahdasta ja hiljaista. Yleisön ”pelastaa” eniten se, että näkyvyys on niin heikko. Elokuvan visuaalisen ilmeen kannalta tämä on tietysti ikävää, sillä suuri osa tapahtumista välittyy vain osittain. Silti elokuvassa on myös kauneutta, jonka sukeltajat ymmärtävät minua paremmin.

Dokumentissa ei ole varsinaisia kohokohtia mutta aihe huomioiden ei kai pidäkään olla. Lähimpänä niitä ovat Norjan poliisille ilmoittautuminen ja tunnustuksen saaminen raskaasta työstä. Ilo ja suru lyövät kättä.

Onnettomuus ja paluu pinnan alle koettelevat ryhmän jäseniä eri tavoin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lyhyehkö dokumentti porautuu siihen vain hetkittäin. Johtajina näyttäytyvät palomies ja sukellusyrittäjä pitävät itsensä kasassa parhaiten ja kykenevät nauramaankin vapautuneesti. Monilapsisen perheen isällä on näkyvästi vaikeampaa. Hän alkaa epäröidä kykyjensä rajoja ja uhrausten mielekkyyttä sekä potea jonkinlaista sukelluskammoa. Kaikki se on enemmän kuin ymmärrettävää.

Reinan ansioksi ohjaajana on sanottava se, ettei elokuva sen poikkeuksellisen surullisesta ja henkilökohtaisesta sävystä huolimatta lipsahda menneiden märehtimiseksi ja kuolleiden ylistämiseksi. Sukeltajien ryhmästä tuleekin mieleen eräänlainen yhteen hitsautunut sotilasjoukko, joille suunnitelmassa onnistuminen on kunnia-asia.

Niin kliseistä kuin se onkin, kaveria ei jätetä.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat