Granadassa leimahtelevat parisuhteelliset poltteet ja nasakka sananvaihto

Kuva: Yehia Eweis
Andalusialainen härkätaistelukulttuuri tunkee Harrin (Risto Kaskilahti) ja Kirsin (Sari Puumalainen) hotellihuoneeseen asti.

On kiitollista, ettei Pasi Lampelan kirjoittamassa näytelmässä ”Granada” soi  Augustin Laran säveltämä samanniminen, kvasi-intohimoinen viihdestandardi. Vaikka sen ovat levyttääneet kaikki Sinatrasta Shadowsiin ja Pavarottista Baccaraan, musiikin livenä näyttämöllä esittävä PK Keränen ei sen mahtipontisia sävelkulkuja kitarallaan tapaile.
Kiitos siitä. Ja siitä vähäeleisemmästä, tyylikkäästä näyttämömusiikista.

Muutenkin Lampelan kipakka komedia välttää kliseet niin Andalusia- kuin parisuhdeosastolla. Noista jälkimmäinen on draaman kannalta se ehdottomasti tärkeämpi juttu, tapahtumapaikka toissijainen, jopa yhdentekevä, kun yhdessä ja samassa hotellihuoneessa koko ajan ollaan. Nähtävyyksiä Alhambroineen käydään toki katsomassa, mutta ne ovat esillä vain reunarepliikeissä ja sivulauseissa, ei esimerkiksi videoissa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna
Pasi Lampela: Granada

Ohjaus Pasi Lampela – Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen – Musiikki PK Keränen – Valot Harri Kejonen Ääni Esa Mattila – Rooleissa Sari Puumalainen, Risto Kaskilahti; kitaristi PK Keränen

Lampela ei olekaan ole videomiehiä. Hän luottaa sanaan, oli kyse sitten historiallisista näytelmäteksteistä, perhetragedioista tai komedioista, joista kirjailijan draamatuotannossa ei tähän mennessä olekaan juuri päästy nauttimaan.

Vanhat ja uudet suolat

Granadan tapahtumat tiivistyvät siis lomahotellin huoneeseen, jonne alunperin on tarkoitus majoittua vain Kirsin, toimittajan, joka on kaupungissa jäljittämässä isoisänsä vaiheita Espanjan sisällissodassa. Matkalle mukaan änkeytynyt Kirsin entinen heila Harri joutuu varaussekaannuksen vuoksi asettumaan lisävuoteelle samaan luukkuun – ja kas, siinähän on jo draamakomedia ainesta kerrakseen. Etenkin, kun nykyisestä vaimostaan äsken eronnutta Harria vanha suola janottaa aina vaan, mutta Kirsillä on jo uusi kierros nimeltä Patrik menossa.

Harri peittelee aluksi varsin aggressiivisestikin syytä siihen, miksi on ollut vapaa lähtemään Kirsiä eskorteeraamaan Espanjaan, mutta aika pian käy selväksi, että loppuunpalaminen poliisin työssä on vienyt hänet sairaslomalle.

Pariskunta käy muutaman päivän ja vähän yönkin aikana läpi mennyttä suhdettaan ja uudelleenlämmittelyn mahdollisuuksia. Niinhän siinä käy, että hormonit hyrräävät kumpaisellakin, myös ensin tiukasti hanttiin pistävällä Kirsilläkin siihen malliin, että Harrin epämukava lisävuode jää tyhjänpantiksi. Mutta että pidemmälle kuin satunnaiseen lomaseksiin… Sitä mahdollisuutta/mahdottomuutta käännellään ja kaulitaan sitten hartaammin.

Lampelan kahdelle näyttelijälle kirjoittama vuoropuhelu on viihdyttäväon iskevimmillään silkkaa screwballia parhaiden Cary Grant-Katherine Hepburn -perinteiden tyyliin. Granada-näytelmä ei kuitenkaan jumitu tykittämään vain napakoita verbaalisia gageja, vaan saa lisävirtaa päähenkilöidensä arkisuudesta ja elämänmakuisesta siviilikriisinhallinnasta, jota kumpikin tahoillaan on parisuhteissaan joutunut toteuttamaan.

Näin syntyy myös dialogisia törmäyksiä, kun toinen on jossain asiassa kuolemanvakavissaan ja toinen virnistelee vastaan – ja jo kohta osat vaihtuvat.

Granadasta olisi tullut vielä kompaktimpi ja komediana ehkä hauskempikin, jos Lampela olisi malttanut karsia rönsyjä. Nyt parituntinen on ahdettu turhan täyteen: tiivistunnelmaisen parisuhdesanailun rinnalla kulkee paitsi tuo Kirsin sukututkimus sisällissotajuonteineen myös piipahduksia milloin antiikin Kreikan mytologiaan, Euroopan pakolaisvirtoihin, kick-boxingiin tai härkätaistelun syvimpään olemukseen.

Pari parina

Sari Puumalaiasella on Kansallisteatterin tämän vuosikymmenen produktioista plakkarissaan sarja hienoja rooleja, joissa on sekä arkista uskottavuutta että tarkkaan viritettyä komediallisuutta: ”Nenäpäivän” Irma, ”Dreamteamin” Jutta, ”Pahan äitipuolen” se parempi äiti Sari. He saavat nyt rinnalleen tämän Granadan nelikymppisen Kirsin, jolla on jalat maassa, mutta pää samaan aikaan vähän pilvissä. Lapsen teko vilkkuu mielessä biologisen kellon tikittäessä, mutta mieheen sitoutuminen siinä sivussa on vaikeampi rasti.

Puumalainen säätelee taidolla suuria ryöpsähdyksiä ja mikrotason ele- ja ilmearsenaalia. Näin Kirsi on alusta loppuun ihan lihaa ja verta, täysin katu-uskottava (vain hänen toimittajatyön käytännöistään saatan olla kyseenalaistavampi).

Risto Kaskilahti on tehnyt Helsingin kaupunginteatterissa niin paljon revittelempää komediaa ja silkkaa farssia, että hänen kanssaan joutuu tekemään vähän enemmän töitä, jotta löytää Harrista saman uskottavuustason kuin Kirsistä – mutta sehän on enemmän varautuneen katsojan ongelma kuin näyttelijän. Eikä Kaskilahti niitä farssimaneereita nyt haitaksi asti viljele, antaapa vain Harrille erilaisen temperamentin kuin vastapoolille.

Se, että Puumalainen ja Kaskilahti ovat siviilissäkin aviopari, on ja ei ole olennaista esityksen kannalta.  Merkityksellisintä on kaiketi se, että isot, keskinäiset tunteenpurkaukset ja toisen reaktiot niihin ovat varmasti tulleet heille tutuksi vuosien varrella. Siksi Granadan sanailut ja sanattomaksi jäämiset tuntuvat hyvin luontevilta.

Toisaalta molemmat ovat Willensaunan lavalla rooleissa, eivät dokumentoimassa perhe-elämäänsä, joten näyttelemistä pitää viedä Kirsin ja Harrin ehdoilla. Ja toki ohjaaja Lampelankin, joka Granadallaan osoittaa olevansa myös kelpo komediantekijä, ei vain norénilaisten perheahdistusten tai muiden kriisien kuvaaja.

Keskustelua aiheesta

Janne Reinikainen sai Eino Kalima -palkinnon Kansallisteatterin Gorki-ohjauksestaan

Kuva: Stefan Bremer
Janne Reinikaisen kolmen klassikon ohjausurakasta ensimmäinen, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut "Pohjalla", katsottiin 20 000 euron Eino Kalima-palkinnon arvooiseksi.

Kolmen vuoden välein jaettava Eino Kalima -ohjaajapalkinto on myönnetty Janne Reinikaiselle hänen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle tekemästään ohjaustyöstä ”Pohjalla”,  joka sai ensi-iltansa joulukuussa 2014.

Ohjaajapalkinnon ohella nyt ensi kertaa jaetut kaksi kannustuspalkintoa menivät työparille Marina Meinander-Kirsi Porkka ohjauksestaan ”Paha äitipuoli” ja Jussi Nikkilälle Shakespeare-klassikon ”Rikhard III” ohjauksesta.

Kansallisteatterin pääjohtajana 1917−1950 toimineen Eino Kaliman nimikkorahaston jakama ohjaajapalkinto on suuruudeltaan 20 000 euroa ja nyt ensi jaetut kaksi kannustuspalkintoa 5000 euroa kumpikin. Ohjaajapalkinto koskee edellisenä kolmivuotiskautena Kansallisteatterissa tehtyä ohjaustyötä, jonka katsotaan olevan taiteellisesti ja eettisesti täysipainoista teatteria.

Valinnat tekee erikseen nimetty palkintolautakunta, johon viimeksi kuluneella kolmivuotisjaksolla kuuluivat teatterikriitikot Rolf Bamberg, Sanna Kangasniemi, Isabella Rothberg sekä puheenjohtajana Kansallisteatterin hallituksen puheenjohtaja Pekka Pajamo.

”Mestariluokan tilaihme”

Janne Reinikainen ohjasi Maksim Gorkin Pohjalla-novellista sovitetun näytelmän Kansallisteatterin pienen näyttämön 60-vuotisjuhlaesitykseksi.  Palkitsemisperusteluissa todetaan Pohjalla-esityksen ottaneen yleisön valtoihinsa.

– Yömajan ihmisiin, kaikkine omituisuuksineen ja arveluttavuuksineen, ei voi olla rakastumatta. Maksim Gorkin teksti ei etsi eikä anna yksiselitteisiä vastauksia siihen, millä ismeillä köyhyys ja yhteiskunnallinen epäoikeuden­mukaisuus tulisi poistaa, mutta hän kuvaa olemassa olevaa kurjuutta mestarillisen syvätarkasti. Saman teki ohjaaja Janne Reinikainen, mutta hän toi kuvaan vielä oman teatterinäkemyksensä tuottamia vivahteita. Hän loi yömajaan lähes maagista tunnelmaa. Reinikainen sai aikaan myös omanlaisensa tilaihmeen: ohjaajalta oli mestariluokan joukkojenhallintaa, miten hän liikutti rajallisessa tilassa näyttelijöitään sisään ulos, ylös alas ja limittäin, raati kiittelee.

Pohjalla vieraili Pietarissa lokakuussa 2015 ja Bogotassa maaliskuussa 2016. Reinikaisen versio sai molemmissa erinomaisen vastaanoton.
Janne Reinikainen (s. 1969) on monipuolinen teatterinntekijä, joka viihtyy rampin molemmilla puolilla, ohjaajana ja näyttelijänä. Hänen Pohjalla-ohjauksensa kuului yhtenä linkkinä kolmen klassikko-ohjauksen pakettiin, josta hän aikoinaan sopi Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon kanssa. ”Triptyykin” viimeisin osa,  Shakespearen Macbeth, pyörii parhaillaan suurella näyttämöllä. Kolmikon keskimmäisenä nähtiin suurella näyttämöllä puhutteleva tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista. Reinikaisen aiempia ohjauksia Kansallisteatterissa ovat ”Tumman veden päällä” ja ”Idiootti”. Hän on työskennellyt ohjaajana myös muiden muassa KOM-teatterissa ja Svenska Teaternissa ja näyttelijänä lukuisissa kotimaisissa teattereissa, televisiossa ja elokuvissa.

Kannustusta uusperhekomedian ja klassikon ohjauksista

Kannustuspalkinnon saaneen Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Omapohjaan keväällä 2016 käsikirjoittaman ja ohjaaman Paha äitipuoli -esityksen vahvuudeksi palkintoraati kehuu sen kykyä pysähtyä nykyilmiöiden äärelle.

– Novellimaisen tiheässä kerronnassa sosiologinen tieto sulautuu tarkkapiirtoisiin luonnekuviin. Esitys liittää yhteen tutkimusta, nettikeskusteluja, vanhojen äitipuolimyyttien tarkastelua sekä taustalla väijyvän ekokatastrofin pelon vaikutusta ihmisten haluun äkkiä vaan kotoilla ja olla läheisten kanssa. Esitys on pirteä, monisyinen, iloinen ja samalla vakava, palkintoperusteissa kiitetään.

Jussi Nikkilän Willensaunaan syksyllä 2016 ohjaamaa Rikhard III:sta raati piti ”niin jäntevänä ja hyvin liikkuvana, ettei katsojalle tule tarvetta pyöritellä päässään ylimääräisiä tulkintakuvioita. Esitys on toteutettu pienimuotoisesti ja keskitetysti muutaman näyttelijän voimin. Nikkilän Shakespeare-tulkinta on vaikuttava kokonaisuus, jossa perinteisyys lyö kättä vahvan oman näkemyksen kanssa”.

Rikhard III jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa myös syyskaudella.

Vuodesta 1993 kolmen vuoden välein jaetun Kalima-palkinnon aiempia saajia  ovat Kurt Nuotio, Antti Einari Halonen, Reko Lundán, Mika Myllyaho, Tuomo Aitta, Kristian Smeds, Juha Malmivaara sekä vuonna 2014 Juha Hurme ohjauksestaan ”Europaeus”.

 

 

Keskustelua aiheesta

TTT:n tuleva musikaali kertoo Tampereen naiskaartilaisten kohtaloista

Pariskunta Sirkku Peltola & Heikki Salo on tehnyt musiikkiteatteria kimpassa jo 1980-luvun lopulta lähtien.

Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä saa 25.1.2018 kantaesityksensä suurteos ”Tytöt 1918 – Musikaali nuoruudesta, raivosta ja rakkaudesta”, joka kertoo vuonna 1918 Tampereella toimineen naiskaartin tyttöjen tarinan. Se pohjautuu Anneli Kannon romaaniin ”Veriruusut” (2008) ja tutkimuslähteisiin.

Musikaalin käsikirjoittaa ja ohjaa Sirkku Peltola, musiikin säveltää Eeva Kontu ja laulujen sanat kirjoittaa Heikki Salo. Työryhmä on monista menestysteoksista tuttu, heidän  viimeisin yhteistyönsä on viime lokakuussa TTT:ssä ensi-iltansa saanut  ”Viita 1949” -musiikkinäytelmä, joka jatkaa suurella näyttämöllä vielä syyskaudellakin

Tytöt 1918 -suunnitteluryhmässä ovat mukana Peltolan luottovisualistit lavastaja Hannu Lindholm, video- ja valosuunnittelija Eero Auvinen ja pukusuunnittelija Marjaana Mutanen. Uutena mukaan työryhmään tulee pitkän ja ansiokkaan uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela, jonka töitä on nähty yli 50 teatteriteoksessa. Musikaalin roolituksesta kerrotaan vapun jälkeen.

Tavalliset työläistytöt tempautuvat taistojen tielle

Kevättalvella 1918 Tampereella perustettiin aseellinen naiskaarti, jonka muodostivat pääosin hyvin nuoret tytöt. Juuri heistä musikaali kertoo.

Musiikkinäytelmän keskushenkilöt Lempi, Rauha ja Martta asuvat samaa huonetta Amurissa. Lempi on Tampereelle tehtaaseen työhön tullut piikatyttö Teiskosta. Rauhalla on mielessä kihlattu ja kesällä tulevat häät. Martta on ison talon tytär, joka joutui pois kotoaan aatteensa vuoksi.

Naapurin Lydia on jo naimissa, vaikka oikeisiin sormuksiin ei vielä ole tarpeeksi säästöjä. 15-vuotias Sigrid aloittaa kehruutolpalla ja saa käteensä ensimmäisen oman palkkapussinsa. Puuvillatehtaassa työskentelee monta heidän kaltaistaan nuorta naista, joiden päivät täyttyvät raskaasta työtä, sydämet isoista ja pienistä unelmista.

Tehtaan tytöt ovat tavallisia nuoria arkisine huolineen. He pohtivat hameen helman leikkausta, otsakiharan muotoilua, poikain hymyjä, nisupullaa ja tasapannua. Vuonna 1918, Tampereella, he tarttuivat aseisiin ja olivat valmiita kuolemaan. Ja surmaamaan.

– Tarinan tytöt ovat lähes lapsia. Osalle naiskaartilaisuuteen liittyi aatetta ja tietoisuutta ja älyllistä paloa, mutta suurelle osalle kyse oli nuoruuden intohimosta ja heittäytymisestä tapahtumien virtaan, kertoo musikaalin käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola, joka on  tutkinut aihetta pian kymmenen vuotta.

– Tytöt ovat samaistuttavia. Heille tapahtuu asioita, jotka ovat mahdollisia myös tänä päivänä eri puolilla maailmaa. Se tekee musikaalista hurjan, traagisen ja kysymyksiä herättävän. Ja tämä kaikki on tapahtunut täällä, Tampereella. Sisällissotaa on tutkittu paljon, mutta edelleen esiin nousee uusia tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Sodan hävinneiden naisten historia on ollut erityisen vaiettua.

Heikki Salon kirjoittamat laulutekstit täydentävät tarinaa heittämällä siihen kytköksiä nykypäivään.

– Tyylilllisesti musiikki on tämän päivän musikaalimusiikkia. Se ammentaa rytmisesti hiphopista ja popmusiikista ja melodisesti perinteisestä musikaalista. Nuoruudessa on tietynlaista vimmaa ja päättömyyttä, se tulee kuulumaan musiikissa, toteaa säveltäjä Eeva Kontu.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Agents-musikaali ja tabuja riepottava seksikomedia täydentävät TTT:n syysohjelmiston

Kuva: Kari Sunnari
Pitkän näyttämöuran tehneet Sinikka Sokka, Esko Roine ja Ilmari Saarelainen tähdittävät TTT:n syysohjelmistossa nähtävää komediaa Kevytkenkäinen nainen, joka rikkoo seksuaalisuuteen liittyviä tabuja.

Tampereen Työväen Teatterin syysohjelmistoon on mahdutettu vielä kaksi uutta teosta aiemmin julkistettujen (”Presidentin tyttö”, ”Viulunsoittaja katolla”, ”Luulosairas”, ”Mitäs tehtäis?”) täydennykseksi.

Lokakuussa suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa musiikkikomedia ”Jykevää on rakkaus”, joka rakentuu Agents-yhtyeen biisirepertuaarin ympärille – ja seikkaaleepa bändi itse tarinassakin. Tapahtumat on sijoitettu ruskan aikaan Lapin jylhiin maisemiin. Siellä jossain jököttää Morottajan Teboil, jossa rakennusmies Asko viettää 40-vuotissyntymäpäiviään.  Agentsien musiikin, ystäviensä Killerin ja Jatkoroikan sekä ilotyttö Ninan ansiosta Askon elämä solahtaa vauhdikkaiden käänteiden jälkeen lopulta oikeille onnellisille raiteille. Samaisissa maisemissa hortoilee eksyksissä keikkaputkessa kiitävä suosikkibändi. Komedian musiikillisena kehyksenä soivat suomalaisille tutut Agents-klassikot, jotka Rauli Badding Somerjoki, Topi Sorsakoski ja Jorma Kääriäisen ovat bändin solisteina vuorollaan laulaneet kansakunnan muistiin.

Musiikkikomedia perustuuinarilaiskirjailija Seppo Saraspään romaaniin ”Ansiosidonnaine”, josta sen on dramatisoinut Taava Hakala. Ohjaus ja koreografia ovat Tiina Brännaren ja rooleissa ovat muun muassa Petra Ahola Suvi-Sini Peltola, Jari Ahola, Juha-Matti Koskela, Antti Lang ja Auvo Vihro.

Syyskuun lopulla niin ikään suurelle näyttämölle tuleva ”Kevytkenkäinen nainen” on ujostelematon komedia naisesta, joka tahtoo kypsää seksiä.  Näytelmä perustuu amerikkalaiskirjailija Jane Juskan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Hän laittoi The New York Rewiew of Booksiin seuraavanlaisen seuranhakuilmoituksen: ”Ennen kuin täytän 67 – ensi maaliskuussa – minä haluan harrastaa paljon seksiä sellaisen miehen kanssa, josta pidän.”  Hän sai 63 vastausta 32-84 –vuotiailta miehiltä. Näytelmä kertoo hänen treffikokemuksistaan ja matkastaan omaan kehoon, mieleen ja muistoihin. Se on myös kertomus rakkaudesta, menetyksistä, itsensä hyväksymisestä sekä tietysti seksistä.

Aino Piirolan suometaman näytelmän ohjaa Maarit Pyökäri. Pääosissa nähdään kokeneiden näyttelijöiden kolmikko Sinikka Sokka, Esko Roine ja Ilmari Saarelainen sekä Teija Auvinen, Minna Hokkanen, Samuli Muje ja Verneri Lilja. Pohjoismainen kantaesitys on 26.9.

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Taiteille kriittinen Thomas Bernhardin romaanin dramatisointi avaa Kansallisteatterin ja HAMin yhteistyön

Vanhat mestarit -näytelmän tarkkailuketjussa nähdään Markku Maalismaa (vasemmalla), Hannu Kivioja ja Hannu-Pekka Björkman.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho on pitkään haikaillut johtamansa teatteritalon ja Helsingin taidemuseon yhteistyön perään. Kuutisen vuotta keskustelutasolla vireillä pidetty idea yhteisistä hankkeista toteutuu  ensi syksynä, kun HAMin pääkallonpaikalla Tennispalatsin taidemuseossa saa ensi iltansa itävaltalaisen Thomas Bernhardin romaanista sovitettu vuolaspuheinen draama ”Vanhat mestarit”.

Näytelmän primus motor, ohjaaja ja dramatsioija Minna Leino kertoo esitelleensä  noin vuosi sitten Myllyaholle ideansa Bernhardin tekstin sovittamisesta näyttämölle. Tai oikeastaan jonnekin ihan muualle.

– Sanoin Mikalle, että tätä juttua ei oikein voi tehdä tavallisissa näyttämöolosuhteissa, vaan se tarvitsisi toteutusympäristökseen kuvataidemiljöön. Mika kertoi tuolloin juuri jutelleensa kaupungin taidemuseon johtajan Maija Tanninen-Mattilan kanssa jälleen kerran mahdollisista yhteistyökuvioista, ja kehotti minua kääntymään suoraan tämän puoleen. HAMista näytettiinkin vihreää valoa, ja näytelmä lähti toteutusasteelle, kertoo kolmisen viikkoa harjoituksia nyt luotsannut Leino, joka arvelee, että näytelmä olisi saattanut jäädä kokonaan totuttamattakin, jollei sopivaa taidemuseoympäristöä olisi saatu esityksen kontekstiksi.

Taidemuseon Kaarihalliin rakentuu siis syyskesällä tilapäisnäyttämö, jossa on noin 80 katsojapaikkaa. Katsomo on itsestää muovautuvaa tyyppiä, sillä katsojat saavat sisään tullessaan kokoontaitettavan tuolin, jonka liikuttelu on mahdollista esityksen edetessä. Esityksiä on syys-lokakuussa kaikkiaan 15, mutta Kansallisteatterin kalenterissa on varaus vastaavalle määrälle lisäesityksiä.

Teatteripääsylipulla voi katsoa samassa Kaarihallin tilassa ensi elokuussa avautuvan Nautinto-näyttelyn, jossa esittäytyvät taidemaalarit Elina Merenmies, Anna Retulainen ja Jukka Korkeila.

Aitouden etsijä

Vuonna 1989 kuollut Thomas Bernhard oli viime vuosisadan eurooppalaisen modernismin tärkeimpiä kirjailijoita, jolle merkityksellisyyden löytäminen niin taiteissa kuin tieteissä oli koko ajan ohjenuorana.

– Bernhard etsi teoksissaan aitoutta ja kritisoi ärhäkästi kaikkea kohotettua, mahtipontista ja kanonisoitua. Hänlle kirjoittamisessa olennaisinta oli  ihmisyyden korostaminen, kertoo Leino

Vanhat mestarit (Tarja Roinilan suomennos ilmestyi 2013, alkuteos 1985) onkin sapekkaasti taiteen pönotyksiä ironisoiva romaani, jossa kolme ketjussa toisiaan tarkkailevaa herraa pohtii taiteen autenttisuuskysymyksiä ja muotivirtauksia.

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professuurin jättävä, ja Kansallisteatterin näyttelijävahvuuteen nyt kiinnitetty Hannu-Pekka Björkman pääsee Vanhoissa mestareissa heti tosi toimiin.

– Tässä on käsissä sellainen tekstillinen haaste, etten ole vastaavan edessä ole ollut varmaan koskaan ennen. Bernhardin tapa juoksuttaa tekstiä on hengästyttävä, siinä on esimerkiksi mielettömät määrät sisäisiä viittauksia, kuvailee roolistaan innostunut Björkman. Hän esittää kirjailija Atzbacheria, jonka lempitekemistä on tarkkailla kriitikko Regeriä (Markku Maalismaa), joka taas tarkastelee joka toinen aukiolopäivä museon Bordone-salissa yhtä ja samaa Tintoretton maalausta. Atzbacheria taas tarkkailee museon vahtimestari Irrsigler, jota esittää ensi kertaa Kansallisteatterin produktioissa nähtävä Hannu Kivioja.

 

 

näyttelee kirjailija Atzbacheria, joka

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Ruotsalaismedia: Näyttelijä Gösta Ekman kuoli kotonaan

Kuva: lehtikuva / sari gustafsson

Ruotsalainen näyttelijä Gösta Ekman on kuollut, uutisoivat muun muassa Aftonbladet ja Expressen.

Ekmanin kuolemasta kertoi Tukholman Dramaten-teatteri. Sen mukaan Ekman kuoli viime yönä. Hän oli 77-vuotias.

Ekman näytteli teatterissa, elokuvissa ja televisiossa. Hänet muistetaan muun muassa roolistaan poliisi Martin Beckinä 1990-luvulla tehdyissä Sjöwallin ja Wahlöön kirjojen filmatisoinneissa.

Dramatenin johtaja Eirik Stubö tähdentää mediatiedotteessa Ekmanin valtavaa merkitystä ruotsalaiselle teatterille ja elokuvalle.

Teatterin pr-päällikkö Christina Bjerkander kertoi Expressenille, että Ekman oli ollut pidempään sairaana ja kuoli kotonaan perheensä ympäröimänä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta