x

Granadassa leimahtelevat parisuhteelliset poltteet ja nasakka sananvaihto

Kuva: Yehia Eweis
Andalusialainen härkätaistelukulttuuri tunkee Harrin (Risto Kaskilahti) ja Kirsin (Sari Puumalainen) hotellihuoneeseen asti.

On kiitollista, ettei Pasi Lampelan kirjoittamassa näytelmässä ”Granada” soi  Augustin Laran säveltämä samanniminen, kvasi-intohimoinen viihdestandardi. Vaikka sen ovat levyttääneet kaikki Sinatrasta Shadowsiin ja Pavarottista Baccaraan, musiikin livenä näyttämöllä esittävä PK Keränen ei sen mahtipontisia sävelkulkuja kitarallaan tapaile.
Kiitos siitä. Ja siitä vähäeleisemmästä, tyylikkäästä näyttämömusiikista.

Muutenkin Lampelan kipakka komedia välttää kliseet niin Andalusia- kuin parisuhdeosastolla. Noista jälkimmäinen on draaman kannalta se ehdottomasti tärkeämpi juttu, tapahtumapaikka toissijainen, jopa yhdentekevä, kun yhdessä ja samassa hotellihuoneessa koko ajan ollaan. Nähtävyyksiä Alhambroineen käydään toki katsomassa, mutta ne ovat esillä vain reunarepliikeissä ja sivulauseissa, ei esimerkiksi videoissa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna
Pasi Lampela: Granada

Ohjaus Pasi Lampela – Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen – Musiikki PK Keränen – Valot Harri Kejonen Ääni Esa Mattila – Rooleissa Sari Puumalainen, Risto Kaskilahti; kitaristi PK Keränen

Lampela ei olekaan ole videomiehiä. Hän luottaa sanaan, oli kyse sitten historiallisista näytelmäteksteistä, perhetragedioista tai komedioista, joista kirjailijan draamatuotannossa ei tähän mennessä olekaan juuri päästy nauttimaan.

Vanhat ja uudet suolat

Granadan tapahtumat tiivistyvät siis lomahotellin huoneeseen, jonne alunperin on tarkoitus majoittua vain Kirsin, toimittajan, joka on kaupungissa jäljittämässä isoisänsä vaiheita Espanjan sisällissodassa. Matkalle mukaan änkeytynyt Kirsin entinen heila Harri joutuu varaussekaannuksen vuoksi asettumaan lisävuoteelle samaan luukkuun – ja kas, siinähän on jo draamakomedia ainesta kerrakseen. Etenkin, kun nykyisestä vaimostaan äsken eronnutta Harria vanha suola janottaa aina vaan, mutta Kirsillä on jo uusi kierros nimeltä Patrik menossa.

Harri peittelee aluksi varsin aggressiivisestikin syytä siihen, miksi on ollut vapaa lähtemään Kirsiä eskorteeraamaan Espanjaan, mutta aika pian käy selväksi, että loppuunpalaminen poliisin työssä on vienyt hänet sairaslomalle.

Pariskunta käy muutaman päivän ja vähän yönkin aikana läpi mennyttä suhdettaan ja uudelleenlämmittelyn mahdollisuuksia. Niinhän siinä käy, että hormonit hyrräävät kumpaisellakin, myös ensin tiukasti hanttiin pistävällä Kirsilläkin siihen malliin, että Harrin epämukava lisävuode jää tyhjänpantiksi. Mutta että pidemmälle kuin satunnaiseen lomaseksiin… Sitä mahdollisuutta/mahdottomuutta käännellään ja kaulitaan sitten hartaammin.

Lampelan kahdelle näyttelijälle kirjoittama vuoropuhelu on viihdyttäväon iskevimmillään silkkaa screwballia parhaiden Cary Grant-Katherine Hepburn -perinteiden tyyliin. Granada-näytelmä ei kuitenkaan jumitu tykittämään vain napakoita verbaalisia gageja, vaan saa lisävirtaa päähenkilöidensä arkisuudesta ja elämänmakuisesta siviilikriisinhallinnasta, jota kumpikin tahoillaan on parisuhteissaan joutunut toteuttamaan.

Näin syntyy myös dialogisia törmäyksiä, kun toinen on jossain asiassa kuolemanvakavissaan ja toinen virnistelee vastaan – ja jo kohta osat vaihtuvat.

Granadasta olisi tullut vielä kompaktimpi ja komediana ehkä hauskempikin, jos Lampela olisi malttanut karsia rönsyjä. Nyt parituntinen on ahdettu turhan täyteen: tiivistunnelmaisen parisuhdesanailun rinnalla kulkee paitsi tuo Kirsin sukututkimus sisällissotajuonteineen myös piipahduksia milloin antiikin Kreikan mytologiaan, Euroopan pakolaisvirtoihin, kick-boxingiin tai härkätaistelun syvimpään olemukseen.

Pari parina

Sari Puumalaiasella on Kansallisteatterin tämän vuosikymmenen produktioista plakkarissaan sarja hienoja rooleja, joissa on sekä arkista uskottavuutta että tarkkaan viritettyä komediallisuutta: ”Nenäpäivän” Irma, ”Dreamteamin” Jutta, ”Pahan äitipuolen” se parempi äiti Sari. He saavat nyt rinnalleen tämän Granadan nelikymppisen Kirsin, jolla on jalat maassa, mutta pää samaan aikaan vähän pilvissä. Lapsen teko vilkkuu mielessä biologisen kellon tikittäessä, mutta mieheen sitoutuminen siinä sivussa on vaikeampi rasti.

Puumalainen säätelee taidolla suuria ryöpsähdyksiä ja mikrotason ele- ja ilmearsenaalia. Näin Kirsi on alusta loppuun ihan lihaa ja verta, täysin katu-uskottava (vain hänen toimittajatyön käytännöistään saatan olla kyseenalaistavampi).

Risto Kaskilahti on tehnyt Helsingin kaupunginteatterissa niin paljon revittelempää komediaa ja silkkaa farssia, että hänen kanssaan joutuu tekemään vähän enemmän töitä, jotta löytää Harrista saman uskottavuustason kuin Kirsistä – mutta sehän on enemmän varautuneen katsojan ongelma kuin näyttelijän. Eikä Kaskilahti niitä farssimaneereita nyt haitaksi asti viljele, antaapa vain Harrille erilaisen temperamentin kuin vastapoolille.

Se, että Puumalainen ja Kaskilahti ovat siviilissäkin aviopari, on ja ei ole olennaista esityksen kannalta.  Merkityksellisintä on kaiketi se, että isot, keskinäiset tunteenpurkaukset ja toisen reaktiot niihin ovat varmasti tulleet heille tutuksi vuosien varrella. Siksi Granadan sanailut ja sanattomaksi jäämiset tuntuvat hyvin luontevilta.

Toisaalta molemmat ovat Willensaunan lavalla rooleissa, eivät dokumentoimassa perhe-elämäänsä, joten näyttelemistä pitää viedä Kirsin ja Harrin ehdoilla. Ja toki ohjaaja Lampelankin, joka Granadallaan osoittaa olevansa myös kelpo komediantekijä, ei vain norénilaisten perheahdistusten tai muiden kriisien kuvaaja.

Keskustelua aiheesta

”Ihmiset tykkäävät syödä ja juoda sosiaalisissa tilanteissa” – teatterit alkaneet tarjoilla apetta esityksen aikana

Kuva: lehtikuva / timo heikkala
Oulun kaupunginteatterin Pikisalissa toimii bistroravintola teatterin Rakastaa -esitysten aikana.

Matkoilla moni suomalainen on tottunut ostamaan teatterin aulasta oluttuopin ja tallustelemaan sen kanssa saliin. Kotimaassa ilmiö on vielä uusi.

Vasta kourallinen elokuvateattereita hankkii lisätuloja myymällä elokuvaesityksen yhteydessä muutakin kuin popcornia, sipsejä ja karkkia.

Viime vuoden lopulla ovensa avannut Kallion Riviera sai paljon mediahuomiota alkoholitarjoilun vuoksi.

– Teimme taustatyötä ja tutustuimme maailmalla käytössä oleviin konsepteihin, kertoo Atte Laurila, yksi elokuvateatterin perustajista.

– Halusimme, että elokuvissa käyminen on sosiaalinen kokemus, ja ihmiset tykkäävät syödä ja juoda sosiaalisissa tilanteissa.

Alkoholin lisäksi Rivierasta saa tapas-tyyppistä syötävää ja perinteisiä leffanaposteltavia. Ruuan on Laurilan mukaan oltava helposti nautittavassa muodossa, jotta elokuvakokemus ei kärsi.

– Meillä on karkkia kipoissa, jotka eivät rapise, Laurila sanoo.

– Elokuvan pitää olla pääosassa.

Suomen suurin elokuvateatteriketju Finnkino ei suunnittele lämpimän ruuan tai alkoholin tarjoilua saleihin ainakaan lähiaikoina, vaikka toiveita asiakkailta on tullut.

– Olemme tietoisia kasvavasta kiinnostuksesta tällaisia palveluja kohtaan, sanoo toimitusjohtaja Veronica Lindholm.

Hän lisää, että ”kokonaisvaltaisempia elokuvakokemuksia” mietitään uusien rakennushankkeiden yhteydessä.

Bistro teatterissa.

Oulun kaupunginteatteri avasi alkuvuodesta yhden saleistaan uudistettuna bistroksi, jolla on A-oikeudet. Se oli vastaus yleisön pyyntöihin.

– Toiveita oli tullut jo pidemmän aikaa, sanoo teatterin viestintäsuunnittelija Päivi Vuoti-Karvonen.

Hän kuvailee Pikisalin katsomon uutta ulkoasua klubimaiseksi. Bistro avataan kolme varttia ennen esitystä ja pidetään avoinna sen loppuun saakka.

Samantyyppistä toimintaa on harjoitettu esimerkiksi Oulun Teatteri Riossa ja Tampereen Palatsiteatterissa, jossa katsomo koostuu ravintolapöydistä ja ohjelmisto pitkälti musikaaleista.

Keskustelua aiheesta

KOM-teatterin ”kyökkidraamassa” pannaan lihoiksi niin fiktio, ihmisarvo kuin itse ihminenkin

Kuva: Noora Geagea
Kom-teatterin leveällä lavalla kokataan, mässätään, petetään ja tapetaan. Peter Greenawayn kulttielokuvan näyttämöversioinnista on tullut enemmän kokonaistaideteos kuin näytelmä.

Brittiläinen ohjaaja Peter Greenaway on sanonut halunneensa tutkia  elokuvallaan ”Kokki, varas, vaimo ja rakastaja” (1989) seksin, ruuan, ahneuden ja väkivallan välistä yhteyttä.

Kaikki nuo aspektit olivatkin hyvin esillä hänen kulttielokuvassaan, mutta yhteyksien solmiminen niiden välille ja elokuvan ulkopuoliseen todellisuuteen jäi  pitkälti katsojien omien linkitysten varaan.

Kom-teatteri sai Greenawaylta oikeudet ja vieläpä lähes täysin vapaat kädet tehdä elokuvakäsikirjoituksen pohjalta näyttämöversio – ja sama juttu toistuu. Ruokaa, ahmimista, nöyryyttämistä, väkivaltaa ja ripaus seksiäkin lyödään eteemme kaaoottisena soppana, ja sitten annetaan kunkin katsojan poimia keitoksesta yhteydet makujen ja mauttomuuksien välillä.

Teatterissa yleisöä ei kuitenkaan jätetä ihan oman onnensa nojaan. Ensimmäisellä puoliskolla fiktion ja toden välillä seilaava, itseään esittävän Elmer Bäckin kertojatyyppi antaa tienviittoja Greenawayn vihreästä helvetistä selviytymiseen. (Bäck asiasta paljon tietää, koska näytteli pääosan Greenawayn viimeisimmässä elokuvassa ”Eisenstein in Guanajuato” ja jatkaa samassa roolissa ohjaajan tulevassa elokuvassakin).

Esityksen loppupuoliskolla brechtiläissukuinen vieraannutus viedään sitten huippuunsa, kun näyttelijät alkavat joukolla ”syödä fiktiota” eli astuvat häpeilemättömästi ulos rooleistaan, kyseenalaistavat – muka – käsikirjoituksen sisältöjä, ohjausratkaisuja, omia ja toisten roolihahmoja. Fiktiota ei kuitenkaan saada kokonaan niellyksi, kuten loppukohtaus osoittaa.

TEATTERI

Kom-teatteri

Peter Greenaway-Riko Saatsi: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Suomennos Aleksi Milonoff – Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi – Lavastus Markku Pätilä – Videosuunnittelu Ville Seppänen – Ruokasuunnittelu Antto Melasniemi – Musiikki Kasperi Laine – Ääni Kasperi Laine ja Jani Rapo – Puvut Tiina Kaukanen – Maskit Leila Mäkynen – Valot Tomi Suovankoski Rooleissa Elmer Bäck, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Eero Milonoff, Marc Gassot, Johannes Holopainen, Antti Melasniemi

Komin näyttämötoteutuksessa ei kannata juonesta paljon puhua. Oikeastaan on vain joukko henkilöitä, joiden varaan juonen voisi rakentaa, jos se olisi jotenkin olennaista. On gangsteripomo Albert (Niko Saarela), joka paitsi varmaankin pesee rahaa ravintolan pidolla, mutta ennen kaikkea tyydyttää siellä mässäilyhimoaan. On  chef Richard (Marc Gassot), jolla on ammattiylpeyttä, mutta ei oikein selkärankaa olla tanssimatta Albertin pillin mukaan. On kelmin vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), jolla myös on ylpeyttä niin naiseudestaan kuin siitä, että on sivistyksellisesti  eri tasoia kuin animaalinen Albertinsa. Se rakastaja on Michael (Bäck), joka itse asiassa myös on varas, koska hän pöllii Albertilta vaimoa – vaikka ei sillä Albertille mitään väliä sinänsä ole, eihän tämä naista osaa rakastaa vaan ainoastaan valtaa ja mammonaa.

Seinämaalaus vai installatio?

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan lisäksi perusjengiin kuuluvat myös Albertin äiti (Eeva Soivio), tukikeppi hätätilanteissa, ja veli (Eero Milonoff), käsikassara konnantöissä. Eräänlaisena äänettöminä sivustatarkkailijoina näyttämöllä kaiken aikaa heiluvat veitsiä heiluttava ja kasareita kääntelevä keittiöpäällikkö (Antto Melasniemi) sekä pompoteltu keittiö- ja saliapulainen (Johannes Holopainen), joka loppuratkaisuissa muuttuu objektista subjektiksi.

Juonta tärkeämpää on henkilöiden ja miljöön synnyttämä perusasetelma, joka antaa mahdollisuuden tutkailla ihmisen vallanhimoa ja tarvetta äärikonstien käyttöön vallan pitämiseksi. Albertin tapa nöyryyttää kaikkia paitsi suoranaisella väkivallan uhalla, myös kulinaristisella machoilulla on taidetta sinänsä. Lähipiirin keinot sietää tai väistellä tätä moukkaa ovat yksilöllisiä ja hiottuja.

Komin Kokki, varas etc. ei ole niinkään näytelmä vaan taideteos. Vaikuttavine videoajoilla rikastettuna se on fresko, muraali, installaatio, miten nyt kukin haluaa sen nähdä. Siinä kiehtovat kulinaarisen kurinalaisuuden sekä rooli- ja tosihenkilöiden sekoittaminen abstraktiksi kokonaisuudeksi. Kaikki näköismässäily on epäkiinnostavampaa. Värejä ja yksityiskohtia tässä maalauksessa riittää ekstrana vielä tuoksujakin.

Kaikkea on kuitenkin vähän liikaa. On kuin maalari, ohjaaja Riko Saatsi, olisi pursotellut paletille koko ajan uusia värejä, ja katsonut sopiiko tuo purppura vielä tuohon ja tuo koboltinsininen vielä tuonne – ja antanut olla vaikkei sopisikaan. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paisuu pitkän avauspuolikkaansa yltäkylläisyydessä hahmottomaksi möykyksi, jossa muoto kätkee sisältöjä. Onneksi niitä kaivellaan uudelleen esiin väliajan jälkeen, tosin paikoitellen aika alleviivatusti.

Kom-teatterin näyttämötila on tätä produktiota varten käännetty vaihteeksi toiseen asentoon eli lava ja katsomo ovat ja leveitä syvyys niukka. Oivallinen, välttämätönkin ratkaisu, joka luo esitykseen oman intensiteettinsä.

Extremen kuolema

Greenawayn elokuvan ensi-illasta on parin vuoden päästä jo 30 vuotta, ja se mikä muinoin saattoi olla extremeä elokuvassa – ja todellisuudessa – on nyt miltei arkipäiväistä. Edes kannibalismi ei fiktiossa tunnu juuri miltään. Kun roolihenkilöt alkavat ahmia yhtä tapettua näyttämöllä, monet muutkin kuin elokuvan nähneet luultavasti tuumaavat, että tuohan nyt oli odotettavissa.

Sama ajan riennnossa tapahtunut hätkäyttävien tehojen laimentuminen pätee myös teatterintekemisessä. 1990-luvun taitteessa olisi ollut ihmeellistä ja hämmentävää, jos näyttelijät olisivat juosseet ulos teatterista videokamera kintereillään, ja kaikki tämä olisi revitelty näyttämölle reaaliajassa screeniltä katsottavaksi. Nyt siitäkin voi alkaa jo sanoa: ”Tää on niin nähty.”  Sen Komin näyttämöllä lausuu ääneen vähän toisin sanoin  myös Elmer Bäck, jolla on ilo olla esityksen hersyvin ja oikeastaan ainoa sympaattinen hahmo.

Mutta voihan näitä videoleikittelyjä aina silloin tällöin katsella, kunhan tekniikka pelaa moitteettomasti ja tätä eilispäiväistyvää efektiä käytetään oivaltavasti. Kom-teatterissa näin nippa nappa tapahtuu. Parasta on, kun kamera kulkee vastapäiseen oikeaan ravintolaan Sea Horseen eli kansan suussa ”Sikalaan”, jossa Albert käy sikailemassa verikekkereillä (tämä kohtaus ei tosin ollut suora lähetys).

Lisää ravintolaelämää ja ruokaa

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan katsomiskokemukselleni lisämausteen antoi se, että kävin edellisenä iltana teatterin kyljessä sijaitsevan Kom-ravintolan sokkodraamaesityksessä. Näyttelijät Juho Milonoff ja Johannes Holopainen saivat eteensä tekstin, jota eivät olleet koskaan aiemmin nähneet eikä tietysti yleisökään siitä mitään tiennyt. Vain ”ohjaaja” Lauri Maijala, joka luki lennosta näyttämöohjeita eli parenteeseja, oli siihen ennalta perehtynyt. Kyseessä oli Okko Leon 35-kohtauksinen draama ”Ateria”, jonka näyttelijät esittivät lukuteatterina eli liikekieli oli minimissä ja rekvisiittaa äärimmäisen vähän.

Tässäkin esityksessä oltiin ravintolassa, pikaruokapaikassa. Ja muutenkin samna kaiku oli askelten:  mässäiltiin, nöyryytettiin tosia ihmisiä, pelattiin valtapeliä.

