Frans Emil Sillanpään luonnonkuvauksista tunnetaan parhaiten kuvat keväästä ja kesästä, mutta hänen kirjoissaan on koko suomalainen vuosi; edellä oleva sitaatti sopii viikkoihin, joita parhaillaan elämme ja jotka tänä vuonna ovat olleet poikkeuksellisen kirkkaita. Vaikka olemme kaupunkilaistuneet, niin melkein kaikilla meillä on vielä kysky asettua luontoon. Sillanpää viipyili luonnossa ja hänen luonnonkuvauksiaan onkin luettava kaikessa rauhassa. Nuoruudessaan ja miehuusvuosinaan Sillanpää käveli paljon, pitkiäkin matkoja Hämeenkyrössä, jolloin näkymät ehtivät hahmottua. En ole kuullut, enkä usko hänen ajaneen pyörällä, tuolla tavanomaisella nopealla kulkuneuvolla.

Luonnon ja työnteon kuvaukset limittyvät Sillanpäällä. Suvella tehdään heinää ja talvella sitä ajetaan ladosta. Sillanpää tallensi oman aikansa ja edellistenkin vuosikymmenten maatalojen töitä. Ken haluaa tietää, mitä ja miten tehdtiin, saa siitä tietoa Sillanpäältä tunnelmiin asti. Miljöönä on Satakunta. Ollaan kaukana Kiannon ja Päätalon korpimaisemista ja Haanpään metsämailta. Sillanpään teokset ovat historiankirjoitusta uusille polville. Teknologina hallitsemien ihmisten ei kylläkään ole helppoa käsittää kaikkea.

Kaupunkielämästä Sillanpää kirjoitti harvoin. Romaaneissa on jokunen kohtaus, lyhyissä kirjoitelmissa toisinaan omakohtaista tuskittelua. 1930-luvulta alkaen Sillanpää asui kesiä lukuunottamatta Helsigissä, yli kymmenen viimeistä vuottaan tuolloin modernissa Herttoniemen lähiössä. Kaupunki ravitsi häntä eritoten kulttuurillaan, mutta kerronnan lähtökohdaksi ja materiaaliksi siitä ei ollut.

Sillanpää tunsi torppareita, mäkitupalaisia, renkejä, piikoja, suutareita, tukkilaisia ja kiertäviä lihanostajia ja otti heidät taiteeseensa. Hänen maaseutunsa perustekijä on kuitenkin talonpoika. Sillanpää suitsuttikin: valistunut talollistyyppi edustaa meidän varsinaista kansallista aristokratiaamme. ”Ankaran elämän tuoma kokemus ja kristillinen ajattelu ovat monien sukupolvien ajan muovanneet hänen olemustaan sisältä ja ulkoa. Hän ei kierrä eikä kaarra, mutta hän on tarkka asioisstaan, koska maallinen hyvä merkitsee hänelle Jumalan uskomaa lainaa.”

Ihannetalonpoika ei leveile hyvien aikojen runsaudesta eikä huonojen aikojen tulleen rupea liikehtimään, ”kaikkein vähimmän isänmaan nimessä”, Sillanpää letkautti Isänmaallisesta kansanliikkeestä muutaman kerran. Tyynenä, vailla ulkoisia eleitä tuollainen talonpoikaisuus hallitsee Telirantaa Ihmiset suviyössä -teoksessa.

Kunnioitus edellyttää arvokkuutta ja vastuuta. Talollisen voi suistaa noista korkeuksista ahneus. Torpparivapautuksen Sillanpää eli läheltä ymmärtäen sen uudistavan yhteiskuntaa. Itsekin hän käräjöi – onnistuneesti – Siikrin kotitorpan itsenäistämiseksi. Mutta hän havaitsi myös, että uusi pientilallinen saattaa hänkin kaventua ahneeksi. Ahneita on Hurskaassa kurjuudessa, Nuorena nukkuneessa ja monissa novelleissa. Tasapainoisin suhde erikokoisten tilojen välillä on Ihmiset suviyössä -sarjassa, missä Telirannan emäntä luontevasti auttaa Syrjämäen Hiljaa synnyttämisen hetkellä. Tuo romaani on yhtä aikaa lyyrinen kuvitelma ja täyttä elämää.

Kannanottoja

Poliittinen järjestäytyminen ei Sillanpäätä vetänyt; politiikka sinänsä ”on normaalin valtioelimistön luonnollinen ilmaus”. Vasemmalla laidalla moitittiin Hurskasta kurjuutta siitä, että punaisten keskeinen edustaja on kovin vaatimaton ja avuton Toivolan Juha, ja myöhemminkin esimerkiksi Raoul Palmgren kritisoi välinpitämättömyydestä taistelevaa työväenluokkaa kohtaan.

Joulukirjeessä diktaattoreille Suomen Sosialidemokraatissa 1938 Sillanpää osoitti vastenmielisyytensä suurten, lahjakkaiden kansojen alistajia kohtaan. Hitlerin Saksa reagoi torjumalla Sillanpään kirjat.

Enkelten suojateissa (1923) Sillanpää kirjoitti:

”Sodankäyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi”. ja ”Sota ei ole rahtuakaan ’luonnollisempi’ ilmiö kuin tuberkuloosi tai lasten kuolevaisuus.”

Syksyllä 1939 Sillanpää liittyi Marssilaulussa vaaraan joutuneen Suomen kansalliseen rintamaan. Kun Sillanpää muutamia viikkoja myöhemmin sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon, Marssilaulun arvo nousi lisää, mutta sitten, Sillanpään jäätyä Ruotsiin keräämään Suomelle rahaa ja myötätuntoa, kyynikot sepittivät oman versionsa:

”Jos kaikki ois niin kuin Sillanpää/niin turvatta Suomi jäis”. Versio on sekin muistamisen arvoinen.

1940-luvun Sillanpää ei ollut enää edellisten kymmenlukujen itsenäinen ja voimakas ajattelija. Kohtuuton alkoholinkäyttö ja epäonnistunut toinen avioliitto olivat vaurioittaneet häntä. Sairaalavaiheen jälkeen hän tuli julkisuuteen muistohinsa vaipuneena Taatana, jokaka pakinoi koko kansalle radiossa aina jouluisin. Sellaisena hän valloitti kuolemaansa saakka.

Taatana hän ei enää seurannut maailman muuttumista, ei uutta kirjallisuuttakaan. Koskaan emme saa tietää mitä hän olisi täysissä voimissa murroksista ajatellut. Amerikka oli hänelle etäinen ja vaikka Tolstoi ja Dostojevski eivät hänelle olleet niin keskeisiä kuin Väinö Linnalle, Sillanpäällekin Venäjä oli ennen kaikkea tällaisten näkijöiden maa kuten Saksa Goethen ja kumpppaneiden. Sitä, että muutamat Aasian ja Afrikan maat ja Latinalainen Amerikka tulevat nousemaan, ei Sillanpää voinut aavistaa enempää kuin kukaan muukaan. Pohjoismaat, niiden kulttuuri ja demokratia, olivat Sillanpäälle läheisimpiä.

Mahdollisuutemme

”Lapset ja työläisväki ovat molemmat kasvavia ja nousevia voimia, ensiarvoisia tekijöitä siinä suuressa taistelussa, jota ihmiskunta joka sydämenlyönnillään käy”.

Sillanpää kirjoitti lapsista usein. Skaala ulottuu vastasyntyneistä Kemppasen mukulohin ja nuoruuden rajalle. Lapset eivät olleet vain herkkien ja hupaisten kuvausten aihe. Kirjailija osallistu Mannerheimin Lastensuojeluliiton työhön haluten lievittää kansallisen murhenäytelmän jättämää tuskaa.

”Lapsi on ainoa, mikä minulle jotain merkitsee”, hän lausahti minulle kerran.

Omien lasten, noiden ”nahkaselkäisten koottujen teosten”, jälkeen tuli runsas lastenlasten parvi. Molemmissa polvissa lapsista kasovi vireitä ja itsenäisiä aikuisia.

”Vai pitäisikö lapsia oikein kasvattaakin?”, Taata hörähti.

Sillanpäälle kasvatus oli kasvuun saattamista. Siinä oli biologinen pohja, mutta samalla se oli niiden mahdollisuuksien saamista esiin, joilla kukin polvi osallistuu yhteiskunnan ja ihmiskunnan kehittämiseen.

”Järjestys ja vapaus ovat ne kaksoissisaret, jotka ydhessä – mutta vain yhdessä – voivat loihtia ihmiskunnan elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia kestävän hetkisen, ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta kumminkin siedettäväksi.”

Jo aikaisen Sillanpää näki ”eräissä vanhemmissa teollisuuskeskuksissa” suomalaista työläiskulttuuria samoin kuin suomalaisissakin liike- ja teollissuuspiireissä. Ei vain ”aineellista kaukonäköisyyttä, vaan myös humanististista kaukonäköisyyttä.”

Ajatukset nousivat aineellisuuden yläpuolelle.

Unelmien toteutuminen vie aikansa, mutta tuskin kehitysoptimisti Sillanpää olisi luopunut vakaumuksestaan meidänkään päivinämme, jolloin monenlainen kiihko ja turvallisuuden nimen alla toimiva aseteollisuus ja -kauppa rehottavat tuhovoimaisina, ja globaalisuus tarkoittaa usein jättiyhtiöiden valtaa. Luultavasti Sillanpää olisi tunnistanut merkkejä, joita ihmiskunnan yhteisen kohtalon ymmärtämisestä näkyy. Tuohon epämääräiseen ”työläisväen” käsitteeseen hän ehkä sisällyttäisi nekin kehittyvien maiden asukkaat, joiden ihmisarvo vähitellen myönnetään. Tosin hitaasti, mutta kumminkin.

Mieltymyksiä

Toiset nauttivat Sillanpään luonnon-, toiset ihmiskuvauksesta, monet molemmista tai kiintyvät hänen yhteiskunnallisiin pohdiskeluihinsa. Kaikki sopii, ja eri ikävaiheissa mieltymykset voivat vaihdella. Kenenkään ei pidä hermostua kuvauksen verkkaisuuteen, vaikka olisimmekin tottuneita nopeampaan epiikkaan.

Heille, joita kiinnostavat Sillanpään elämänvaiheet sekä teosten sisältö ja elämänvaiheet, kertoo Panu Rajala niin tarkasti kuin mahdollista SKS:n kustantamassa kolmiosaisessa elämäkertateoksessa ”F. E. Sillanpää vuosina 1888-1923”, ”Siljan synty” ja ”Korkea päivä ja ehtoo”.