Salassa viranomaisilta kuvatun hyisen suomalaiselokuvan taustalla kummittelee Estonia

Pluragrotta tai tuttavallisemmin Plura on Pohjois-Norjassa sijaitseva Pohjois-Euroopan syvimmälle ulottuva veden täyttämä luolasto, jonka uumeniin sukellusta harrastavistakin vain rohkeimmat uskaltautuvat laitteistoineen tekemään löytöretkeilijöiden ja astronauttien unelmiin vertautuvaa tutkimusmatkaa. Sinne ei ole kokemattomilla, huonosti varustautuneena tai yksin mitään asiaa.

Helmikuussa 2014 viidestä suomalaissukeltajasta koostuva ryhmä joutui silti ongelmiin luolaston sisuksissa yli sadan metrin syvyydessä, missä näkyvyyttä on vain joitain metrejä. Kahden ja kolmen hengen ryhmiin jakautuneesta tiimistä kaksi ajautui kohtalokkaisiin vaikeuksiin varusteidensa kanssa äärimmäisen ahtaissa onkaloissa. Osaavat kanssasukeltajatkaan eivät uupuneina onnistuneet auttamaan kollegojaan olosuhteissa, joita tavallisten maakrapujen on varmaankin täysin mahdotonta sisäistää.

Myöskään viralliset nostojoukot eivät kyenneet noutamaan ruumiita ylös vaan lopettivat yritykset. Poliisi julisti Pluran luolaston sukelluskieltoon.

Takaisin pintaan (2016) ei kerro enää niinkään tuosta onnettomuudesta kuin siitä syntyneestä selviytyneiden kunniavelasta. Se saa kuolleiden ystävät ryhtymään hengenvaaralliseen hankkeeseen ja kansalaistottelemattomuuteen.

Teatteriolosuhteet ovat turvalliset, mutta hetkittäin dokumentti tuottaa silti klaustrofobisia tuntemuksia.

Ohjaaja Juan Reinan mukaan hänen dokumenttielokuvansa alkuperäinen tarkoitus oli kuvata sukellusryhmää, joka tavoittelee luolasukelluksen maailmanennätystä. Menestystarinan sijaan häneen käsiinsä tulikin oikean elämän tragedia, jota elokuva kääntää jonkin asteen lähemmäs ensin mainittua. Uuden kertomuksen keskiössä on operaatio, joka on tehtävä salassa.

Ainakin minulle teos herättää ristiriitaisia ajatuksia. Onko ystävien kuolemasta sopivaa tehdä omiin tarpeisiin istutettua elokuvaa? Miksi ruumiiden hakemista ylipäänsä täytyy kuvata muuhun kuin mahdolliseen viranomaiskäyttöön? Olisiko Itämeren syvyyksiin uponneen Estonian hylyssä olevien ruumiiden nostamisesta voinut kuvata (dokumentti)elokuvan?

ELOKUVA:
Takaisin pintaan
Ohjaus: Juan Reina
Henkilöt: Patrik Grönqvist, Kai Känkänen, Sami Paakkarinen, Vesa Rantanen
2016, 85 minuuttia, ensi-ilta 19.2.
Reinan elokuvalle on varmasti omaisten hyväksyntä. Käy silti mielessä, mitä he ajattelevat esimerkiksi siitä, että ystävät vaarantavat uudelleen henkensä.

Ehkä koko jutussa onkin kyse juuri siitä ydinryhmän keskinäisestä ehdottomasta luottamuksesta ja löytöretkeilijähengestä, joita sukeltajien mukaan tässä lajissa tarvitaan. Ilman toverihenkeä ei ole mitään.

Teatteriolosuhteet ovat turvalliset, mutta hetkittäin dokumentti tuottaa silti klaustrofobisia tuntemuksia. Kymmenien metrien syvyydessä on pimeää, ahdasta ja hiljaista. Yleisön ”pelastaa” eniten se, että näkyvyys on niin heikko. Elokuvan visuaalisen ilmeen kannalta tämä on tietysti ikävää, sillä suuri osa tapahtumista välittyy vain osittain. Silti elokuvassa on myös kauneutta, jonka sukeltajat ymmärtävät minua paremmin.

Dokumentissa ei ole varsinaisia kohokohtia mutta aihe huomioiden ei kai pidäkään olla. Lähimpänä niitä ovat Norjan poliisille ilmoittautuminen ja tunnustuksen saaminen raskaasta työstä. Ilo ja suru lyövät kättä.

Onnettomuus ja paluu pinnan alle koettelevat ryhmän jäseniä eri tavoin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lyhyehkö dokumentti porautuu siihen vain hetkittäin. Johtajina näyttäytyvät palomies ja sukellusyrittäjä pitävät itsensä kasassa parhaiten ja kykenevät nauramaankin vapautuneesti. Monilapsisen perheen isällä on näkyvästi vaikeampaa. Hän alkaa epäröidä kykyjensä rajoja ja uhrausten mielekkyyttä sekä potea jonkinlaista sukelluskammoa. Kaikki se on enemmän kuin ymmärrettävää.

Reinan ansioksi ohjaajana on sanottava se, ettei elokuva sen poikkeuksellisen surullisesta ja henkilökohtaisesta sävystä huolimatta lipsahda menneiden märehtimiseksi ja kuolleiden ylistämiseksi. Sukeltajien ryhmästä tuleekin mieleen eräänlainen yhteen hitsautunut sotilasjoukko, joille suunnitelmassa onnistuminen on kunnia-asia.

Niin kliseistä kuin se onkin, kaveria ei jätetä.

Li Andersson, 29: ”On epäreilua, että miesten ja naisten ulkonäköstandardit ovat niin erilaiset”

Kuva: Nora Vilva

Näen peilikuvastani sekä sukuni ja perheeni, että myös työelämäni. Kyllä se näkyy kasvoilta, kun tekee paljon töitä ja matkustaa. Tuntuu siltä, että miehille on sallittua näyttää väsyneeltä, mutta naisten odotetaan aina olevan täysin tiptop. Olen päättänyt etten välitä siitä. On epäreilua, että miesten ja naisten ulkonäköstandardit ovat niin erilaiset.

Kun kasvot ovat paljon esillä julkisuudessa, niin tavallaan koko ulkonäköasiaan tulee etäisyyttä.

Äidilläni on tapana sanoa, että hän ei suostu hankkimaan ryppyvoiteita, koska hänen mielestään eletty elämä saa näkyä kasvoilta. Minulla on sama suhtautuminen peilikuvaani ja kasvoihini. On siistiä nähdä suvun piirteitä omissa kasvoissaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vahvemmin tunnistan omista piirteistäni isoäitini sen näköisenä, miltä hän näyttää valokuvissa nuorena. Siitä tulee sellainen yhteenkuuluvuuden tunne.
Kun kasvot ovat paljon esillä julkisuudessa, niin tavallaan koko ulkonäköasiaan tulee etäisyyttä. Jossain vaiheessa siitä ei enää hirveästi välitä, koska esillä on niin paljon sekä hyviä että huonoja kuvia. Ei sitä enää edes reagoi, vaikka törmää omaan kuvaansa jossain.

Nykymedia pyörii vahvasti henkilötarinoiden kautta, mikä tarkoittaa, että tietyt persoonat saavat paljon näkyvyyttä politiikassa.

Politiikan henkilöityminen on asia mikä mietityttää paljon. Koen sen aika ongelmallisena. Nykymedia pyörii vahvasti henkilötarinoiden kautta, mikä tarkoittaa, että tietyt persoonat saavat paljon näkyvyyttä politiikassa. Se ei valitettavasti aina korreloi ihmisten tekemän työn määrän kanssa. Eduskunnassa on paljon osaavia edustajia, jotka eivät juurikaan näy julkisuudessa.

 

Li Andersson on kansanedustaja ja vasemmistoliiton puheenjohtaja.

 

Teksti: Nora Vilva
Juttu ilmestyi ensin Demokraatin viikkolehdessä torstaina 2.11.2016.

Keskustelua aiheesta

Näyttelijöillä karmeita kokemuksia: ”Teatterinjohtaja tarttui kiinni rintoihini”

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander

– Muutama miespuolinen työtoveri on hipelöinyt takapuolta ja rintoja, suudellut väkisin, pitänyt fyysisesti kiinni rajoittaen liikkumista, työntänyt jotain keppiä hameen alle ja nostellut hametta.

Näin kirjoittaa noin 45-vuotias naisnäyttelijä STT:n ja Näyttelijäliiton kyselyssä seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta. Samankaltaisia kokemuksia jakavat kymmenet kyselyyn vastanneet näyttelijät.

Avoimeen lomakkeeseen vastasi lähes 150 näyttelijää, joista yli 120 oli kokenut jonkinlaista seksuaalista ahdistelua tai häirintää työssään. Puolet oli kokenut fyysistä häirintää, kuten takapuolen läpsimistä ja kourimista, rintojen puristelua ja käsien tunkemista housuihin.

Silmiinpistävää on, miten moni on kokenut selkeää ja karkeaa fyysistä ahdistelua, jopa päälle käymistä.

– Odotin menoa näyttämölle verhoissa, joiden takana istui lapsiyleisö. Teatterijohtaja tuli sinne ja tarttui kiinni rintoihini. En voinut reagoida mitenkään, koska yleisö oli siinä verhon takana, noin 55-vuotias nainen kertoo.

Vastaukset eivät yllätä Näyttelijäliitossa.

Moni vastaajista kertoo, että näyttelijän työhön kuuluvaa fyysistä läheisyyttä on käytetty hyväksi ja menty pidemmälle kuin kohtaus olisi vaatinut.

– Vastanäyttelijä kourii teatteriharjoituksissa oikeasti ja syvältä haaroväliäni, vaikka isolla lavalla reiden koskeminen olisi riittänyt, noin 30-vuotias nainen kertoo.

Moni kertoo lääppimisestä lavalla, kulisseissa ja harjoituksissa. Kiinni tarttumisen lisäksi on pyydetty olemaan alasti, vaikkei se liity mitenkään kohtaukseen. Sanallinen ahdistelu on ulkonäöstä huomauttelemista ja asiaankuulumattomia seksuaalissävytteisiä kommentteja, jotka on puettu vitsin muotoon. Moni on saanut myös suoria seksiehdotuksia.

Vastaukset eivät yllätä Näyttelijäliiton toiminnanjohtajaa Elina Kuusikkoa, mutta hän sanoo olevansa tulokseen pettynyt.

– Nimenomaan siitä, että se edelleenkin tuntuu olevan alalla noin yleistä. Olisi toivonut, ettei siellä olisi nuoria.

Kaikki pelkäävät mainettaan.

Ahdistelijat ovat olleet näyttelijäkollegoita, mutta myös ohjaajia ja muita esimiehiä. Moni kertoo, ettei ole osannut tai uskaltanut reagoida mitenkään.

Vaikeneminen on yleistä ja siihen vaikuttaa alan pätkätyöluonne, Kuusikko kertoo.

– Kaikki pelkäävät mainettaan. Sitä, ettei saa seuraavia keikkoja, ei saa rooleja. Silloin ohjaajalta saatetaan sallia sellaista, mitä ei normaalissa tilanteessa sallittaisi.

Keski-ikäinen naisnäyttelijä kertoo menettäneensä nuorena elokuvaroolin, koska ei tanssinut hitaita ohjaajan kanssa.

– Tämän hän itse kertoi syyksi, miksi hylkäsi minut elokuvasta.

Yllättävän iso osa tapauksista voisi täyttää rikoksen tunnusmerkit, kuten seksuaalisen ahdistelun, tai jotain vakavampaakin.

– Juopunut vanhempi työtoverini tunkeutui vapaapäivän iltana kotiini ”maksamaan pienen vippinsä”. Hän halusi kiittää luonnossa. Siinä sitten kiertelimme meidän ruokapöytäämme, minä karkuun ja hän perässä. Kyllä siinä oli ihan tosi kyseessä.

Nainen kertoo saaneensa miehen viimein itse ulos asunnosta, jolloin mies haukkui häntä huoraksi.

Ahdistelusta kertoo myös kuusitoista miesnäyttelijää. Kourijat ovat olleet niin naisia kuin miehiä.

– Vanhemmat miehet kourivat. En ole itse homoseksuaali. Kerran koekuvauksissa naispuolinen ohjaaja pyysi riisuutumaan. En tänä päivänä tiedä, miksi, kertoo noin 45-vuotias miesnäyttelijä.

STT–TUULI OIKARINEN

Näin kansa arvioi kuntaa työnantajana: Turvallinen, mutta palkkataso vaatimaton

Kuva: Kari Hulkko

Kansalaiset arvioivat, että kunta on työnantajana turvallinen ja työolosuhteet kunnissa ovat hyvät. Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselyyn vastanneiden mielestä kunta-alan palkkataso on kuitenkin vaatimaton.

Vastanneet arvioivat myös, että henkilöstön vaikutusmahdollisuudet työhön, mahdollisuudet edetä uralla ja kunta-alan töiden tuottavuus ja tehokkuus ovat kehnonpuoleisia. Lähes joka toinen vastaaja arvioi, että kunta-alan palkkataso on lähinnä huono. Monet vastaajista katsoivat kuitenkin, että kunta-alan palkkaus on riittävän hyvä.

Kunta-alan työolosuhteita piti erittäin tai melko hyvinä 64 prosenttia vastaajista. Lähes yhtä moni arvioi, että kunta-alan työpaikat ovat varmoja ja pysyviä, ja että sukupuolten tasa-arvo toteutuu hyvin.

Kyselyssä tiedusteltiin myös kunta-alan työntekijöiden näkemyksiä. Kuntatyöntekijät pitivät suurimpina ongelmina palkkausta, mahdollisuuksia edetä uralla ja henkilöstön vaikutusmahdollisuuksia. Kuntien palveluksessa olevista lähes joka toinen on tyytymätön esimiestyöhön ja johtamiseen.

Kantar TNS:n kyselyyn vastasi yhteensä 1 000 ihmistä. Virhemarginaali on vajaat kolme prosenttiyksikköä suuntaansa.

”Epäilin, pärjääkö uusi filmatisointi edeltäjille, mutta joudun sanomaan” – Heinäluoma antoi arvionsa uudesta Tuntemattomasta

Kuva: Tommi Hynynen © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

SDP:n kansanedustajat ovat vakuuttuneita Aku Louhimiehen ohjaamasta uudesta Tuntemattoman sotilaan versiosta.

Eero Heinäluoma kehuu elokuvaa Facebookissa mielettömän hienoksi ja koskettavaksi.

– Epäilin, pärjääkö uusi filmatisointi edeltäjille, mutta joudun sanomaan: Tuntematon on VUODEN elokuva, Heinäluoma päivittää.

Kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta on myös pitänyt näkemästään.

– Kävimme eduskunnan kanssa katsomassa uuden Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Itketti, vavisutti, kosketti. Elokuva tulee jäämään suurten elokuvien joukkoon. Kiitos ja valtavasti onnitteluja kansallistarinamme hienosta toteutuksesta.

Kansanedustaja Sirpa Paateron mielestä Louhimiehen Tuntematon sotilas on vaikuttava ja riittävästi erilainen.

Keskustelua aiheesta

Sipilä Suomen Yrittäjien juhlassa: Paikallisessa sopimisessa mentävä eteenpäin

Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) jakoi Valtakunnallisten yrittäjäpäivien pääjuhlassa Suomen Yrittäjien huolen siitä, että paikallisessa sopimisessa ei ole päästy riittävästi eteenpäin.

– Asioita pitää pystyä sopimaan enemmän yrityksen sisällä. Se on päivän selvä asia. Suomi on paikallisessa sopimisessa kaukana jäljessä kilpailijamaitaan, Sipilä sanoi valtioneuvoston tiedotteen mukaan.

– Suomen on ol­ta­va ket­te­räm­pi ja no­pe­am­pi sel­viy­ty­mään eteen tulevista haasteista. Heti kun Suomi100 -juhlat loppuvat, järjestän 8. joulukuuta seminaarin Kohti seuraavaa sataa. Tilaisuudessa etsitään Suomen tärkeimmät kysymykset 2020-luvulle, seuraavalle sadalle vuodelle. Nyt haetaan oikeita kysymyksiä. Haastan Suomen Yrittäjät tuomaan niitä.

– Minulle on äärimmäisen tärkeää, että tämä hallitus jatkaa Suomen uudistamisen ja kehittämisen tiellä koko kautensa loppuun. Kinttaat eivät saa pudota, vaan ta­lous ja työl­li­syys on saa­ta­va kes­tä­väl­le poh­jal­le ja julkinen talous tasapainoon, Sipilä sanoi.

Suomen Yrittäjien Valtakunnallisten yrittäjäpäivien pääjuhla järjestettiin Joensuussa lauantai-iltana 21.10.2017.