Laskennallisesti Suomi oli vuosina 1939-1945 suorissa sotatoimissa runsaan 1500 päivän ajan.

Rintamalinjat ovat vakiintuneet, ja Venäjä pommittaa asutuskeskuksia yhä kauempana, joten missään Ukrainan kolkassa ei voi luottaa olevansa varmasti turvassa.

Viime viikkoina Venäjän ohjus- ja drooni-iskut ovat keskittyneet etenkin Kiovaan sekä muihin suurempiin kaupunkeihin, unohtamatta Länsi-Ukrainaa tai länteen liikkuvia junia.

SODAN AIKANA ensin hyökkäyskiilojen tieltä ja Venäjän miehitysalueilta, sittemmin pommitusten alta on paennut miljoonia ihmisiä.

Moni perhe muuttaa kotimaansa sisällä esimerkiksi lännen suuntaan, lähemmäksi Puolan tai Unkarin rajaa.

Osa lähtijöistä on jatkanut matkaa esimerkiksi entuudestaan tuttuihin keikkatyömaihinsa, kuten Suomeen.

Ruotsiin 1940-luvulla lähetettyjen suomalaisten sotalasten kokemuksista tiedämme, ettei turvaan pääsy ole aina pelkkä helpotus. Arki pitää aloittaa uudessa maassa tyhjästä, vieraalla kielellä ja epävarmoin tulevaisuudennäkymin, sotaan jääneistä läheisistä huolta kantaen.

Perheensä turvaan saaneilla voikin olla tavallaan helpompaa jatkaa elämää ja/tai sotimista Ukrainassa: yksi huoli on poissa. Voi uskoa siihen, että edes joku rakkaista säästyi näiltä vaaroilta.

Huolenaiheita ja vaaroja on silti Ukrainassa olijoilla riittämiin.

OLEN KÄYNYT Ukrainassa Venäjän hyökkäyssodan aikana kaksi kertaa, ensin syksyllä 2024 ja sitten talvella 2025.

Ensimmäisellä kerralla Länsi-Ukrainassa sota ei juuri näkynyt arjessa. Ilmahälytyksiä toki tuli, mutta taajamissa elettiin kuin ennenkin, käveltiin kaduilla iltaisin tai pohdittiin missä viikonloppuna syötäisiin.

Toisella kerralla kävin rintamakaupungissa Harkovan eteläpuolella. Sielläkin elämä soljui normaalia latuaan, mutta silmiinpistävää oli, että kaikki alle 18-vuotiaat oli evakuoitu.

Kaupunki vailla lapsia oli erikoinen näky. Mutta kauppoja, kahviloita, ravintoloita, vaatekauppoja ja kampaamoita oli aikuisille – ja runsaslukuisille sotilaille – auki.

Kaikkea tällaista arjen jatkamista Venäjä pyrkii ohjus- ja drooni-iskuillaan estämään.

Päätavoitteena on tavallisen kansan ahdistuksen, univajeen, väsymyksen ja epävarmuuden lisääminen kaikkialla maassa, ja siinä Venäjä luultavasti onnistuukin.

Vähentääkö se silti ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden taistelutahtoa ratkaisevasti – tuskin. Eivät sitä tehneet toisen maailmansodan terroripommituksetkaan missään maassa.

VAIKKA TAHTO ja viha hyökkääjää kohtaan pitävätkin pitkään toimintakykyä yllä, ihmisten psyyke väsyy, kuluu ja vaurioituu jatkuvasta kuormituksesta vääjäämättä monella tavalla.

Yksilöstä riippuu, millaisia PTSD-oireita, mielenterveyden ongelmia ja arkeen palaamisen pulmia kullekin ilmestyy.

Suomen sota-ajan kokemuksien perusteella voi varmuudella sanoa, että jokaiselle tulee jotain henkisiä arpia, niin rintamajermulle kuin evakollekin.

Vaikka tulitauko alkaisi huomenna ja rauhakin saataisiin
aikaiseksi jollain aikajaksolla, kaikki sodan kokemukset eivät pyyhkiydy pois samalla hetkellä.

Jos rauhanehtoihin liittyy vielä kokemus suurvaltojen petollisuudesta tai liittolaisten avuntarjousten tyhjyydestä, vääryyden tunne lisää yleistä katkeruutta.

Kaikki tämä heijastuu yhteiskuntarauhaan ja politiikkaankin pitkään. Seuraavat sukupolvetkin saavat isien ja äitien muistoista osansa, hyvässä ja pahassa.

Jälleenrakennuksen ohella Ukrainassa on edessä kansalaisten mielien korjaaminen, ja sen uskon olevan rakennusten korjaamiseen verrattuna huomattavasti vaikeampaa.