Syntyi kiinnostava kaksoisvalotus. Draamana Ateria oli varsin yhdentekevä tapaus, mutta teatterikokemuksena uudenlainen ja jännittävä, varsinkin vielä päänäyttämön esitykseen kytkettynä. Kytkös ei muuten ollut teatterinjohtaja Maijalalta varmaankaan sattuma.

 

Keskustelua aiheesta

Tukkateatterin Anarkistiprinsessassa on pientä surua ison hassuuden pohjalla

Kuva: Niina Uusitalo

 

Olipa kerran kuningas ja kuningatar. Kuningatar (Jessica Koskiranta) oli lähtöisin porvaristosta. Hänen makkaratehtailija-isänsä oli ostanut hänelle kuningattaren tittelin ja aseman. Kuningas (Kalle Kause) tuli työväenluokasta. Prinsessa (Minna-Reetta Kuusinen) tympääntyi sääntöihin, joita lakeija (Anni Kangas) luki lakikirjasta. Nuoren naisen mitta tuli täyteen kun linnaan työnnettiin naapurimaan nukkemainen prinssi Dorian (Antti Merto). Normit painoivat ja pakkoavio uhkasi, joten jotakin oli tehtävä. Normaali prinsessa ryhtyi AnarkistiPrinsessaksi (AP) ja pakeni vapauteen.

 Tukkateatteri, Tampere

Tristan Selin: Anarkistiprinsessa

Ohjaus Tristan Selin – Lavastus: Marko Itkonen – Puvustus Mikko Snellman – Valosuunnittelu Lauri Hietala – Alkuperäismusiikki Jonte Norman – Maskeeraus ja kampaukset Nina Lehto – Alkuperäismusiikki Jonte Norman – Rooleissa Anni Kangas/Katri Hyötyläinen, Kalle Kause, Jessica Koskiranta, Minna-Reetta Kuusinen, Antti Merto, Niko Ranta 

Tukkateatterin pieni, pirteän hyväntuulinen näytelmä ei tee pilaa pelkästään perinteisestä sadusta. Myös klassiset myytit joutuvat hauskanpidon kohteiksi. Samoin käy Suomen kulttuurin pyhille kuville. Akseli Gallen-Kallela ilmestyy ja katoaa taitavan näyttelijän yhdellä kämmenen käännöllä. Raskaammat karnevalistiset käänteet etenevät virkistävästi vaikuttavan kaavan mukaan. Ensemble näyttää ensin, miten hassu jokin asia, vaikkapa normikokoelma, on. Toiseksi se paljastaa, miten hassua tämän asian hassuksi paljastaminen, esimerkiksi anarkismi, voi olla. Kolmannen asteen hassuudelle hymyillään, kun hassua asiaa paljastavan poliittisen hassuuden taiteellinen käsittely, siis näytelmä, pohtii omaa hassuuttaan.

Hassuttelun monikierteisyydestä huolimatta ”Anarkistiprinsessa” ei ole pelleilynäytelmä. Hassuttelun pohjalla pilkahtaa joskus pieni, taitavasti asetettu surun pilkahdus. Jotakin kaunista häivähtää. Samalla satu tarjoaa silloin tällöin katsojilleen maamme nykyiseen talouteen ja politiikkaan johtavien assosiaatioketjujen päitä. Jotakin kammottavaa kuumottaa.

Amatsonien ankara anarkia

Tukkateatterin näyttelijöiden työtä voi sanoa sanan monessa myönteisessä merkityksessä kevyeksi. Tunteita jyystetä, vaan niitä väläytellään. Sadun tyylitelty ja lujaan voimankäyttöön perustuva lajityyppi ei vaadi kovin vivahteikasta näyttelemistä, mutta vivahteita vilahtelee silti. Merto paljastaa pienillä eleillä, että debiiliksi tyylitelty prinssi Dorian on etevä etymologi ja henkevä hegemoniateoreetikko. Hän kasvaa PasifistiPrinssiksi (PP) joka kelpaa AP:n ystäväksi.

AP kohtaa pakomatkallaan monia vaikeuksia ja vaikutelmia. Esityksen tyyli on ehkä tyylikkäimmillään ja voimankäyttö voimakkaimmillaan, kun hän käy butsien leirissä. Suurbutsi (Koskiranta) riemastuttaa Mikko Snellmanin suunnittelemassa puvussa kaikenikäisiä.  Apubutsina, lakeijana ja lihanleikkaajana hääräävä Anni Kangas muistuttaa järjestyneen yhteiskunnan väkivaltaisesta perustasta vahvalla kokovartlohuumorilla.

Butsit ovat satumetsän amatsoneja. AP luulee, että he ovat vapauden vaalijoita, mutta pettyy pian. Apubutsi lukee metsässä yhtä tyhmää normikokoelmaa kuin lakeija linnassa. Päähenkilön kohtaamat vaikeudet herättävät katsojan odottamaan, että vapauden kaihon vauhdittamassa matkassa tapahtuu käänne, tai ainakin rytmihäiriö.

Normitalkoiden nolo nohevuus

Anarkistiprinsessassa näytellään kevyesti myös siinä mielessä, että repivään satiirissa rypemiseen ei syyllistytä, vaikka aihe on poliittinen. Myös opettavaisuus anarkismin hyödyistä tai haitoista sivuutetaan. Politiikkaan johtavien assosiaatioketjujen päitä vilautellaan hyväntuulisesti. Tarttuminen tai tarttumatta jättäminen jää katsojan vastuulle.

Ketjun yksi pää heilui, kun apubutsi ja lakeija lukivat hengästyttävän tyhmiä sääntöjä lakikirjoistaan. Ketjun alkupää on surullisesti hassu ja silti hyväntuulinen. Loppupää on nohevasti tyhmä ja siksi pahantahtoinen. Normitalkoisiin väkeä kutsuvat poliitikot ja talousmiehet lukevat kurkkudirektiivejä ja muita, usein itse keksimiään kauheuksia samalla tavalla kuin lakeija hovin lakikirjaa. Normitalkoissa vain ei ole kyse ihmisen vaan pahanteon vapauttamisesta. Normeja on monenlaisia. Pahanteolta (esimerkiksi työnantajan mielivallalta) suojelevien normien on hyvä olla kirjallisesti muotoiltuja, jotta ne olisivat osapuolille kiistatta selviä. Sellaiset normit on talkoilla tuhottava. Normien purkamista eivät vaadi anarkistit, vaan asiantuntijajournalistit, elinkeinoelämän valtuutetut ja poliitikot. Heidän talkoissaan puretaan pahan tekemistä vähentäviä normeja. Ja kun pahan tekemistä lisätään, niin samalla normeja lisätään. Sama normeja purkava lakeijajoukko kertoo, että ”pakkolait astuvat voimaan”. Ne astuvat talkoolaisten mukaan voimaan noin vain, pakon itsensä sanelemina, ilman että eduskunta niitä säätäisi.

Anarkistiprinsessan askelissa ei tapahtunut butsien leirin jälkeen odottamaani rytmihäiriötä. Mutta loppu oli kyllä muuten toisenlainen kuin sadulta tavallisesti odotetaan. Näytelmä ei tyrkyttänyt rakenteellisia analogioita politiikkaan tai talouteen. Langanpäät ja tunnelmat panivat kysymään, istummeko jo lihanleikkaajien kanssa viimeisellä rannalla, vai onko hauskanpito metsässä vielä jonkin aikaa sallittua.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Rakkaus viiltää, Tanssiteatteri Erin esitys ei

Kuva: Matti Kivekäs
Tanssiteatteri Erin vanhahtavassa mutta viihdyttävässä uutuusteoksessa tanssivat muun muassa Toni Laakkonen ja Eeva Soini.

Turkulainen Tanssiteatteri Eri on yksi maamme suomalaisen tanssiteatterin pioneeriryhmiä. Se on perustettu vuonna 1989. Suomen juhlavuoden kunniaksi Eri on tehnyt esityksen ”Sata lasissa -rakkauden viiltoja” yhteistyössä kirjailija Tommi Kinnusen kanssa. Esityksen koreografia on ryhmän perustajajäsenten ja jo pari vuosikymmentä yhdessä teoksia tehneiden Lassi Sairelan ja Eeva Soinin.

Kuten nimestä voi päätellä, esityksen aiheena on rakkaus, mutta myös ihmisen elinkaari nivottuna yhteen maamme satavuotisen historian kanssa. Tai oikeastaan sitäkin kauemmas, sillä lapsi, Suomi neito, syntyy sotkan munasta. Kouluvuodet sijoittuvat jonnekin viime vuosisadan alkukymmeniin, mitä nyt hetkeksi koukataan nuorisojoukon mukana 2000-luvulle, ja nuori perhe elää hehkeää 1950-60 -lukua. Vanhuus ja elämän haurastuminen sijoittuvat jo väljemmin viime vuosikymmenien tienoille.

Sinänsä irrallisten kohtausten yhteisenä nimittäjänä on suomalaisen perheen tarina, josta näytetään niin arkisia kuin juhlallisempiakin hetkiä pääasiassa hyväntahtoisella ja parodisella otteella maustettuna.

TANSSI

Tanssiteatteri Eri, Turku

Sata lasissa – rakkauden viiltoja

Tarinat Tommi Kinnunen – Suunnittelu ja koreografia Lassi Sairela ja Eeva Soini – Puvut Tuula Bergqvist – Valot Juho Golnick – Live-musiikit ja nauhat Valtteri Lipasti – Beatbox Hannu Rantala – Tanssijat Laura Alho Toni Laakkonen Tiina Lindfors, James McNamara, Lassi Sairela, Eeva Soini

En ole muutamaan vuoteen nähnyt Erin esityksiä. Sata lasissa oli erittäin huolellisesti tehty ja siitä näkyi, että ryhmän selvänä vahvuutena on ilmaisu. Varsinkin Erin konkareiden, Sairelan ja Soinin lisäksi ryhmän kolmannen perustajajäsenen Tiina Lindforsin tyypittelemät hahmot olivat mainioita.

Lempeä parodia jatkui myös Tuula Bergqvistin luomissa puvuissa, joista löytyi niin kansallispuutamme koivua kuin shamanistisiakin sävyjä.

Teoksen yhtenä tarkoituksena on selvästi ollut herätellä katsojiensa muistoja. Ja niitä nousi varmasti mieleen varsinkin Valtteri Lipastin koostamasta ja esittämästä musiikista, jossa monia tuttuja sävelmiä kansanmusiikista ja virsistä Leino-sävellyksiin ja tangoihin oli miksattu ja uudelleen tulkittu sujuvaksi ja tunteita koskettavaksi koosteeksi.

Väliaikoineen kaksituntinen esitys oli sujuva, viihdyttävä ja viimeistelty, mutta siinä ei ollut katsojalle mitään haastavaa tai uutta. En voinut välttyä tunteelta, että olin joutunut aikamatkalle jonnekin tanssiteatterin 1980-90-luvuille. Niin liikkeellinen, koreografinen, ilmaisullinen kuin koko muukin estetiikka oli noilta ajoilta.

Sairelan ja Soinin käyttämä liikekieli oli klassispohjaista, melko yksinkertaista ja helposti vastaan otettavaa yleisnykytanssia. Ainoa poikkeus oli nuoruus-jakson Hannu Rantalan beatboxauksen tahtiin toteutettu katutanssiosuus, jossa ryhmän nuoret jäsenet Laura Alho, Toni Laakkonen ja James McNamara pääsivät näyttämään myös tätä osaamistaan.

Tekstin ja liikkeen yhdistämien ei tanssiteoksissa ole pitkään aikaan ollut mitenkään uutta, ja sitä on tehty hyvinkin monin tavoin.

Nyt kuitenkin teos eteni dramaturgisesti aika yksioikoisesti. Ensin joko Lindfors tai Lipasti ”lukivat”, sinänsä ilmaisullisesti erittäin hyvin, Kinnusen kirjoittaman eloisan ja arkipäivän yllättäviäkin huomioita sisältävän tekstin, ja sitten sama sisältö esitettiin tanssien. Tanssi ei tuonut teksteihin mitään lisää, eivätkä liike ja sanat kommunikoineet mitenkään keskenään.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Journalismi on rikki, mitä on tehtävä?

Kuva: Tero Kairento
Tampereen ylioppilasteatterissa journalismin tilaa ruotivat draaman keinoin etualalla Venla Moisala, Ida Riikonen, Lauri Kallio ja Milla Länsiö sekä takarivissä Mirva Seppänen, Iida Jokinen, Katja Malinen, Erik Forss ja Ella Numminen.

Kaunis nainen astuu esiin kitaran kanssa ja alkaa laulaa vahvalla äänellä. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”… Muusikon viereen tulee toinen. Sitten kolmas. Kumbaya jatkaa kumbuamista. ”Oh, Lord, kumbaya”. Pian musisojia on pitkä rivi. Viimeisenä tulee yleisen hauskuuden huipuksi tarmokas Aksu Piippo kitaran ja huuliharpun kanssa.

Tilanne on sama kuin hyvien ihmisten juhlassa, jonka Juice Leskinen kuvitteli Pieksämäen asemalle ja Aki Kaurismäki otti filmille. Täällä Tampereen Ylioppilasteatterissa riemu tosin on laadultaan raikkaampaa kuin siellä pienen kaupungin pimeällä asemalla.

TEATTERI

Tampereen Ylioppilasteatteri
Jussi Klemetti, Erkki Mervaala & co: Visio

Ohjaus Jussi Klemetti ja Erkki Mervaala – Puvustus Mirva Seppänen ja Sara Weck – Lavastus Sanni Hietala ja Sara Weck – Valot ja ääni Miika Ruokokoski – Musiikki Ella Numminen, Tanja Matilainen ja Venla Moisala – Koreografia Ella Numminen – Lavalla Erik Forss, Iida Jokinen, Lauri Kallio, Milla Länsiö, Katja Malinen, Tanja Matilainen, Venla Moisala, Ella Numminen, Sami Paavilainen, Aksu Piippo, Ida Riikonen, Mirva Seppänen, Jarmo Tuominiemi, Jenni Tuominiemi

Mielialaa kohottava laulu tuli sopivasti ennen väliaikaa. Olutta jonottavista katsojista pääsee pieniä kumbahduksia. Huomaan kumbahtelevani lievästi itsekin.
Mielialani ei silti ole kovin korkealla. Näytelmän aiheena on journalismi. Kysymys kuuluu: journalismi on rikki, miten se korjataan?

Olen huomannut olevani journalismin tilasta ja korjaamisen mahdollisuuksista samaa mieltä kuin esityksen tekijät. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että ihailemani ja kunnioittamani ylioppilasteatterilaiset ovat tärkeästä asiasta samaa mieltä kuin minä. Mutta en ole. Mieluumminkin masennun melkoisesti. Masennustani lisää se, että tekijät eivät ole kanssani samaa mieltä pelkästään aiheesta, vaan he myös käsittelevät sitä tavalla, jolla journalismia olisi minunkin mielestäni parasta journalismikritiikissä käsitellä.

Uusvisionäärin vanha näkymä

Näytelmä tarkastelee journalismia tekijöiden näkökulmasta. Visionääri esittelee journalismin pelastussuunnitelmaa rahoittajalle. Hän on teetättänyt juttuja, joita nyt esitellään. Neuvottelut käydään pöydässä etualalla. Valokiila paljastaa taka-alalta sketsejä, joissa toimittajat tekevät uutta journalismia.

Ensi hetkistä lähtien on selvää, että uusien visioiden journalismi on samanlaista kuin journalismi jo nyt on. Se, että TaYT nolaa näin visionäärinsä, ei ole masentavaa. Se on päinvastoin ihan oikein. Masentavaa on se, että TaYT kuvaa vallitsevaa journalismia niin tarkasti. Tai ei aivan tarkasti, vaan ilmeisesti vahingossa jopa hieman kaunistellen. Pelleilevissä sketseissä journalismi oli kysyvämpää ja kyseenalaistavampaa kuin ivamukaelmien vakavissa kohteissa. Niin sanottu laatujournalismi on monesti niin huonolaatuista, että siitä ei näköjään pysty laskemaan leikkiä.

Tekijöiden näkökulma paljastaa, että journalismin nykytila ei ole tulosta kritiikittömyydestä, vaan jatkuvasta kritiikistä. Prosessi on minunkin havaintojeni mukaan sellainen, jollaiseksi TaYT sen esittää. Lähtökohtana on tekopyhä huoli demokratiasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta sekä sinänsä oikea havainto yleisön jakaantumisesta. Uudistusten juhlavaksi vauhdittajaksi valjastetaan paskapuhe totuudesta. Ansaintalogiikka sallii totuuden tavoittelussa ja demokratian puolustuksessa vain sen keinon, joka on keksitty tuhansia kertoja, ja jonka TaYT:n visionääri nyt keksii uudelleen: journalismin pitää liukua viihteen ja tiedon välillä. Juuri niin journalismi nykyään tekee.

Iltapainajainen ja aamupainajainen

TaYT näyttää, minkälaista journalismi on, ja kaiken lisäksi vielä kertoo, miten ja miksi se on tehty sellaiseksi, jollaista se on. Mitä minä siis vielä valitan? Eikö tämä ole erinomaista yhteiskunta-analyysiä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Valitan sitä, että minulle kerrottiin sellaisia tosijuttuja, jotka tunnen ennestään. Luulen, että journalismin laadun näkevät melkein kaikki muutkin. Teatteriin ei kannata mennä saamaan sellaista tietoa, jonka tietää ennestään. Teatteriin ei pidä mennä saamaan uuttakaan tietoa. Tietoa ei tarvitse jakaa joka paikassa. Riittää, että koulu jakaa tietoa ja journalismi riehuu totuuden kanssa. Olisi hyvä, jo teatteri olisi sellainen tietoon ja totuuteen sitoutumaton paikka, jossa voisi pitää hauskaa sen kustannuksella, miten kärsimme tietojemme kanssa elämisestä.

TaYT teki erinomaista analyysin, josta on pääteltävä, että nykyisen ansaintalogiikan vallitessa journalismista voi tulla vain sellaista kuin se jo on tai vielä valheellisempaa. Päätelmän masentavuus ei ole TaYT:n vaan omistussuhteiden vika.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Neuvojen antaminen on tähtien antamisen jälkeen typerintä, mitä arvion kirjoittaja voi tehdä. Teatterin tehtävänä on tehdä ilahduttavia esityksiä. Minun tehtäväni on kertoa, miltä ilahdutus tuntuu.

Nyt tuntui, että TaYT oli liiaksi kiinni tiedossa, eikä löytänyt hyvää tapaa totuuden keskellä päivät pitkät kärsivien katsojiensa ajattelun rentouttamiseen. Hyvä tapa häivähti Kumbayassa. Se leikkasi esityksen virkistävällä tavalla kahtia. Ikuisuuden kosketusta olisi voinut olla myös sketsien sisällä, esityksen mikrorakenteissa. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”. Suomeksi se voisi nuotit muuttaen olla: ”tuuppa tänne, Herra!” Ja: ”tuuppa tänne, emme pelkää!”.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta