Muutenkin Lampelan kipakka komedia välttää kliseet niin Andalusia- kuin parisuhdeosastolla. Noista jälkimmäinen on draaman kannalta se ehdottomasti tärkeämpi juttu, tapahtumapaikka toissijainen, jopa yhdentekevä, kun yhdessä ja samassa hotellihuoneessa koko ajan ollaan. Nähtävyyksiä Alhambroineen käydään toki katsomassa, mutta ne ovat esillä vain reunarepliikeissä ja sivulauseissa, ei esimerkiksi videoissa.

Lampela ei olekaan ole videomiehiä. Hän luottaa sanaan, oli kyse sitten historiallisista näytelmäteksteistä, perhetragedioista tai komedioista, joista kirjailijan draamatuotannossa ei tähän mennessä olekaan juuri päästy nauttimaan.

Granadan tapahtumat tiivistyvät siis lomahotellin huoneeseen, jonne alunperin on tarkoitus majoittua vain Kirsin, toimittajan, joka on kaupungissa jäljittämässä isoisänsä vaiheita Espanjan sisällissodassa. Matkalle mukaan änkeytynyt Kirsin entinen heila Harri joutuu varaussekaannuksen vuoksi asettumaan lisävuoteelle samaan luukkuun – ja kas, siinähän on jo draamakomedia ainesta kerrakseen. Etenkin, kun nykyisestä vaimostaan äsken eronnutta Harria vanha suola janottaa aina vaan, mutta Kirsillä on jo uusi kierros nimeltä Patrik menossa.

Harri peittelee aluksi varsin aggressiivisestikin syytä siihen, miksi on ollut vapaa lähtemään Kirsiä eskorteeraamaan Espanjaan, mutta aika pian käy selväksi, että loppuunpalaminen poliisin työssä on vienyt hänet sairaslomalle.

Pariskunta käy muutaman päivän ja vähän yönkin aikana läpi mennyttä suhdettaan ja uudelleenlämmittelyn mahdollisuuksia. Niinhän siinä käy, että hormonit hyrräävät kumpaisellakin, myös ensin tiukasti hanttiin pistävällä Kirsilläkin siihen malliin, että Harrin epämukava lisävuode jää tyhjänpantiksi. Mutta että pidemmälle kuin satunnaiseen lomaseksiin… Sitä mahdollisuutta/mahdottomuutta käännellään ja kaulitaan sitten hartaammin.

Lampelan kahdelle näyttelijälle kirjoittama vuoropuhelu on viihdyttäväon iskevimmillään silkkaa screwballia parhaiden Cary Grant-Katherine Hepburn -perinteiden tyyliin. Granada-näytelmä ei kuitenkaan jumitu tykittämään vain napakoita verbaalisia gageja, vaan saa lisävirtaa päähenkilöidensä arkisuudesta ja elämänmakuisesta siviilikriisinhallinnasta, jota kumpikin tahoillaan on parisuhteissaan joutunut toteuttamaan.

Näin syntyy myös dialogisia törmäyksiä, kun toinen on jossain asiassa kuolemanvakavissaan ja toinen virnistelee vastaan – ja jo kohta osat vaihtuvat.

Granadasta olisi tullut vielä kompaktimpi ja komediana ehkä hauskempikin, jos Lampela olisi malttanut karsia rönsyjä. Nyt parituntinen on ahdettu turhan täyteen: tiivistunnelmaisen parisuhdesanailun rinnalla kulkee paitsi tuo Kirsin sukututkimus sisällissotajuonteineen myös piipahduksia milloin antiikin Kreikan mytologiaan, Euroopan pakolaisvirtoihin, kick-boxingiin tai härkätaistelun syvimpään olemukseen.

Pari parina

Sari Puumalaiasella on Kansallisteatterin tämän vuosikymmenen produktioista plakkarissaan sarja hienoja rooleja, joissa on sekä arkista uskottavuutta että tarkkaan viritettyä komediallisuutta: “Nenäpäivän” Irma, “Dreamteamin” Jutta, “Pahan äitipuolen” se parempi äiti Sari. He saavat nyt rinnalleen tämän Granadan nelikymppisen Kirsin, jolla on jalat maassa, mutta pää samaan aikaan vähän pilvissä. Lapsen teko vilkkuu mielessä biologisen kellon tikittäessä, mutta mieheen sitoutuminen siinä sivussa on vaikeampi rasti.

Puumalainen säätelee taidolla suuria ryöpsähdyksiä ja mikrotason ele- ja ilmearsenaalia. Näin Kirsi on alusta loppuun ihan lihaa ja verta, täysin katu-uskottava (vain hänen toimittajatyön käytännöistään saatan olla kyseenalaistavampi).

Risto Kaskilahti on tehnyt Helsingin kaupunginteatterissa niin paljon revittelempää komediaa ja silkkaa farssia, että hänen kanssaan joutuu tekemään vähän enemmän töitä, jotta löytää Harrista saman uskottavuustason kuin Kirsistä – mutta sehän on enemmän varautuneen katsojan ongelma kuin näyttelijän. Eikä Kaskilahti niitä farssimaneereita nyt haitaksi asti viljele, antaapa vain Harrille erilaisen temperamentin kuin vastapoolille.

Se, että Puumalainen ja Kaskilahti ovat siviilissäkin aviopari, on ja ei ole olennaista esityksen kannalta.  Merkityksellisintä on kaiketi se, että isot, keskinäiset tunteenpurkaukset ja toisen reaktiot niihin ovat varmasti tulleet heille tutuksi vuosien varrella. Siksi Granadan sanailut ja sanattomaksi jäämiset tuntuvat hyvin luontevilta.

Toisaalta molemmat ovat Willensaunan lavalla rooleissa, eivät dokumentoimassa perhe-elämäänsä, joten näyttelemistä pitää viedä Kirsin ja Harrin ehdoilla. Ja toki ohjaaja Lampelankin, joka Granadallaan osoittaa olevansa myös kelpo komediantekijä, ei vain norénilaisten perheahdistusten tai muiden kriisien kuvaaja.