Kolumni

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Eteenpäin vievää dynamiikkaa – näihin seutuihin kietoutuu Suomen kasvu

Nuori tutkija kävi haastattelemassa kaupunkipolitiikasta. Väitöskirjaa varten hän oli selvittänyt 1990-luvun kaupunkipoliittisten työryhmien kokoonpanoja ja sieltä löytänyt minunkin nimeni. Sisäasiainministeriön nimeämänä työskenteli tuolloin useampikin kaupunkipoliittinen työryhmä.

Helsingin sosiaalivirastosta katsoen suurkaupungin ongelmat ja mahdollisuudet näyttivät vaativan painopisteiltään ja lähestymistavaltaan toisenlaista sosiaalipolitiikkaa kuin vähenevän väestön maaseutu taikka keskiverto Suomi. Yksityiskohtia myöten lainsäädäntöön sementoitu sosiaalipolitiikka – niin turvallinen ja tasa-arvoa vahvistava kuin se yksilöiden kannalta olikin – taipui huonosti muutosvirtojen, moniarvoisen kulttuurin, kansainvälistymisen, väestön muuttuvien tarpeiden kaupunkiympäristöön.

1990-luvun ja 2000-luvun alun jälkeen seurasi, jos ei nyt ihan pysähtymisen, niin ainakin hiljaiselon aika. Mutta keskustelu palaa.

Raportteja tuli, seminaareja pidettiin ja ulkomaisia asiantuntijoita konsultoitiin. Kansainvälistä vertailutietoa kerättiin. Selasin haastattelun pohjaksi vanhoja raportteja ja totesin, että samat kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia, ehkä vielä kärjistyneempinä. Suomen kasvun nähtiin jo tuolloin kietoutuvan tiiviisti kaupunkiseutujen kehitykseen. Kaupunkielämän moniulotteinen syke merkitsee dynaamisuutta ja kasvupotentiaalia, joka vahvistaa koko Suomen elinvoimaa. Näin ajateltiin työryhmien keskusteluissa ja tämän uskon pätevän edelleen.

Kaupunkipolitiikkaan liittyy myös professorien Matti Kortteisen ja Mari Vaattovaaran pitkäjänteinen Helsingin seudun sosiaalisen kehityksen tutkimus. Alueeltaan rajattujen ”ongelmataskujen” sitkeä pysyvyys ja laajeneminen nostaa esiin kaupunkien kehityksen nurjaa puolta ja esittää vakavia haasteita kaupunkipoliittisiin ratkaisuihin. Tämä olisikin oman messunsa väärtti.

1990-luvun ja 2000-luvun alun jälkeen seurasi, jos ei nyt ihan pysähtymisen, niin ainakin hiljaiselon aika. Mutta keskustelu palaa. Ajankohtainen suunta maakuntien Suomeen on aktivoinut kaupunkipoliittisen keskustelun.

Tampereen ja Turun kaupunginjohtajat tilasivat aluepolitiikan tunnetuimmalta tutkijalta Timo Arolta raportin ja järjestivät 13.1. kiinnostavan seminaarin suurten kaupunkien merkityksestä tulevaisuuden Suomessa. Väestö keskittyy kaupunkiseuduille, kansainvälistyminen kasvaa, työelämä muotoutuu uudelleen, kulttuurista nousee uudenlaista pääomaa; pelkästään hallinnollisin rakentein ei muutosta voi hallita eikä ohjata.

Toivottavasti keskustelu käynnistää eteenpäin vievää dynamiikkaa ja suurten kaupunkien kehitykselle annetaan riittävästi tilaa, maakuntakeskeiseen suuntaan rakentuvassa Suomessa. Seminaarin puhujat näkivät jopa erityisen suurkaupunkilainsäädännön tarpeen, joidenkin maiden mallin mukaan.

Harmi, että maan ainoa kansainväliseksi mertropoliksi kehittymisedellytyksiä omaava pääkaupunkiseutu on näkemyksissään täysin hajallaan. Osa kaupungeista katselee tulevaisuuttaan lähimaaseudun kumppanina, kun yhdessä pitäisi katsoa Tukholman, Pietarin, Berliinin suuntaan, kenties toisille mantereillekin. Tästäkin syystä nyt on tarve ja tilaus kaupunkipoliittiselle keskustelulle.

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja. Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Kolumni

salo_puoluevaltuusto_09aanestys
salo_puoluevaltuusto_09aanestys

”Demokratia hyvä mutta politiikka paha” – Vakava ristiriita voi pahentua, jos koulut jämähtävät 70-luvulle ja puolueet eivät uudistu

Puoluehistorian alussa parlamentti oli puolueille liki ainut toimintakenttä. Puolueet olivat täysin paikallisten eliittien käsissä. Puhuttiin kaaderipuolueista.

Myöhemmin puolueet laajentuivat ideologisiksi luokkaintressejä edustaviksi joukkopuolueiksi. Tämän jälkeen niistä tuli yleispuolueita, jotka kävivät kilpaa äänestäjistä.

Tänä päivänä puolueet ovat jälleen kaventumassa harvojen käsiin ammattimaisiksi kartellipuolueiksi. Ne keskittyvät hallinnoimiseen.

Tällä tavalla puolueitten kehitystä voi kuvata yhdestä näkökulmasta. Näin on tehnyt valtiotieteiden tohtori Merja Jutila Roon Kalevi Sorsa -säätiön julkaisemassa tuoreeessa raportissaan Kenen demokratia?.

Hän kuvaa enemmänkin puolueitten yleismaailmallisia kehityskulkuja. Edellä kuvattu yksinkertaistava kehityskertomus ei ole kovin herttainen. On selvää, että esimerkiksi Suomessa mitään puoluetta ei voida nimetä suoranaiseksi kartellipuolueen prototyypiksi.

– Mutta meilläkin on nähtävissä, että puoluetoiminta on nyt harvempien käsissä kuin aikaisemmin ja uusien yrittäjien on vaikea tulla mukaan. On enemmän kyse hallinnoimisesta kuin kansanliikkeestä, Jutila Roon kuitenkin sanoo.

Politiikasta tulee palvelu, jonka valtio tarjoaa.

Raportissaan hän piirtää tarkempaa kuvaa kartellipuoluemaisuudesta. Tällaiset puolueet ovat vakiinnuttaneet valtansa valtionhallinnossa. Fokukseen on noussut puolueen kyky hallita tehokkaasti. Vaalikampanjat ovat kalliita, keskitettyjä ja ammattimaisia. Puolueen keskustoimiston rooli korostuu.

Kenties yksi kuva tästä voisi olla kokoomuksen takavuosien puoluesihteerin Taru Tujusen nouseminen suorastaan jumalhahmon asemaan oman puolueensa menestyksen takaajana.

Kartellipuolueet monopolisoivat poliittisen päätöksenteon merkittävimmille puolueille. Edelleen on kyse tyyppipiirteiden hahmottamisesta, ei siis siitä, että kuvaukselle olisi suora vastine esimerkiksi suomalaisessa todellisuudessa.

Kartellipuolueiden ohjelmat eivät eroa suuresti toisistaan, ja vaalikampanjoissa keskitytään yleisesti hyväksyttyihin tavoitteisiin. Politiikka ei tarkoita kansalaisten mahdollisuutta vaikuttaa valtion tekemisiin vaan siitä tulee eräänlainen palvelu, jonka valtio tarjoaa kansalaisille.

Merja Jutila Roonilla on monia keinoja, joilla edelläkuvattu puolueitten ammattimaistuminen ja äänestäjien passivoituminen saadaan katkaistua. Niihin palataan tarkemmin artikkelin loppupuolella.

– Demokratian näkökulmasta olisi mahdollisimman tärkeää, että mahdolisimman laajat joukot osallistuisivat ja heidän ajatus välittyisi päätöksentekoon. Nyt tilanne on jakautunut, Jutila Roon sanoo.

Kaikki eivät tiedä, missä vaaleissa vaikutetaan mihinkin asiaan.

Raportti osoittaa konkreettisin luvuin, miten perinteisiä vaikutuskanavia hyödyntävät ahkerimmin politiikasta paljon tietävät, korkeasti koulutetut ja hyvätuloiset. Sen sijaan nuoret, ammattikoulutetut, työttömät ja työväestö jättävät tällä hetkellä jo huomattavan paljon enemmän osallistumatta ja äänestämättä.

Jutila Roonin mukaan tiedon eriytyminen on iso ongelma. Moni meistä seuraa tietynlaisia tiedotusvälineitä tai rupattelee samanmielisten kavereiden kanssa somessa.

– Puuttuu yhteinen kokemus ja monipuolinen tieto. Toiset tietävät, miten asioihin voi vaikuttaa paremmin. Toiset eivät esimerkiksi tiedä, missä vaaleissa vaikutetaan mihinkin asiaan. Jos syy–seuraussuhteet eivät ole selkeitä eikä ymmärretä poliitikkojen käyttämää kieltä, kansalaiset ovat eriarvoisessa asemassa.

Kovin nopeasti tällaista ongelmaa ei Jutila Roonin mielestä voi parannella. Koulutuksella on merkittävä rooli.

– Yhteiskunnallista opetusta pitäisi lisätä kouluissa ja demokratiakasvatusta vahvistaa.

Koulutus toimisi myös vastamyrkkynä populismille.

– Kansalaisilla pitäisi olla kyky kriittisesti arvioida tietoa, jota heille julkisuudessa jaetaan. Ideaalitilanteessa demokratiakasvatuksessa opitaan lähdekritiikkiä ja sitä, ettei oteta faktoja annettuina vaan pohditaan, onko tieto oikea.

”Demokratiaa ei ole ilman politiikkaa.”

Jutila Roonin mielestä 1970-luvulta asti Suomessa on ollut suorastaan hirvittävä politiikan pelko kouluissa.

– Politiikan opettamista pelätään. Sen vuoksi meillä on kasvamassa kansalaisia, jotka eivät tiedä paljon politiikasta. Jos oppilaille opetetaan vain rakenteista ja varotaan poliitikan sisältöä ja vaihtoehtoja, opetus ei kiinnosta ketään.

Jutila Roon tiivistää, ettei demokratiaa ole ilman politiikkaa. Siksi juuri politiikkaa pitäisi uskaltaa käsitellä kouluissa.

– Ja meidän pitäisi päästä yli siitä ristiriidasta, että näemme demokratian hyvänä asiana ja politiikan negatiivisena, hän jatkaa.

– Tämä on pitkän ajan kehitys, jossa demokratiaan ja siinä tapahtuvaan osallistumisen jakautumiseen ei ole osattu reagoida tarpeksi aikaisin. Ei ole mietitty syitä, miksi ihmiset eivät osallistu, vaan on syytetty heitä laiskoiksi.

Raportin tutkimustuloksissa korostuu se, miten paljon sosioekonomiset taustat vaikuttavat ihmisten osallistumiseen.

– Kun puhutaan syrjäytymisestä tai työttömyydestä, ei puhuta vain taloudellisesta hyvinvoinnista vaan myös demokratiasta, Jutila Roon painottaa.

Valtaan päässyt populisti on samoin tein eliittiä.

Hän pohtii raportissaan, miksi niin monet kansalaiset selvästi kokevat, ettei nykyisenlainen edustuksellinen järjestelmä ole onnistunut käytännössä. Nykytila on ollut otollista maaperää populismille.

Populismin hyvä puoli on se, että se on aktivoinut osallistumattomia. Ongelma taas on se, että kritisoidessaan nykytilaa se pyrkii yksinkertaistamaan maailman ja lupaa mahdottomia.

Jutila Roon muistuttaa, etteivät eliitinvastaisuus ja kyynisyys järjestelmää kohtaan ratkaise nykydemokratian ongelmia. Edustuksellisen demokratian ei voi myöskään antaa kaventua politiikasta paljon tietävien ja hyvin menestyvien ja korkeasti koulutettujen lajiksi. Päinvastoin, se kuuluu kaikille.

Nyt puolueet kuitenkin nähdään yhä enemmän eliitin edustajina, tai tästähän populismi niitä kritisoi. Samalla kritiikki kohdistuu kuitenkin myös edustukselliseen demokratiaan, koska juuri siihen lukeutuvat puolueet, valtuutetut ja kansanedustajat.

– Jos taas populistit tulevat itse valtaan, he edustavat samaa eliittiä. Niinpä tällainen jakolinja eliittiin ja kansaan ei toimi. Tämä kysymyksenasettelu liittyy juuri siihen, miten politiikka nähdään negatiivisena eli sinusta tulee saman tien niin kutsuttu eliitin edustaja, kun olet mukana politiikassa.

Tavoitteiden ohella on puhuttava keinoista.

Populismiin kuuluvat suuret johtajatyypit. Ylipäänsä politiikka on muutoinkin henkilöitynyt. Jutila Roonin mukaan henkilöityminen johtuu siitä, että ratkaistavat asia ovat monimutkaisia eikä poliitikoilla välttämättä ole niihin eri syistä samanlaista vaikutusvaltaa kuin ennen. Tämän vuoksi vaaleissa keskustellaan enemmän politiikan tavoitteista kuin keinoista tavoitteiden saavuttamiseksi.

– Puolueiden väleillä olisi isoja eroja siinä, miten politiikkatavoitteisiin halutaan päästä, mutta erot jäävät vaaleissa vähälle huomiolle. Siksi kansalaiset eivät tiedä, minkä vaihtoehtojen välillä vaaleissa ollaan valitsemassa. Vaalien jälkeen kokemus purkaantuu turhautumisena siihen, mitä hallituksessa lopulta päätetään.

Esimerkiksi Juha Sipilän (kesk.) hallituksen rajuja toimia palkansaajia kohtaan on hämmästelty. Miksei niistä puhuttu aiemmin?

– Itsellä tulee mieleen koulutusleikkaukset. Siinä on räikeä esimerkki. Puhuttiin kyllä sopeuttamistarpeesta, mutta keinot jäivät kertomatta. Kansalaisille tuli yllätyksenä, että koulutuksesta leikataan niin paljon, ja vanhuksilta yritettiin leikata niin paljon.

– Toivoisin, että puolueet olisivat vähemmän varovaisia ja rohkeasti toisivat esiin esimerkkejä, mitä ne aikovat käytännössä tehdä. Sitä kautta saataisiin avoimuutta ja kuluttajansuojaa äänestyspäätösten tueksi.

Vaikka Jutila Roonin toive puolueille lyödä kortit selkeästi pöytään ennen vaaleja saattaa vaalissa ehdolla olevista kuulostaa suoranaiselta poliittiselta itsemurhalta, tutkija on tosissaan. Jos vaakakupin toisella puolella on edustuksellisen demokratian heikentyminen, asian pitäisi olla vakava myös poliitikkojen kannalta.

Jutila kuvaa, mitä tapahtuu, jos puolueet panttaavat keinoja, joilla ne tavoitteitaan ajavat. Syntyy kierre: Äänestäjät eivät tiedä, millaisia uudistuksia tai leikkauksia aletaan tehdä. Äänestäjät pettyvät tehtyihin toimiin. He turhautuvat. Tästä puolestaan seuraa tunne, etteivät poliitikot ole kiinnostuneita ihmisten arjesta.

– Syntyy itseään ruokkiva kierre. Ja seuraavalla kerralla todennäköisesti jätetään äänestämättä.

Edustuksellinen demokratia tuottaa lähtökohtaisesti myös pettymyksiä.

Eduskuntavaaleissa vuonna 2011 ja 2015 äänestämättä jättäneistä noin puolet kertoi syyksi epäluottamuksen poliitikkoja ja politiikkaa kohtaan.

Toisaalta on hyvä muistaa sekin, että edustuksellinen demokratia on, mikäli on uskominen esimerkiksi brittiläistä politiikan tutkijaa Gerry Stokeria, jo lähtökohtaisestikin rakennettu tuottamaan pettymyksiä.

Jutila Roon muistuttaakin, että yksittäisille poliittisille vaihtoehdoille on harvoin enemmistön tukea. Päätökset edellyttävät yleensä kompromisseja etenkin Suomen kaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Systeemi tuottaa jatkuvasti pettymyksiä, kun harvan toiveet toteutuvat sellaisenaan.

Kun päätöksentekoprosessit voivat olla vaikeasti hahmotettavia ja kärsivällisyyttä vaativia, tämä lisää entisestään turhautumista järjestelmään.

Pettyneimpiä politiikkaan ovatkin ne, joilla on heikommat tiedot politiikasta. Tämän vuoksi juuri tiedon lisääminen kansalaisten keskuudessa olisi tärkeää.

Äänioikeusikärajan laskeminen pakottaisi keskittymään nuoriin.

Mikään pessimisti Jutila Roon ei ole. Puolueiden tehtävä on jatkossakin erilaisten vaihtoehtojen tarjoaminen äänestäjille. Niiden ei hänen mukaansa kuitenkaan kannata rakentaa toimintaa vain pysyvien puoluekannattajien varaan.

Kenen demokratia -raportissa Jutila Roon tähdentääkin, että säilyäkseen merkityksellisinä puolueiden tulisi saada yhä useampia osallistumaan niiden toimintaan, mutta entistä kevyemmillä tavoilla.

– Nykyihmiset eivät koe niin mielekkääksi puolueeseen sitoutumista, mutta se ei tarkoita, että ihmiset eivät haluaisi vaikuttaa. Ihmiset ovat kiinnostuneita kevyemmistä osallistumisen muodoista tai vaikuttamisesta, olipa kyse sisältökysymyksistä tai esimerkiksi puolueen puheenjohtajan valinnasta.

Kyse on siitä, että edustuksellista järjestelmää täytyisi uudistaa siten, että se pystyisi vastaamaan paremmin kansalaisten odotuksiin. Pitäisi siis löytää keinot myös ihmisten aktivointiin.

Tähän Jutila tarjoaa raportissaan kolmea eri kokonaisuutta. Yhdestä eli demokratiakasvatuksesta ja yhteiskunnallisesta opetuksesta on ollut puhetta jo edellä.

Toisekseen Jutila Roon alentaisi äänestysikää. Se suorastaan pakottaisi puolueet kiinnittämään enemmän huomiota nuoriin. Toisaalta äänioikeus jo itsessään nostaisi kiinnostusta politiikkaan.

Miltä kuulostaisi kevytjäsenyys?

Kolmanneksi Jutila Roon uudistaisi puoluetoimintaa. Jos puolue haluaa menestyä, se ei voi olla sisäänpäin katsova eikä tarkasti määriteltyyn jäsenistöön nojaava.

Puolueiden on avattava päätöksentekoaan ja alennettava osallistumiskynnystä vastatakseen kansalaisten muuttuneisiin osallistumistapoihin. Jotakin Jutila Roonin kuvaaman tyyppistä lienee esimerkiksi kansanedustaja Timo Harakan (sd.) perustamassa Liike 2020:ssä. ”Asia, eikä henkilö. Koko Suomi, eikä puolue”, Harakka on kuvannut yhdistystään.

Koska puoluesidonnaisuus on heikkoa, Jutila Roon suosittelee puolueille muun muassa erilaisten jäsenyyksien hyväksymistä. Kyseeseen tulevat kevyt- ja kannatusjäsenyydet. Yhtä lailla esimerkiksi puheenjohtajavaaleihin osallistumisen mahdollisuutta pitäisi laventaa. Jäsenvaalit aktivoisivat ihmisiä. Moni haluaa osallistua puolueiden rientoihin projektiluontoisesti.

Onko lopulta kyse siitä, että pelätään päästää ihmisiä vaikuttamaan puolueitten asioihin ja politiikkaan?

– Varmaan siinä on vähän sellaista pelkoa, että jos yhtäkkiä tulee hirveästi uusia ihmisiä, voi käydä niin kuin Briteissä, että Corbyn valitaan suurella mandaatilla ja vanhat puolueaktiivit eivät sitten ole hänen kanssaan samoilla linjoilla, Merja Jutila Roon pohtii.

Hän viittaa Britanniassa työväenpuolueen johtoon nousseeseen vasemman laidan edustajaan Jeremy Corbyniin. Hän jakaa omaa puoluettaan poikkeuksellisen voimakkaasti.

Suoraan demokratiaan kuten kansanäänestyksiin ja -aloitteisiin on viime aikoina kohdistunut kritiikkiä. Ei aina tiedetä edes, mistä äänestetään. Brexit-äänestys ja viime viikonloppuna Italiassa järjestetty kansanäänestys ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Ainakin puolueitten järjestämiin äänestyksiin ja jäsenäänestyksiin Jutila Roon suhtautuu positiivisesti. Vaikka kansalaisten äänestysaktiivisuus on heikentynyt, on huomattava, että samaan aikaan yleinen kiinnostus politiikkaa kohtaan on kuitenkin kasvanut.

– Ihmisiä selvästi kiinnostaa myös osallistua. Jos kiinnostusta löytyy, miksi sitä ei hyödynnettäisi puoluetoiminnassa. Jos kyseessä on osallistumisen laajentaminen ja ihmisiä halutaan mukaan päätöksentekoon, näitä pitäisi hyödyntää. Tätä kautta varmasti kiinnostus myös järjestelmää kohtaan kasvaa, kun ihmiset huomaavat, että he pääsevät vaikuttamaan.

salo_puoluevaltuusto_09aanestys salo_puoluevaltuusto_09aanestys

Kolumni

Kansanedustajille ylennys: Kapteenit Kaikkonen ja Mustajärvi

Itsenäisyyspäivänä ylennettyjen reservin upseerien joukossa oli myös politiikasta tunnettuja nimiä.

Kansanedustajat Antti Kaikkonen (kesk.) ja Markus Mustajärvi (vas.) ylennettiin kapteeneiksi.

Tuusulasta kotoisin oleva Kaikkonen on keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Vasemmistoliiton varapuheenjohtajan Mustajärven kotipaikkakunta on Savukoski.

Kapteeniksi ylennettiin kaikkiaan satakunta ja majuriksi vajaat 40 reserviläistä. Everstiluutnantiksi yleni neljä ihmistä. Se on korkein sotilasarvo, joka reservissä voidaan myöntää.

Reserviläinen voi saada ylennyksen osallistumalla esimerkiksi kertausharjoituksiin, Puolustusvoimien vapaaehtoisiin harjoituksiin tai sotilaallisiin koulutuksiin. Ylennyksen voi saada viiden vuoden välein.

Kolumni

Niinistö kommentoi yllättävää kyselyä — ”Lämmittää, että niin moni suomalainen kokee, että minulla voisi olla annettavaa presidentinvaaleissa”

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö on mielissään Iltalehden kyselystä, jonka mukaan hän olisi Sauli Niinistön pahin haastaja ainakin niiden poliitikkojen joukossa, jotka IL valitsi kyselyynsä.

Kyselyn mukaan vihreiden Niinistö ja SDP:n Jutta Urpilainen ovat presidentti Niinistön päähaastajat vuoden 2018 presidentinvaalissa.

”No olipa hämmentävä mutta myös miellyttävä gallup-tulos. Pekka Haavistoa ei tässä kysytty, joten olin vähän kuin varamiehenä mukana. Silti lämmittää, että niin moni suomalainen kokee että minulla voisi olla annettavaa presidentinvaaleissa”, Ville Niinistö kommentoi kyselyä Facebookissa aamupäivällä.

Päivällä vihreiden kansanedustaja Haavisto sanoi harkitsevansa, pyrkiikö hän puolueensa presidenttiehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaaleihin. Ville Niinistö on pyytänyt Haavistoa tavoittelemaan ehdokkuutta. Haavisto sai vuoden 2012 presidentinvaaleissa yli miljoona ääntä.

Vihreät kertoi maanantaina myös avanneensa haun puolueen presidenttiehdokkuudesta kiinnostuneille. Ehdokkaaksi mieliviä pyydetään ilmoittautumaan puoluehallitukselle helmikuun 9. päivään mennessä.

Iltalehden mukaan 15 prosenttia vastaajista sanoo äänestävänsä Urpilaista kakkoskierrokselle, kun Ville Niinistön kannatus oli 20 prosenttia. Tällä tuloksella Urpilainen sijoittui tutkimuksen neljästä haastajasta kakkoseksi.

Muut haastajiksi valitut olivat keskustan Matti Vanhanen ja perussuomalaisten Jussi Niinistö.

Kolumni

Jaakko Hämeen-Anttila: ”Ei jokainen maahanmuuton vastustaja ole fanaattinen rasisti”

Professori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan varmin keino tarjota populisteille reilu mahdollisuus vaalivoittoon on antaa tilanteen polarisoitua, lähteä mukaan leimauslinjalle ja vaientaa maltillinen keskustelu siitä, että kaikilla ilmiöillä on hyviä ja huonoja puolia.

Hämeen-Anttila kirjoittaa kolumnissaan Helsingin Sanomissa, ettei esimerkiksi EU:hun kuuluminen tai maahanmuuton nopea kasvaminen ole ongelmatonta. Jos valtavirtakeskustelu esittää ne yksinomaan positiivisina ilmiöinä, tyytymättömyys kanavoituu populismiin ja ääriliikkeisiin, hän sanoo.

”Populismin vastalääke ei ole käänteinen populismi vaan keskustelu, jossa myönnetään, että asioita voi tarkastella monilta kannoilta ja että vastapuolelle voi päätyä ihan älykkäitä ja ajattelevia ihmisiä.”

”Ei jokainen maahanmuuton vastustaja ole fanaattinen rasisti, ei jokainen nykyhallituksen kannattaja kiiluvasilmäinen kapitalisti. Nato-jäsenyyttä voi vastustaa olematta Putin-trolli ja köyhiin kohdistuvia leikkauksia kritisoivat muutkin kuin neuvostoaikaan jämähtäneet kommunistit”, hän kirjoittaa.

Kolumni

andersson
andersson

Työvuoro dementiakodissa pysäytti puoluejohtajan: ”Arvostus nousi entuudestaan”

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Super on haastanut kansanedustajat tekemään työvuoron vanhusten palvelukeskuksissa. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson työskenteli tänään Turun kaupungin vanhusten dementiakodissa Mansikkapaikassa.

Kokemus oli hänen mukaansa pysäyttävä. Andersson oli ”todella kiitollinen siitä, että pääsi rautaisten ammattilaisten mukana osallistumaan siihen aivan tavalliseen työhön, mitä yksikössä tehdään”.

– Arvostus vanhustenhuollossa työskenteleviä kohtaan nousi entuudestaan, ennen kaikkea juuri todella ammattimaisen otteen ja hyvän ilmapiirin takia. Meistä kaikista tulee joskus vanhempia ja heikompia, ja minusta on äärimmäisen tärkeää, että me kaikki voimme luottaa siihen, että meistä pidetään hyvää huolta myös silloin, Andersson huomauttaa.

Ihmisarvoisen hoivan on katettava muutakin kuin perustarpeet.

Andersson sanoo vaativansa nyt entistä tiukemmin, että vanhuspalveluihin kohdistuvista leikkauksista pitäisi luopua kokonaan. Hän huomauttaa, että nykyinenkin hoitajamitoitus vie hoiva-ammattilaiset äärirajoille.

– Ihmisarvoisen hoivan on katettava muutakin kuin perustarpeet. Mansikkapaikassa hoitajat totesivat, että huonokuntoisimmat asukkaat helposti vievät aikaa virikkeellistä toimintaa kaipaavilta, jos henkilöstöresurssit eivät ole kunnossa.

Hallitus perui aikomuksensa alentaa ympärivuorokautisen hoivahenkilöstön määrää niin, että vähimmäismitoitus olisi laskenut 0,5:stä 0,4:ään.

Hallitus ei kuitenkaan ole perääntynyt aikeistaan hakea 70 miljoonan euron säästöjä julkiseen talouteen vuoteen 2019 mennessä. Säästöjä haetaan henkilöstömitoituksen täsmentämisellä ja hoitajamitoitukseen laskettavan henkilöstön uudelleenmäärittelyllä.

andersson andersson