Eurooppalaistunut dekkaristi Donna Leon ei todellakaan kosiskele USA:n kirjamarkkinoita: ”Tuskin siellä osataan edes lukea”

Kuva: Kari Hulkko
Suosikkidekkaristi Donna Leon vaalii nykyisessä kotimassaan Italiassa anonymiteettiään, mutta on yleisölle esiintyessään teräväsanainen ja valloittava persoona.

Ison veden takana New Jerseyssä syntynyt, mutta Italiassa jo vuosikymmenet asunut kirjailija Donna Leon oli kiistatta tämän vuoden Turun kirjamessujen maineikkain vieras. Maailmantähden maine kantoi, sillä messujen Agricola-päälavan katsomo ja koko lähitenoo pakkautui niin täyteen kuulijoita, että Leon näytti ilmeillään ja eleillään hämmentyneensä suosiota.

Venetsialaiskomisario Guido Brunettin rikostutkimuksista kertovalla Leonin dekkarisarjalla on kymmeniä miljoonia lukijoita ympäri maailmaa. Brunetti-kirjoja on ilmestynyt vuodesta 1992 lähtien jo 25, suomeksi niistä on saatu Otavan kustantamana tähän mennessä23, viimeisimpänä tänä vuonna ilmestynyt ”Ansionsa mukaan” (alkuteos By Its Cover 2014).  Ja lisää on ilmeisesti tulossa, sillä juuri messujen alla 74 vuotta täyttänyt Leon lupaa kirjoittaa Brunetti-jännäreitä niin pitkään kuin se tuntuu hänestä itsestään kivalta. Ja vielä tuntuu.

Leon haluaa kulkea omia polkujaan rikoskirjallisuuden nykytrendeistä piittaamatta. Hän ei pyri hätkäyttämään extreme-keinoin.

– Esimerkiksi teillä Pohjoismaissa suosittu rikoskirjallisuus tuntuu hyvin väkivaltaiselta. Itse en sen tyyppistä halua kirjoittaa enkä lukea. Olen siis Aristoteleen linjoilla, hänhän katsoi, että antiikin draamoissa esitetty julmuus ja väkivalta eivät ole hyväksi katsojalle. Minä ajattelen samoin nykypäivän rikoskirjallisuudesta.

Leonin kirjoissa rikoksien julmuuksien yksityskohtaista kuvailua tärkeämpiä pointteja ovat yhteiskunnallinen ote ja venetsialainen elämäntapa, johon kuuluu ehdottomasti hyvä ruoka. Niinpä Brunetti-dekkarisarjan kylkiäisenä onkin ilmestynyt (myös suomeksi 2011 nimellä ”Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin” tapaan) ruokakirja, jossa esitellään komisarion vaimon Paolan herkullisimpis aterialuomuksia. Leon luonnehti itseään kohtalaiseksi kokiksi, mutta ei missään tapauksessa niin loistavaksi, että häneltä taittuisivat Paolan luomat gurmeettiset herkut. Siksi hän on keittokirjassaan saanut apua italialaiselta ystävättäreltään.

Turun kirjamessujen signeerauspisteiden suosikki on läpi vuosien ollut Mauri Kunnas, mutta tänä vuonna hänet haastoi Donna Leon ja vieläpä samaan aikaan samalla standillä.

Turun kirjamessujen signeerauspisteiden suosikki on läpi vuosien ollut Mauri Kunnas (etualalla), mutta tänä vuonna hänet haastoi Donna Leon ja vieläpä samaan aikaan samalla standillä.

Anonymiteetista vapautta

Niin sisälle italialaiseen elämäntapaan kuin onkin sujunut Leonin kirjoista ensimmäistäkään ei ole käännetty italiaksi. Hän ei enää asu Venetsiassa eikä myöskään huutele julkisesti nykyistä kotipaikkaansa.

– Korostan taas kerran, että kyseessä ei ole mikään cosa nostran tai muunkaan painostuksen pelko, vaan yksinkertaisesti se, että haluan säilyttää Italiassa anonymiteetin suoman kirjailijanvapauden, en halua olla julkkis.

Leonin taaipumuksesta varjella yksityisyyttään kertoo sekin, että hänen virallisilla kotisivuillaan elämäkertatietojen kohdassa on nippa nappa kolmatta riviä tekstiä.

Amerikkalaislukijoista Leon tuntuu piittaavan vielä vähemmän.

– Toivon, että minulla on vakavasti asioihin suhtautuvia lukijoita, joilla on kykyä ymmärtää kirjojeni kulttuuriset tasot. En usko, että nykyamerikkalaiset osaava edes lukea tai ajatella, täräytti Leon messulavalla.

– Guido Brunetti on eurooppalaisesti katsoen vasemmistolaisesti suuntautunut mies, mutta amerikkalaisille hän on yksioikoisesti kommunisti. Eurooppalaisilla lukijoilla on niin paljon sosiaalista omatuntoa ja historiantajua, että he pystyvät nauttimaan täysipainoisemmin kirjojeni maailmasta.

Euroopasta näyttää tulevan Donna Leonin kirjallinen suosikkikin. Kun häneltä kysyttiin, mikä kirja lähtisi mukaan autiolle saarelle, hän fiksusti tinkasi ensin, että josko saisi ottaa kirjailijan kootut teokset, ja sanoi sitten ykskantaan:

Charles Dickensin koko tuotanto. Rakastan Dickensin humaania ihmiskuvaa ja yhteiskunnallista otetta.

 

 

Keskustelua aiheesta

Tuore kirja: Hallituksen retoriikassa sisäinen parannus ja puurtaminen tuo pelastavan muutoksen

Kuva: Lehtikuva / Roni Rekomaa

Yhteiskuntatieteiden tohtori Jouni Tilli (1979) keskittyy tuoreessa kirjassaan Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa (Atena 2017) perusporvarihallituksen retoriikkaan.

Hän analysoi muun muassa Juha Sipilän, Timo Soinin ja Sanni Grahn-Laasosen puheita. Hallituksen edustajien lisäksi Tilli käy läpi pari presidentti Sauli Niinistön puhetta sekä piispa Jari Jolkkosen valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen saarnan.

Analyyseja on aiemmin julkaistu Politiikasta.fi-sivustolla.

Tilli ei niinkään keskity puheiden tekniseen puoleen, muotoon tai rakenteeseen, vaan pyrkii pintaa syvemmälle: Millaisia piileviä vastakkainasetteluja puheisiin liittyy. Millaista ideologiaa ja vaikuttamista retoriikan keinoin edistetään.

Tillin tulkinta on vahvaa ja johtopäätökset suoria ja hyvinkin voimakkaita.

Tilli käy läpi esimerkiksi ulkoministeri Timo Soinin kaksi vuoden 2016 puhetta.

Vaikka Soinin puhe on Tillin mukaan päällisin puolin hillittyä, niiden pohjalta Venäjästä rakentuu kuva taloudellisten ongelmien riivaamana häirikkönä, jonka toiminta on äkkiväärää säntäilyä ja epäilyttävää politikointia. Maan pyrkimys on luoda euraasialainen imperiumi Neuvostoliiton jalanjäljissä.

”Suorastaan neuroottisia piirteitä.”

USA puolestaan on Soinille luotettava ja sitoutunut kumppani, joka huokuu turvallisuutta pelkällä läsnäolollaan.

– Suomi on ulkoministeri Soinin retoriikassa arvoiltaan ja politiikaltaan niin läntinen maa, että samankaltaisuus Yhdysvaltojen kanssa ja yhteisten intressien korostaminen saavat välillä suorastaan neuroottisia piirteitä.

Tillin mukaan Soinin maailmanjärjestyksessä lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä. Tilli katsoo, että kyseessä on kosmologinen mytologia, joka on olennaista uskonnolliselle maailmankatsomukselle.

Jouni Tilli on aiemmin tarkastellut väitöksessään luterilaisten pappien sotaretoriikkaa. Nyt hän väittää jopa, että Soinin retoriikka itänaapuriamme kohtaan on piirteiltään suorastaan jatkosodan aikaista.

Tilli tempaisee esiin myös Ulkopoliittisen instituutin, syksyllä 2016 julkaistun ja kohua herättäneen, Venäjä-raportin.

– Niin Soinin retoriikassa kuin UPI:n raportissa maailmanpolitiikka tapahtuukin tyhjiössä: yksin Venäjä on muuttunut, eikä asialle voi tehdä muuta kuin varautua pahimpaan, kirjailija tulkitsee.

Hän ennakoi, miten USA:n uuden presidentin Trumpin politiikka vaikuttaa Soinin ja länsijohtajien retoriikkaan.

– Jos Trumpin Yhdysvallat lähentyy Venäjää tai alkaa järjestää maailmanpoliittista shakkilautaa muutoin uuteen uskoon, kuka siinä tapauksessa on häirikkö ja kuka vakauttaja?

Sauli Niinistön Tilli puolestaan katsoo puheessaan implikoivan, että Euroopan turvallisuuden järkkyminen on seurausta myös Yhdysvaltojen johdolla käydyistä Irakin sodista. Tillin mielestä niin ikään Yhdysvaltoja tukistava presidentti on ulkopoliittisessa arviossaan huomattavasti laaja-alaisemmin kriittinen kuin Soini.

”Yksilökeskeisen pietismin ja agraari-porvarillisuuden perintöä.”

Jouni Tilli tiivistää näkevänsä perusporvarihallituksen retoriikassa paljon samaa kuin perinteisessä oikeistopuheessa.

– Uusliberaali julistus heijastelee yksilökeskeisen pietismin ja agraari-porvarillisuuden perintöä siinä, että pelastava muutos löytyy nimenomaan sisäisestä parannuksesta, puurtamisesta, moraalista ja kekseliäisyydestä. Ulkopoliittisessa puheessa taas tuttu epäluulo itänaapuria kohtaan on vahvasti läsnä. Maahanmuuttoretoriikassa puolestaan yhdistyvät oikeistopopulismi, porvarillinen taloushuoli ja rasismin eri muodot.

1930-luvun oikeistoretoriikassa, johon Tilli hallituksen argumentointia vertaa, nationalistis-luterilaisen hurmoksen kääntöpuoli oli ”epäisänmaallisiksi” julistettujen syyllistäminen.

– Vastaavanlainen totinen oikeaoppisuus oli leimallista 1970-luvun äärivasemmistolaisten eli taistolaisten retoriikalle.

Tillin mukaan hallituksen sananparressa näkyy myös suomalaisen poliittisen puheen tyypillinen lähtökohta. Sen mukaan on olemassa ”yhtenäinen kansa”, joka on revitty rikki ja joka täytyy eheyttää mahdollisimman ripeästi.

Juha Sipilän hallituksen avainministerit ovat Tillin mielestä papillisia siinä mielessä, että ”he kaitsevat alamaisiaan näkemään itsensä ’velallisina’, joiden pitää oppia huolehtimaan maksukyvystään, potea syyllisyyttä alhaisesta tuottavuudestaan ja ylipäätään markkinaehtoisuuden laiminlyönnistä…”.

Niinistö hyödyntänyt vahvasti liikkumavaransa.

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön retoriikkaa sävyttää Tillin mukaan perinteinen, ”paasikivimäinen”, maltillinen porvarillisuus. Tämä näkyy paitsi Niinistön ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa myös painotuksissa kohtuullisuudesta, yrittäjyydestä ja ahkeruudesta.

Sauli Niinistö ottaa Tillin mukaan majesteetillista etäisyyttä politikointiin ja edeltäviin hallituksiin.

– Tuiman syyttäjän sijaan presidentti on kuin turvallinen ja armollinen isähahmo.

Tilli katsoo Niinistön hyödyntäneen presidentillistä liikkumavaraansa rohkeasti.

– Hän on ujuttanut puheisiinsa yllättävän terävää kritiikkiä niin kansainvälisiä sopimuksia, perustuslakia, maahanmuuttoa kuin eriarvoistumista lisäävää talouspolitiikkaa kohtaan. Tasavallan presidentin retoriikassa vastakkainasettelut ovat abstrakteja ja yleisluonteisia, esimerkiksi perustuslain ja kollektiivisen turvallisuuden välillä. Niistä ei rakennu ideologista hierarkiaa suomalaisten keskuuteen samalla tavoin kuin hallituksen puheissa, vaikka Sauli Niinistö muuten poikkeustilan tuntua luokin.

Tillin puheanalyysit ja voimakkaat päätelmät ovat eittämättä olleet tehokkainta luettavaa lämpimiltään, heti puheitten pitämisen jälkeen. Retorinen analyysi on sidottu silloiseen poliittis-yhteiskunnalliseen tilanteeseen, minkä vaikutus luonnollisesti ajan myötä haalenee.

Analyysien laittaminen yksiin kansiin on paitsi vahvan näkökulmallinen yritys tiivistää nykyhallituksen eetosta, samalla myös palvelus suomalaisen poliittisen puheen kehittämiselle. Siitä käydään yhä aivan liian vähän julkista keskustelua.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan kunniakierroksella Juoksuhaudantie: ”Romaanitaiteen Tango Pelargonia”

Kuva: Kari Hulkko
Kari Hotakainen (kolmas vasemmalla kisasi vuonna 2002 Finlandia-palkinnosta kovassa seurassa: muut kirjailijat vasemmalta lukien Harri Tapper, Pirjo Hassinen, Anu Kaipainen, Kjell Westö, Reko Lundán.

Tämän 25-vuotiskilometritolppaa lähestyvän kirjallisen visailun tarkoitus on alusta alkaen ollut a) kannustaa lukemaan, b) aktivoida harmaita aivosoluja ja c) herättää tunteita. Viimeinen kohta ainakin on täyttynyt helsinkiläisen Marja-Liisa Rajakankaan kohdalla.

”Tämä oli niin helppo, että naurattaisi, ellei oikeasti itkettäisi kotirintamamies Matti Virtasen elämä ja teot.

Elämä ja teot tulivat siksikin mieleen, että niistä kirjailija Kari Hotakainen kirjoitti Buster Keatonin hahmossa jo yli kymmenen vuotta ennen ’Juoksuhaudantietä’. Ja sitähän tässä haettiin.

Olen lukenut kaikki Hotakaiset ja vähiin päihin ne löytyvät hyllystä. Hotakainen on lyhyen lauseen mestari. Se miellyttää minua, kun maailmassa on niin paljon joutavia jaarituksia. – – –

Hotakainen oli pitkään ykköskirjailijani. Sittemmin häntä on korkeimmalta korokkeelta lukukinkereissäni töninyt Kjell Westö ja ajoittain Lars Sund. Mutta aina, kun uusi teos ilmestyy, Hotakainen pääsee yleensä takaisin kultatuoliin. – – –

Hieno läpimurtoromaani, hieno lause, ajatteleva tarkkanäköinen kirjailija niiden takana. Eipä siitä voi mitään huonoa seurata.”

Myös V-P. Salminen Helsingistä on kokenut Hotakaisen äärellä monen sortin tunteita.

”Retrovisan ensimmäiselle lisäkierrokselle lähetettiin Hakaniemestä Kari Hotakaista, kotirintamamies Virtasen aatosten siivittämänä. Juoksuhaudantie on kohdallani sellainen teos, jonka lukeminen tuotti – koviin odotuksiin nähden – osittaisen pettymyksen. Romaanin aihehan on aivan pistämätön: nykymiehen tragikoomisia aineksia sisältävä kamppailu roolien, vaatimusten, sukupolvien sekä kaikenkarvaisten muutos- ja suorituspaineiden ristiaallokossa.

Hotakaisen kirjoittajanasenteesta ja tyylistä olen myös aina pitänyt.

Kirjan päähenkilön tuntoihin on helppo eläytyä, aluksi. Oma lukunautintoni lässähti kuitenkin siinä vaiheessa, kun tästä Matti Meikäläisestä väännetään kaistapäinen friikki ja rikollinen. Miksi ihmeessä? Ratkaisu vetää tarinan yleispätevyydeltä maton alta.”

* * *

Tamperelainen Unto Vesa on haistanut visakelmin virittämän ansan.

”Hauska urheiluviitteinen sitaattivalinta, joka johdattaa ajatukset heti Tuomas Kyröön, vaan kyseinen kirjailijapa onkin Kari Hotakainen ja hänen viidestoista teoksena Juoksuhaudantie. Hotakainen on ytimekkään, napakan ilmaisun mestari ja Juoksuhaudantie romaani, jossa iskevä tyyli, musta huumori ja tragikoominen tarina yhtyvät unohtumattomalla tavalla.

Niin ikään tamperelainen Irma Lehto oli upota urheilumaailmoihin.

”Ensin tuli pakosta mieleen urheiluaiheiset ’Elmo’ ja ’Maaninkavaara’, mutta sitten muistiini lykästyi Hotakaisen Juoksuhaudantie. Tuo mainittu ja parjattu Timo Jutila auttoi kummasti tamperelaista.
No, olihan Hotkaisen kirjassakin menoa ja meininkiä ja hurja halu omistaa talo, vieläpä tietty talo.”

Mauri Panhelainen, Jyväskylä, löytää romaanille vertailukohdan ihan toisesta maailmasta.

”Hotakaisen romaanissa on paljolti samaa kuin Kari Kuuvan klassikkoiskelmässä ’Tango Pelargonia’. Viettelevä katusoittaja ja myrsky-yönä hukkuneelle vaarille uskollinen mummo – toisaalta yhden virheen aviosuhteessa tehnyt tavallinen virtanen, joka viettelee perhettään takaisin yrittämällä hankkia unelmien rintamamiestalon. Satiirinen vire kantaa ja kääntyy kuulijalle ja lukijalle arkipäivän romantiikaksi.

Niin kuin asiansa osaava iskelmänikkari, myös Hotakainen värisyttelee kansakunnan herkimpiä kieliä sotaveteraaneista lähtevällä tarinoinnilla, josta kehkeytyy lukijoiden mielissä uskottava nykyajan sankarieepos.”

Sastamalalainen Sirkka-Liisa Piirainen muistelee kirjastolaisena visaromaanin aiheuttaneen lainaustiskillä vipinää.

”Juoksuhaudantie valittiin Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen edustamaan vuotta 2002. Nyt sen kirjoittaja pääsi uudelleen mukaan myös kirjavisaan! Eipä sinua ole unohdettu, Kari Hotakainen!

Odotan kiinnostuneena, keitä tuosta 101 kirjaa sisältävästä listasta pääsee visaan mukaan.

Lukupiirimme jäsenet valitsevat salaisesti ensi kerraksi tuosta listasta kukin yhden luettavakseen. Mahdammeko saada yhteisiä osumia?”

* * *
Pertti Vuorela Espoosta nostaa kaksi muuta lukemaansa Hotakais-kirjaa kirkkauteen.

”Hotakaiselta olen lukenut Juoksuhaudantien lisäksi ’Klassikon’ (1997) ja ’Ihmisen osan’ (2009). Klassikko on päätynyt myös elokuvaksi. Ihmisen osan näin Helsingin kaupunginteatterissa Ritva Valkaman esittämänä.
Kari tarkastelee arjen ilmiöitä ja tapahtumia ironisesti ja ymmärtävästi mehevin sanankääntein. Joskus tapahtumat karkaavat absurdeiksi, kuten Klassikon loppuratkaisussa Hämeenlinnantiellä.

En oikeastaan pitänyt Juoksuhaudantiestä niin paljon kuin Klassikosta ja Ihmisen osasta. Pakkomielteinen omakotitalon hankkiminen naisen rakkauden voittamiseksi uudelleen tuntui liian dramaattiselta, vaikka se lienee romaanin tarkoi\htuskin.”

Espoosta on Eero Reijonenkin, ja hän on lukenut Hotakaisen viisaita lauseita tarkkaan.

”Juoksuhaudantien tarina sai kirjailijan itsensä mukaan alkunsa hänen omasta asunnonhakusissiretkestään. Tosi, yksinkertainen kuvio: talonetsintä omalle perheelle. Kirjailijan mielestä tässä oli aihe, joka oli liian tavallinen sivuutettavaksi: ’Jos kirjoittaa oudoista asioista, tuloksena on romaani, johon lukijalla ei välttämättä ole kontaktipintaa.’ – – –
Kirjailija kävi Lappeenrannan asuntomessuilla… Ja sai itku-potkuraivarin. Maininkeja suuttumuksesta on vielä visakirjassakin, vaikka kirjailija sai lehtikolumnistina vuodatettua pahimman sapen. ’En halunnut modernia taloa, jossa arkkitehti oli toteuttanut itseään, tietäen, ettei itse joudu siinä koskaan asumaan, saati siivoamaan’, sanoo kirjailija Hotakainen, Matti Virtasen suulla.”

Hotakaisen tunnistajia olivat myös Juhani Niemi, Hanko, Ossi Lehtiö, Tervakoski, Ritva-Leena Viitapohja, Nummela, Ilpo Pietilä, Jyväskylä, Veikko Huuska, Ikaalinen sekä Sirpa Taskinen, joka heittää loppukevennyksen:

”Kun Juoksuhaudantie vuonna 2002 ilmestyi, kysyin leikilläni sosiologi Matti Virtaselta, oliko Hotakainen kysynyt häneltä lupaa saada ottaa hänen ’harvinaisen’ nimensä päähenkilölle. Näin itse asiassa olikin tapahtunut, mistä Matti tietenkin oli mielissään! (Virtanen oli tuolloin Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja ja Hotakainen taisi olla sen kolumnisti.)”

Ensimmäinen juhlavuoden spesiaalitehtävä tuotti näin ihastuttavaa jutustelua, joten visaäijä odottaa omasta puolestaan innolla seuraavia asteriskitehtäviä. Toivottavasti lukijatkin.

Viikon palkinto Sirkka-Liisa Piiraiselle.

Viikon 8 sitaatti

Tämä pari vuotta sitten kuusikymppisiään juhlinut kirjailija on saavuttanut 12 kirjaa julkaistuaan jo sellaisen statuksen, että hänen nimensä on alkanut keikkua alleviivattuna myös nobel-spekulaattorien listoilla. Muita huomattavia palkintoja plakkarissa jo onkin, myös tällä kysyttävällä romaanilla. Sen filmatisoinnin pääroolista irtosi myös Oscar-ehdokkuus. Suomessa kirjailija on löydetty varsin myöhään, ensimmäinen suomennos ilmestyi vasta kymmenkunta vuotta sitten.
Kuka hän on, mikä vuolaasti kiitelty romaani? Vastaukset viimeistään 1.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Toisena sunnuntainaan hän lähti iltapäiväkävelyllekin yksinään, sillä hän oli edellisellä viikolla lähtenyt neiti McAdamin kanssa, ja se oli ollut virhe, sillä neidillä ei ollut mitään hyvää sanottavaa kenestäkään, hän vain tuhahteli paheksuvasti jos heidän ohitseen kulki joku jota hän arveli itlialaiseksi tai juutalaiseksi.
’Kiitos vain, mutta minä en kyllä tullut Amerikkaan asti kuuntelemaan miten ihmiset puhuvat italiaa kaduilla tai katsomaan kun he pitävät hassuja hattuja.'”

Keskustelua aiheesta

Mihail Šiškin kirjoittaa auki Venäjäänsä: yritys omakuvaksi – ja vähän isommaksi

Kuva: Yvonne Boehler

Mihail Šiškin (s. 1961) syntyi Moskovassa ja muutti Sveitsiin vuonna 1995. Hän tuli kirjailijana tunnetuksi  asuessaan Länsi-Euroopassa. Šiškin käsittelee teksteissään kriittisesti Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyhallintoa, mistä syystä hän ei ole niitä kannattavissa piireissä kovassa huudossa.

Šiškiniä arvostetaan erityisesti hänen tarkasta psykologisesta silmästään jatavastaan käyttää venäjää. Hän kirjoittaa synnyinmaastaan,  ja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti ja pitäen sen asukkaita pääasiassa samanlaisina kuin muualla.

KIRJAT

Mihail Šiškin:
Kaunokirjoituksia
Suom. Vappu Orlov
WSOY 2016, 294 s.

”Kaunokirjoituksi”a sisältää valikoiman novelleja Šiškinin uran varrelta. Suurin osa niistä on esseistisiä, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. Šiškin analysoi Venäjän historiaa sepitteellisen kerronnan lomassa. Monissa tarinoissa on vahva omaelämäkerrallinen ote. Kirjailija puhuu itsestään. Hän peilaa omaa kohtaloaan keksimiinsä hahmoihin ja oikeasti eläneisiin ihmisiin.

Venäjästä naiivisti

Suomentaja Vappu Orlov on kirjoittanut Kaunokirjoituksiin lyhyet jälkisanat, joissa esitellään Šiškinin elämää ja uraa. Šiškinin oma ääni löytyi vähitellen. Hänen ensimmäiset julkaistut tarinansa olivat vielä melko perinteisiä, mutta pian hän alkoi tehdä monitulkintaisempaa proosaa. Orlovin mukaan niistä löytyy ”omaelämäkertaa, runsaasti sitaatteja kirjallisuudesta, muistelmista ja asiakirjoista, fiktiota, kansanrunoutta ym.”

Tästä tietystä erikoisuudesta johtuen jotkut kriitikot ovat olleet Šiškinin teoksia arvostellessaan hieman ymmällään. Monet heistä ovat päätyneet suosittelemaan hänen kirjojaan sillä varauksella, että lukija on perinteisiä sääntöjä noudattamattomaan proosaan valmis.

Šiškinin rönsyilevä tyyli tuo mieleen turkkilaisen Orhan Pamukin. Kuten Orlov huomauttaa, Šiškinin proosa voisi helposti olla sen sisältämän monenlaisen aineiston takia raskasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kirjailija pehmentää tekstiään naiiviudella, jonka oppi omien sanojensa mukaan Leo Tolstoilta. Vaikeitakin asioita voi käsitellä oikealla otteella.
Šiškinille lämmettiin melko hitaasti, mutta hän on nauttinut kansainvälisestä huomiosta 2000-luvulla: ”Šiškinin teokset ovat keränneet lukuisia palkintoja, mm. Venäjän kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot, ja niitä on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.”

Šiškin on tiiviissä yhteydessä Venäjän kirjallisuuden kaanoniin, vaikka ei asu maassa, ja vaikka hänen tarinansa eivät ole leimallisen venäläisiä. Šiškin suoritti asepalveluksen Neuvostoliitossa, mikä muokkasi sekin hänen sirpaleista identiteettiään: ”Olen muuten ilmeisesti aina vain sen olemattoman maan olemattoman armeijan reservinupseeri.”

Kirjailija ymmärtää, että hänen muuttamisensa Sveitsiin etäännytti hänet venäjän kielestä, sen kehityksestä. Hän suhtautuu asiaan rennosti, vaikka pitääkin kieltä ylipäätään potentiaalisesti vaarallisena: ”Kielen tehtävä onkin Baabelin tornin rakentamisesta lähtien ollut synnyttää väärinkäsityksiä.”

Kaunokirjoituksia on enimmäkseen helppolukuinen, mistä kiitos kuuluu Šiškinin lisäksi suomentaja Orloville. Kaikki ajatukset eivät kuitenkaan avaudu helposti, koska Šiškin ei aina onnistu tavoitteessaan puhua monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän sortuu välillä omaan näppäryyteensä.  Parhaimmillaan kokoelma on yksityistä ja yleistä saumattomasti yhdistävissä kertomuksissa, kuten novellissa ”Pyhän Markuksen kellotorni”. Se koostuu pääosin Šiškinin löytämistä kirjeistä, joita kaksi todellista henkilöä lähettivät toisilleen 1900-luvun alun paikkeilla. Novellissa avataan tyylikkäästi kumouksellista liikehdintää, joka johti Venäjällä kommunistisen diktatuurin syntyyn. Samalla Šiškin kertoo kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen traagisen tarinan.

Venäläinen sielu

Eräs venäläisten kirjailijoiden ikuisista pakkomielteistä on ollut kysymys venäläisestä sielusta. Mikä se on? Miten se ilmenee? Mihail Šiškin käsittelee hänkin tätä kysymystä, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän pitää vastausta monimutkaisena, eikä pelkää siihen liittyviä ristiriitoja.

Šiškinin mielestä venäläinen kirjallisuus on ollut 1800-luvulta lähtien tärkeä vastavoima maan vallanpitäjien loputtoman oloista mielivaltaa vastaan. Kirjoista löytyy apua, kun maailma tuntuu pahalta: ”Venäläisen kirjallisuuden kieli on Nooan arkki. Yritys pelastua. Siilipuolustus. Sanojen saareke, jolla on määrä saada ihmisarvo säilytetyksi.”

Kaunokirjoitusten sävy on rohkaiseva. Elämä voittaa aina, jopa ja etenkin Venäjällä, joka on kärsinyt värikkään historiansa aikana enemmän kuin tarpeeksi. Yksilön vaikutusmahdollisuudet voivat olla vähäiset, mutta hän voi Šiškinistätehdä osansa tilanteen parantamiseksi esimerkiksi kirjoittamalla: ”Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.”

Esa Mäkijärvi

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sinikka Mönkäreen elämäkerta julkaistaan 1. maaliskuuta

Kuva: Kari Hulkko
6. maaliskuuta 70-vuotispäiväänsä viettävä Sinikka Mönkäre on Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Kuva on vuodelta 2003, jolloin hän toimi Paavo Lipposen (sd.) kakkoshallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä.

Sinikka Mönkäreen elämäkerta Orpotytöstä ministeriksi – Sinikka Mönkäreen tarina (Art House) julkistetaan 1. maaliskuuta 2017. Teoksen on kirjoittanut kauppatieteiden ja taiteen maisteri, tietokirjailija Patrik Pehkonen.

Sinikka Mönkäre syntyi 6. maaliskuuta vuonna 1947, kun Suomi oli vasta toipumassa sodasta.

Kirja kertoo monin yksityiskohdin ja anekdootein, millaisia vaiheita, tuttavuuksia ja sattumuksia Mönkäreen vuosiin ja pitkään uraan sosialidemokraattisessa politiikassa on mahtunut.

Työväentalolla nuoruudessaan lähes kasvanut, Imatralla sittemmin pitkän lääkärinuran tehnyt Mönkäre nousi Imatran kaupunginvaltuustoon vuonna 1980, kansanedustajaksi vuonna 1987 ja ministeriksi vuonna 1995. Mönkäre oli SDP:n kansanedustaja vuosina 1987–1991 ja 1995–2006.

Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) toimitusjohtajana hän toimi vuosina 2006-2012.

– Olen kiitollinen monille ja koen olleeni myös onnekas. Niin moni asia, josta en edes osannut unelmoida, toteutui, Sinikka Mönkäre (nyk. Laisaari) sanoo kustantajan tiedotteessa.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Eva ei avautunut

Eva Dahlgren tunnetaan toki paremmin musiikintekijänä, mutta muutama kirjakin (joista kolme lapsille) on siinä sivussa syntynyt.

Mikäs nyt mätti? Olisiko visan lehtiversiossa ollut väärä palautuspäivämäärä, joka vaati vastauksia perille ennen kuin lehti oli ilmestynyt, vaikuttanut ”äänestysprosentin” romahtamiseen? Vai komeiden talvipäivien houkutus muihin kuin kirjallisiin aktiviteetteihin? Vai ehkä simppelisti se, että tehtävä vain koettiin liian vaikeaksi?

Joka tapauksessa ihan pohjakosketusta hivottiin tällä viikolla: kolme vastausta, joista vain yksi oikea. Iso hatunnosto kaikille, myös rohkeasti kotimaisen rockin persoonia ehdottaneille.

Helsinkiläinen riemuvisalainen (mukana kaikki 25 vuotta!) Sirpa Taskinen sen tietysti tiesi.

Eva Dahlgren (s. 1960) ei todellakaan tule ensimmäiseksi mieleen, kun genrenä on ’Pohjola-rock’. Hän on musisoinut muun muassa Esa-Pekka Salosen ja Tukholman sinfoniaorkesterin kanssa, ja hänen laulunsa (kuten esimerkiksi ’Vem tänder stjärnorna’) ovat usein kaukana ainakin hevirokista.

Kirjassaan ”Kuinka lähestyä puuta” (2005, suom. 2006) Dahlgren kertoo laulujensa synnystä ja matkoistaan Lontooseen, Pariisiin, Helsinkiin, Phuketiin, Melbourneen, Ahvenanmaalle – melkoista menoa – ja pohtii onko hän (tuolloin) 44-vuotiaana jo liian vanha poptähdeksi. Kirja päättyy Helsingin juhlaviikkojen konserttiin vuonna 2005, jossa hän taisi esiintyä Huvilateltassa.

Ruotsissa (ja varmaan muuallakin) Dahlgren on ollut kestosuosikki jo vuosikymmenten ajan, levyjä on myyty miljoonatolkulla. Hänen avioliittonsa Efva Attlingin kanssa lienee Ruotsissa tasoittanut tietä tasa-arvoiselle avioliitolle, joskin Efva nykyisin on naimissa miehen kanssa.”

Sen verran Sirpan aloitukseen, että ”rock” on käsitteenä laajempi kuin usein kuvitellaan. Sen sateenvarjon alle mahtuvat hyvin vaikkapa Ruotsissa vasemmistolainen lauluntekijä Björn Afzelius, poppikone Roxette kuin herkistyttävä Eva Dahlgrenkin. Nuo kaksi viimeksi mainittua muuten osallistuivat uransa alkumetreillä 1987 neljän bändin yhteiselle kiertueelle otsikolla ”Rock runt riket”.

Pertti Vuorela Espoosta edustaa jälleen visaukon ihailemaa tervettä visahenkisyyttä, jossa ei vääriä polkujakaan kavahdeta.

”Nyt oli niin vaikea visa, että se jäi ratkaisematta. Vastaan kuitenkin, vaikka tiedänkin olevani väärässä.

Lukuisista suomalaisista pop-muusikoista päädyin A. W. Yrjänään (s. 1967), joka on tullut tunnetuksi CMX-yhtyeen laulajana, sanoittajana ja basistina. Hän on myös säveltänyt suurimman osan yhtyeen lauluista.

Hain kirjastosta Yrjänän teoksen ’Päiväkirja 1995–2008 – Taiteesta ja elämästä’ ja kahlasin sen läpi. Yli 400-sivuisesta päiväkirjasta ei sitaattia kuitenkaan löytynyt. – – –

Yrjänän sanoituksissa on paljon symboliikkaa ja vaikutteita. Tutustumisen arvoinen ja kiintoisa muusikko-runoilija, joten visan ’lähetystehtävä’ toimi erinomaisesti.”

Myös Veikko Huuska Ikaalisista koettaa rohkeasti kepillä jäätä.

”Tämä rock-minisarja menee niin kirkkaasti out off my box, kirjallisessa mielessä, että yhtään ei hävetä, vaikka arvaankin väärin.

Luulisin silti – ehkä – että kyseessä on Pelle Miljoona (Petri Samuli Tiili) ja hänen genre-teoksensa ’Roudari’ (2014). Kyseisenä vuonna Haminan Tervasaaressa paljastettiin rock-legendan patsas (taiteilija Heimo Suntio). Olen sitä paitsi asunut Haminassa, joten jotain yhteyttä sentään löytyy.”

Niukalla viikolla palkinnot kaikille, Sirpalle viini, Veikolle ja Pertille kirja.

Viikon 7 sitaatti

Viikon tehtävästä tyhjentävä vihje heti pöytään: tarkkaavaisen lehdenlukijan ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.  Visajanalla taas tuoretta tekoa, tämän vuosikymmenen alkua on tämä kiitelty teos, jonka kirjoittaja on juuri debytoinut toisen taiteenlajin parissa.
Kuka, mikä teos? Vastaukset viimeistään 22.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Samana aamuna isoäidin padan pohjalla oli kiemurrellut kaksi puolen metrin mittaista, vastakuoriutunutta mustan mamban poikasta. Pienimmät lapset olivat keränneet linnunmunia välipalaksi kylän ympäriltä ja kätkeneet osan munista isoäidin pataan. Mutta ihmeelliset, kookkaat munat eivät kuuluneetkaan satumaiselle, kirjavalle linnulle niin kuin lapset kuvittelivat, vaan maailman nopeimmalle käärmeelle.
Isoäiti, joka aina tiesi mitä tehdä, oli iskenyt käärmeenpoikasten päät murskaksi kivellä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta