Turva – Hymy

Granadassa leimahtelevat parisuhteelliset poltteet ja nasakka sananvaihto

Kuva: Yehia Eweis
Andalusialainen härkätaistelukulttuuri tunkee Harrin (Risto Kaskilahti) ja Kirsin (Sari Puumalainen) hotellihuoneeseen asti.

On kiitollista, ettei Pasi Lampelan kirjoittamassa näytelmässä ”Granada” soi  Augustin Laran säveltämä samanniminen, kvasi-intohimoinen viihdestandardi. Vaikka sen ovat levyttääneet kaikki Sinatrasta Shadowsiin ja Pavarottista Baccaraan, musiikin livenä näyttämöllä esittävä PK Keränen ei sen mahtipontisia sävelkulkuja kitarallaan tapaile.
Kiitos siitä. Ja siitä vähäeleisemmästä, tyylikkäästä näyttämömusiikista.

Muutenkin Lampelan kipakka komedia välttää kliseet niin Andalusia- kuin parisuhdeosastolla. Noista jälkimmäinen on draaman kannalta se ehdottomasti tärkeämpi juttu, tapahtumapaikka toissijainen, jopa yhdentekevä, kun yhdessä ja samassa hotellihuoneessa koko ajan ollaan. Nähtävyyksiä Alhambroineen käydään toki katsomassa, mutta ne ovat esillä vain reunarepliikeissä ja sivulauseissa, ei esimerkiksi videoissa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna
Pasi Lampela: Granada

Ohjaus Pasi Lampela – Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen – Musiikki PK Keränen – Valot Harri Kejonen Ääni Esa Mattila – Rooleissa Sari Puumalainen, Risto Kaskilahti; kitaristi PK Keränen

Lampela ei olekaan ole videomiehiä. Hän luottaa sanaan, oli kyse sitten historiallisista näytelmäteksteistä, perhetragedioista tai komedioista, joista kirjailijan draamatuotannossa ei tähän mennessä olekaan juuri päästy nauttimaan.

Vanhat ja uudet suolat

Granadan tapahtumat tiivistyvät siis lomahotellin huoneeseen, jonne alunperin on tarkoitus majoittua vain Kirsin, toimittajan, joka on kaupungissa jäljittämässä isoisänsä vaiheita Espanjan sisällissodassa. Matkalle mukaan änkeytynyt Kirsin entinen heila Harri joutuu varaussekaannuksen vuoksi asettumaan lisävuoteelle samaan luukkuun – ja kas, siinähän on jo draamakomedia ainesta kerrakseen. Etenkin, kun nykyisestä vaimostaan äsken eronnutta Harria vanha suola janottaa aina vaan, mutta Kirsillä on jo uusi kierros nimeltä Patrik menossa.

Harri peittelee aluksi varsin aggressiivisestikin syytä siihen, miksi on ollut vapaa lähtemään Kirsiä eskorteeraamaan Espanjaan, mutta aika pian käy selväksi, että loppuunpalaminen poliisin työssä on vienyt hänet sairaslomalle.

Pariskunta käy muutaman päivän ja vähän yönkin aikana läpi mennyttä suhdettaan ja uudelleenlämmittelyn mahdollisuuksia. Niinhän siinä käy, että hormonit hyrräävät kumpaisellakin, myös ensin tiukasti hanttiin pistävällä Kirsilläkin siihen malliin, että Harrin epämukava lisävuode jää tyhjänpantiksi. Mutta että pidemmälle kuin satunnaiseen lomaseksiin… Sitä mahdollisuutta/mahdottomuutta käännellään ja kaulitaan sitten hartaammin.

Lampelan kahdelle näyttelijälle kirjoittama vuoropuhelu on viihdyttäväon iskevimmillään silkkaa screwballia parhaiden Cary Grant-Katherine Hepburn -perinteiden tyyliin. Granada-näytelmä ei kuitenkaan jumitu tykittämään vain napakoita verbaalisia gageja, vaan saa lisävirtaa päähenkilöidensä arkisuudesta ja elämänmakuisesta siviilikriisinhallinnasta, jota kumpikin tahoillaan on parisuhteissaan joutunut toteuttamaan.

Näin syntyy myös dialogisia törmäyksiä, kun toinen on jossain asiassa kuolemanvakavissaan ja toinen virnistelee vastaan – ja jo kohta osat vaihtuvat.

Granadasta olisi tullut vielä kompaktimpi ja komediana ehkä hauskempikin, jos Lampela olisi malttanut karsia rönsyjä. Nyt parituntinen on ahdettu turhan täyteen: tiivistunnelmaisen parisuhdesanailun rinnalla kulkee paitsi tuo Kirsin sukututkimus sisällissotajuonteineen myös piipahduksia milloin antiikin Kreikan mytologiaan, Euroopan pakolaisvirtoihin, kick-boxingiin tai härkätaistelun syvimpään olemukseen.

Pari parina

Sari Puumalaiasella on Kansallisteatterin tämän vuosikymmenen produktioista plakkarissaan sarja hienoja rooleja, joissa on sekä arkista uskottavuutta että tarkkaan viritettyä komediallisuutta: ”Nenäpäivän” Irma, ”Dreamteamin” Jutta, ”Pahan äitipuolen” se parempi äiti Sari. He saavat nyt rinnalleen tämän Granadan nelikymppisen Kirsin, jolla on jalat maassa, mutta pää samaan aikaan vähän pilvissä. Lapsen teko vilkkuu mielessä biologisen kellon tikittäessä, mutta mieheen sitoutuminen siinä sivussa on vaikeampi rasti.

Puumalainen säätelee taidolla suuria ryöpsähdyksiä ja mikrotason ele- ja ilmearsenaalia. Näin Kirsi on alusta loppuun ihan lihaa ja verta, täysin katu-uskottava (vain hänen toimittajatyön käytännöistään saatan olla kyseenalaistavampi).

Risto Kaskilahti on tehnyt Helsingin kaupunginteatterissa niin paljon revittelempää komediaa ja silkkaa farssia, että hänen kanssaan joutuu tekemään vähän enemmän töitä, jotta löytää Harrista saman uskottavuustason kuin Kirsistä – mutta sehän on enemmän varautuneen katsojan ongelma kuin näyttelijän. Eikä Kaskilahti niitä farssimaneereita nyt haitaksi asti viljele, antaapa vain Harrille erilaisen temperamentin kuin vastapoolille.

Se, että Puumalainen ja Kaskilahti ovat siviilissäkin aviopari, on ja ei ole olennaista esityksen kannalta.  Merkityksellisintä on kaiketi se, että isot, keskinäiset tunteenpurkaukset ja toisen reaktiot niihin ovat varmasti tulleet heille tutuksi vuosien varrella. Siksi Granadan sanailut ja sanattomaksi jäämiset tuntuvat hyvin luontevilta.

Toisaalta molemmat ovat Willensaunan lavalla rooleissa, eivät dokumentoimassa perhe-elämäänsä, joten näyttelemistä pitää viedä Kirsin ja Harrin ehdoilla. Ja toki ohjaaja Lampelankin, joka Granadallaan osoittaa olevansa myös kelpo komediantekijä, ei vain norénilaisten perheahdistusten tai muiden kriisien kuvaaja.

Keskustelua aiheesta

Arvio Race Horse Companyn esityksestä: Laimeat maailmanlopun bileet

Kuva: Jouni Ihalainen
RHC:n aikaisempien esitysten hurjaan menoon verrattua uutta Urbotekiavoi pitää tempoltaan jopa rauhallisena.

Suomalainen nykysirkusryhmä Race Horse Company nousi raketin lailla sekä kotimaiseen että kansainväliseen maineeseen vuonna 2010 Maksim Komaron ohjaamalla esityksellä ”Petit Mal”. Sen jälkeen ryhmän tunnusmerkeiksi ovat tulleet absurdi yllätyksellisyys, uskomaton taitavuus sekä vaaraa uhmaava rämäpäisyys. Jokaisesta uudesta teoksesta on totuttu odottamaan jotain suurta.

Aleksanterin teatterissa sai viime viikolla Suomen ensi-iltansa, marraskuussa Ranskassa kantaesitetty ryhmän uusin teos Urbotek.

SIRKUS

Race Horse Company, Aleksanterin Teatteri

Urbotek

Ohjaus Rauli Dahlberg – Käsikirjoitus ja konsepti  Dahlberg ja Kalle Lehto – Valot Antti Sairanen – Musiikki Sami Tammela ja Jussi Liukkonen – Puvut Dahlberg, Anja Muhonen ja Tiina Valve – Esiintyjät Kalle Lehto, Susanna Liinamaa, Teemu Riihelä, Lassi Tauriainen, Rony Hämäläinen, Teemu Virtanen

Niille, joille nykysirkus ja sen estetiikka ovat vieraampia, esityksessä on varmasti paljonkin uutta. Ne, jotka tuntevat lajia ja varsinkin Race Horse Companyn aikaisempia teoksia, saattavat jopa aavistuksen verran pettyä.

Tyyliltään ja tunnelmaltaan ryhmän kahden perustajajäsenen ja taiteellisen johtajakaksikon Rauli Dahlbergin ja Kalle Lehdon ideoima ja Dahlbergin ohjaama esitys on lähempänä nykysirkusesitysten yleistä tummanpuhuvaa ja rähjäiseen kaupunkimiljööseen sijoittuvaa maailmaa. RHC:n aikaisempien esitysten menoon verrattua sitä voi myös pitää tempoltaan jopa rauhallisena.

Toki mukana on arvoituksellisia hahmoja kuten pääkallopäinen oudon laboratorion ruumistutkija, ja eri numeroiden ympärillä tapahtuu kuin hämäyksenä kaikenlaista muuta koko ajan, mutta kreisiin elonjäämistaisteluun ja maailmanlopun bilefiiliksiin ei aivan päästä. Siihen esitys on liian kesy. Eikä pelkkä lantion vatkaus siellä sun täällä tai naistaiteilijan paljettipuku riitä saamaan aikaiseksi eroottista säpinää.

Naisesiintyjän mukana olo tässä ryhmässä on uutta, ja vannetaiteilija Susanna Liinamaa osaa asiansa. Pää alaspäin roikkuen tehty vanteiden pyöritys on taitavaa ja myös pari- ja ryhmäjongleeraus sujuu häneltä ihan mallikkaasti.

Teemu Riihelän päällään seisonta liikkuvalla trapetsilla saa haukkomaan henkeä ja Lassi Tauriaisen akrobatian ja taistelulajit yhdistävä trikkaus on hienoa nähtävää.

Mukana on myös sinänsä komea vipulautaosuus, joka vaatii kultakin esiintyjältä tarkkaa liikkeiden hallintaa ja ajoitusta.

Sami Tammelan ja Jussi Liukkosen luoma äänimaailma pyrkii parhaansa mukaan luomaan esitykseen uhkan ja tuntemattoman vaaran tunnelmaa. Välillä se saavutetaan, välillä ei.

En missään tapauksessa tarkoita, että Urbotek ei olisi hyvä ja näkemisen arvoinen esitys, mutta varsinainen huipputapaus se ei ole. Siinä on paljon pienempiä ja isompia hienoja hetkiä, mutta ryhmän esityshistoriassa se edustaa eräänlaista tasaantumisvaihetta.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

”Katastrofi” – shokkiesitys järkytti Tampereen Työväen Teatterin – ”Vaarantaa toiminnan”

Kuva: Ansa Blomberg
Teatterissa on esitetty muun muassa Kuninkaan puhetta. Kuningas Yrjö VI (Tommi Raitolehto) harjoittelee hengitystekniikka.

Valtionosuustyöryhmä esittää tänään Opetusministeriölle jättämässään esityksessä, että Tampereen Työväen Teatterin kansallisnäyttämön asema tulisi poistaa. Tämä tarkoittaisi 2 miljoonan euron leikkausta teatterin budjettiin. Muiden kansallisnäyttämön asemassa olevan teattereiden asemaan tai rahoitukseen ei esityksessä puututa.

”Onko tarkoitus, että Teatteripääkaupunki Tampere ja TTT toimivat VOS-uudistuksen ainoana rahoittajana? Ehdotus pudottaa puheteatterin rahoitusta Tampereella kaikkiaan 24 prosenttia ja TTT:lle se tarkoittaa 20 prosentin leikkausta koko vuosibudjettiin. Ehdotus vaarantaa TTT:n toiminnan, erityisesti suuren näyttämön osalta, ja Tampereen aseman maamme Teatteripääkaupunkina”, hämmästelee teatterinjohtaja Maarit Pyökäri esityksen pääkaupunkikeskeisyyttä tiedotteessa.

TTT on Suomen kolmanneksi suurin teatteri ja suurin teatteri pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

”Ehdotus on aluepoliittinen katastrofi ja ristiriidassa työryhmän omien periaatteiden kanssa. Työryhmän yksi teeseistä oli nimenomaan taiteen alueellinen saavutettavuus. Miten tämä toteutuu, jos leikkaukset kohdistuvat siihen ainoaan kansallisnäyttämöön, joka toimii pääkaupunkiseudun ulkopuolella?”, Pyökäri sanoo.

Pyökäri huomauttaa, että työryhmän ehdotus ei ollut yksimielinen ja ehdottaa, että työryhmä voisi tutustua teatterin toimintaan ja sen tehokkuuteen hieman tarkemmin.

”Olemme valtion erityistukea nauttivista kansallisnäyttämöistä kustannustehokkain. TTT:n pääsylippua tuettiin vuonna 2016 noin 54 eurolla kun vastaava luku oli Kansallisteatterissa 60 euroa, Svenska Teaternissa 123 euroa ja Kansallisoopperassa 184 euroa.”

Tampereen Työväen Teatteri kerää vuosittain noin 145 000 katsojaa esityksiinsä. Teatteri tuottaa matkailutuloa Tampereelle noin 3–4 miljoonaa. TTT:ssä työskentelee vuosittain liki 400 työntekijää.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin keväässä teinihormonit hyrräävät ja Lemminkäinen vaihtaa viihteelle

Kuva: Jari Soini
Kansallisteatterin Willensaunassa maaliskuussa ensi-iltaan tulevassa Michael Baranin näytelmässä Tyttö, joka kävelä käsitellään komen yhteenkietoutuvan monologin kautta suuri ihmisenä olemisen ja yhteisen historiamme. Näyttämöllä ovat Seela Sella, Aksa Korttila ja Pirjo Määttä.

Kansallisteatterin kevätkauden ennakoitavia yleisömagneetteja ovat edellisestä Shakespeare-ohjauksestaan  palkitun Jussi Nikkilän ohjaama ja yhdessä Anna Viitalan kanssa uusiksi sovittama ”Romeo ja Julia” – eli nyt muodossa ”Julia & Romeo” – sekä Finlandia-palkitun Juha Hurmeen uusi sukellus suomalaisuuden myytteihin näytelmässä ”Lemminkäinen”.

Hurme totesi Kansallisteatterin kauden avajaisissa tiistaina, että Lemminkäinen on turhan vähälle käytölle jäänyt voimavara suomalaisessa tarinaperinteessä. Hurme vapauttaa nämä energiat Kansallisen pienellä näyttämöllä viikinkiseikkailua, musiikkiteatteria ja filosofisesti pohdiskelevaa draamaa surutta yhdistelevässä ”viihdenäytelmässä”, jossa on ohjaaja-kirjoittajan mukaan luvassa niin seksiä kuin väkivaltaakin. Hurme tosin kertoo, että esityksen taistelukoreografi Seppo Kumpulaisen panos on pienentynyt näytelmän ehdittyä harjoitusvaiheeseen, sillä taistelukohtaukset ovat vähentyneet sitä mukaa kun viihde on lisääntynyt.

Veronalaista teinirakkautta uusin maustein

William Shakespearen julmin kuningastragedia ”Rikhard III” sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa syksyllä 2016, ja jatkaa suuren kysynnän vuoksi ohjelmistossa yhä. Talvella Rikhard esitetään vielä kahdeksan kertaa, ja kun esityskausi helmikuun lopulla päättyy, luvassa on lisää triolta Shakespeare-Nikkilä-Viitala, kun Julia & Romeo saa ensi-iltansa sopivasti maaliskuun alussa. Shakespearen kertomus kahden teini-ikäisen veronalaisen rakkaudesta onnettomien tähtien alla eli sukuvihan välikappaleina saa Kansallisteatterissa ajankohtaistetun tulkinnan, jonka pääparina nähdään teatterikoululaiset Diana Tenkorang ja Olli Riipinen. Dramaturgi Anna Viitala lupaa, että esityksessä hormonit hyrräävät ja paljon versioituun klassikkotarinaan tarjoutuu monia katselukulmia.

Kansallisteatterin muita kevään uutuuksia ovat Michael Baranin ”Tyttö, joka käveli”, Mika Myllyahon ”Korjaamo”, Aurinkoteatterin kanssa kimppatuotantona toteutuva Juha Mustanojan ja Leea Klemolan uusi yhteistyö  ”Atlantis” sekä Veera Salmen luoman kokoperheensuosikki Maurin paluu näyttämölle tarinassa ”Mauri ja mini-isoveli”.

Baranin uutuusdraaman perustana on kolme yhteen novoutuvaa, eri sukupolvien naisten esittämää monologia. Niissä puhutaan suurista asioista kuten totuuden ja valheen suhteista, uusista aluista sekä juutalaisten kohtalosta Euroopan historian synkimmistä vaiheessa. Parhaaseen karnevalistiseen Aurinkoteatteri-tyyliin toteutettava Atlantis taas pöllyttää fantasiatarinan kehyksessä vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka ovat viemässä  ihmisiä kohti eriarvoisuutta  suhteessa tiedonsaantiin ja koulutukseen.

Synkkiä maailmanhistorian vaiheita nousee esille myös Omapohjassa tammikuussa nähtävässä musiikkiteatteriesityksessä ”Meri niin suuri”.  Matti-Juhani Karilan kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama tarina sai kantaesityksensä viime vuonna Länsi-Afrikassa Benininissä sikäläisin voimin esitettynä ja nyt siitä nähdään suomalais-beniniläisin näyttelijävoimin tehty versio, jossa edelleen on keskiössä afrikkalaisen orjanaisen Madlenan  elämäntarina vuosisatojen takaa.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho tarttui kitaraan tiistaisessa kevätkauden avajaistilaisuudessa säestäessään yhdessä Sanna Salmenkallion kanssa irakilaista Ali Saedia. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön menestyksekkäässä ”Toinen koti” -esityksessä mukana oleva Saed on yhä vaikka turvapaikkapäätöstä.

Päänäyttämöiden rinnalla myös Kansallisteatterin Lavaklubilla ja Kiertuenäyttämöllä nähdään keväällä ensi-iltoja. Kiertuenäyttämön tie kulkee tällä kertaa koulukoteihin, joita varten Johanna Freundlich on sovittanut ja ohjannut tiheän 80-minuuttisen tulkinnan Dostojevski-klassikosta ”Rikos ja Rangaistus”. Lavaklubilla nähdään maaliskuussa Heini Junkkaalan ohjaama dokumenttiteatteriesitys ”Axel”. joka kertoo tositarinan nimihenkilönsä muuttumisesta naisesta mieheksi ja aikuiseiällä koetusta äänenmurroksesta. Huhtikuussa Lavaklubilla saa uusintaensi-iltansa Kristian Smedsin läpimurtoteos ”Jääkuvia”, jonka ohjaaja-käsikirjoittaja toteuttaa nyt parimymmentä vuotta kantaesityksensä jälkeen uudella kansallisteatterivetoisella miehityksellä.

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Circo Aereon uutuudesta: Kinema hämää silmää ja ihastuttaa taidokkuudellaan

Kuva: Markus Garder

Circo Aereon panos loppumetreillään oleviin Suomen 100-vuotisjuhliin on yhteistyössä Tukholman Suomen-instituutin kanssa toteutettu sirkusesitys Kinema, joka sai kantaesityksensä lokakuun alussa Tukholmassa. Suomen ensi-ilta oli Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa.

Kinema on Circo Aereon perustajan ja suomalaisen nykysirkuksen pioneerin Maksim Komaron ohjaama. Latinankielinen sana kinema tarkoittaa liikettä ja myös elokuva-sana pohjaa siihen.

Nämä molemmat näkyvät esityksessä, onhan koko sirkustaide jatkuvaa ihmisten tai esineiden liikettä. Ja myös silmän, jota taitavasti hämätään.

NYKYSIRKUS

Circo Aereo, Espoon kulttuurikeskus Louhisali

Kinema

Ohjaus ja konsepti Maksim Komaro – Videot Kallee Nio – Valot Juho Rahijärvi – Ääni Tuomas Norvio – Puvut Kristina Nováková Záveská –  Lavastus Maksim Komaro, Kalle Nio, Juho Rahijärvi ja Katrine Hǿyberg – Esiintyjät Karolina Aamås, Lisa Angberg, Karyna Saarela, Vellu Saarela, Onni Toivonen

Se tulee esiin ennen kaikkea Kalle Nion videoissa, jotka luovat odottamattomia ja ällistyttäviä illuusioita. Sirkustaiteilijan jättikokoisessa päässä liikkuvat niin silmät kuin korvatkin ja akrobaatin raajat näyttävät venyvän loputtomiin. Nämä ja moni muu esityksen kohtaus vaativat esiintyjiltä millin- ja sekunnintarkkaa suoritusta, jotta kaikki onnistuu.

Nykysirkuksessa on jo jonkin aikaa ollut vallalla tietynlainen uusvanhahtavuus. Tarkoitan sillä tarkoituksellisen yksinkertaista visuaalista ilmettä ilman kimallusta sekä päällepäin yksinkertaisilta näyttäviä numeroita, joissa on viittauksia sirkuksen varhaisvaiheisiin.

Kun tähän lisätään Komaron kekseliäs mielikuvitus ja hieman vino huumori, tuloksena on esitys, jossa on taukoamatta pieniä yllätyksiä ja jotenkin unenomaista tunnelmaa.

Sirkusprinsessa Lisa Angbergin hevonen onkin kahdella tasapainoskootterilla kontallaan oleva ihminen. Elävää räsynukkea (Karyna Saarela) riepotellaan köysien varassa maassa ja ilmassa aivan uskomattomiin asentoihin. Onni Toivonen jongleeraa keilojen lisäksi myös riikinkukon sulilla ja taistelee huikeasti trikkaavan akrobaatti Vellu Saarelan kanssa. Jättimäisessä hameessaan ilma-akrobaatti Karoline Aamås lentelee sulavasti neljästä köydestä toiseen.

Esityksessä ei ole varsinaista juonta, vaan numerot seuraavat toisiaan löyhällä logiikalla. Lopulta palataan alun ihmispyramidiin.

Kinema on yhteen hitsautuneen esiintyjäryhmän hieno matka, jossa katsoja nauttii esiintyjien rennosta läsnäolosta ja monipuolisista taidoista.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Tehdas-teatterin sisällisotanäytelmästä: Punavalkoisen Turun kaksi vahvaa naista

Kuva: Jussi Virkkumaa
Värit ovat vapauden -näytelmän Aina (Mari Naumala, vasemmalla) ja Cecilia (Sofia Molin) rauhoittuvat Biologisessa museossa.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Turussa on nähty muun muassa musikaali  Touko Laaksosesta ja tuore näyttämötoteutus Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Nukketeatteristaan tunnettu Tehdas Teatteri paneutuu syyssesongin päätteeksi vuoden 1917 itsenäistymistapahtumia ympäröivään aikaan naisnäkökulmasta.

”Värit ovat vapauden” -näytelmän primus motor Anni Mikkelssonin on tuttu paljon kehuja saaneesta Meriteatterista, jonka hän perusti vuonna 2013 Turun saaristoon, Rymättylään. Tätä uutta esitystä varten hän on paneutunut historiakirjallisuuteen, joista yksi tukipilari on ollut Rauno Lahtisen kirja ”Punainen Turku 1917–1918” .

Turku oli sisällissodassa Suomen vallankumouksellisin kaupunki. Vaikka kaupungissa ei käyty suuria taisteluita, turkulaiset kapinapäälliköt olivat merkittävässä roolissa koko maan kannalta.

Näytelmässä Aina Jonsson (Mari Naumala) saapuu nopeasti teollistuneeseen Turkuun, saa töitä tehtaasta ja tutustuu näin työväenliikkeeseen. Samaan aikaan toisella puolen kaupunkia Cecilia Kivi (Sofia Molin) haaveilee vapaudesta jugend-talon persialaismatolla maaten ja  Södergrania lausuen.

TEATTERI

Tehdas-teatteri

Anni Mikkelson: Värit ovat vapauden

Ohjaus  Anni Mikkelsson – Lavastus Heini Maaranen – Puvut Maiju Tainio ja Riikka Mäntymaa – Sävellys Hilla Väyrynen – Valot Jarkko Forsman – Äänisuunnittelu Antti-Juhani Manninen – Videot Jussi Virkkumaa – Rooleissa Mari Naumala, Sofia Molin, Janna Haavisto, Outi Sippola, Akseli Hannula ja Jukka Kittilä

Aina päätyy Kiven taloon palvelijattareksi. Vaikka naiset ovat täysin eri maailmoista, he ystävystyvät. Cecilia on yksinäinen ja mieleltään rikkinäinen, mutta Aina ymmärtää häntä.  Kumpikin ilmaisee ahdistustaan eläinten tavoin. Yhteinen rauha löytyykin Biologisessa museossa.

Vaikka vuoden 1918 aikana naisten tiet eroavat Ainan liittyessä punakaartiin, Cecilia ei unohda Ainaa ja kaipaa ystävää sodan jälkeenkin.

”Tää on viimeinen taisto…”

Tehdas-teatteri sijaitsee vanhassa teollisuuskiinteistössä, josta on saatu intiimi ja tunnelmallinen tila. Seiniin heijastuvat videot sekä tehokkaat valot ja äänitehosteet imaisevat mukaansa sadan vuoden takaisille Turun kaduille.

Mikkelssonin ohjaus on täynnä maukkaita ratkaisuja ja yksityiskohtia symboliaan vaihtavista tiilistä eläimelliseen mimiikkaan.

Näytelmä kertaa kärjistyneen kaupungin vaiheet eläväisesti. Käsiohjelmassa ohjaaja kuvailee sotaa tilanteeksi, jossa nurkkaan ahdistetut eläimet hyökkäävät.

Kokonaisuus olisi kuitenkin kaivannut punakynää. Vasta väliajan jälkeen esitys löytää ytimekkäämmän rytmin. Alkupuolella tehoja tuovat laulut (mm. ”Kansainvälinen”) ja näyttelijöiden luomat ääniefektit, mutta keinot kallistuvat helposti ylienergiseksi sähläykseksi, jota olisi ollut syytä himmata.

Pääosaa esittävä Mari Naumala on ihastuttava ja uskottava. Sofia Molin kasvattaa ahdistuneen porvarisrouvan tuntoja näytelmän edetessä onnistuneesti.

Oikea tapa muistaa

Ensi vuonna sata vuotta tulee kuluneeksi kansalaissodasta. On mielenkiintoista nähdä, millä kaikilla tavoin sitä tullaan muistamaan.

Taide on parhaita väyliä tuoda Suomen historian synkkiäkin aikoja esiin. Erilaisia esityksiä katsoessa voi  oppia ja ymmärtää enemmän perusasioita historiasta.

Värit ovat vapauden -näytelmä on hyvä esimerkki onnistuneesta muistamisesta. Vuonna 1987 syntynyt Anni Mikkelsson on kyennyt sukeltamaan vallankumouksen keskellä eläneiden naisten mieliin.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta