– Sana ”parlamentarismi” on suomalaisille rakas. Monet kokevat sen tarkoittavan samaa kuin ”demokratia”. Niinpä parlamentarismista on vaikea puhua kriittiseen sävyyn ilman, että päivystävät dosentit ja toimittajat pöyristyisivät ja paheksuisivat, hän sanoo.

Halla-ahon mukaan todellisuudessa parlamentarismi ei kuitenkaan ole sama asia kuin demokratia. Se on yksi demokratian muoto.

– Esimerkiksi Yhdysvallat on demokraattinen valtio, mutta se ei ole parlamentaarinen järjestelmä. Parlamentarismi tarkoittaa järjestelmää, jossa lakia säätävä ja vaaleissa valittava elin – eli meidän tapauksessamme eduskunta – valitsee keskuudestaan toimeenpanevan elimen – eli hallituksen. Hallitus voi jatkaa niin kauan kuin se nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta. Yhdysvalloissa taas suorilla vaaleilla valittu valtionpää nimittää hallituksen, ja ministerit ovat oman alansa osaajia, eivät kansanedustajia, jotka sattuvat olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

– Yksi ongelma on se, että todellista parlamentaarista kontrollia ei ole. Lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta, joiden pitäisi olla erillisiä, ovat todellisuudessa naimisissa keskenään. Nimellisesti eduskunta toki valvoo hallitusta, mutta tosiasiallisesti eduskunta tukee kaikkea, mitä hallitus esittää. Hallituksen esitykset ja hallitus itse nauttivat aina eduskunnan enemmistön tukea. Eduskunta on viimeksi antanut istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen vuonna 1957, mikä kertoo aika paljon.

– Tällainen asetelma tekee eduskuntatyöskentelystä tietyssä mielessä teatteria. Hallituspuolueiden edustajat kehuvat hallituksen esityksiä ja äänestävät niiden puolesta, olivat he henkilökohtaisesti niiden sisällöstä mitä mieltä tahansa. Ja vastaavasti oppositio tekee epäluottamusesityksiä, jotka eivät koskaan mene läpi.

Toinen ongelma, joka korostuu Suomen kaltaisessa pirstaloituneessa puoluejärjestelmässä, on Halla-ahon mukaan se, että yksittäiset ministerit ovat hallituksessa varsin itsenäisiä ja saavat huseerata rauhassa omalla tontillaan.

– Tämä antaa pienille puolueille suhteettoman vallan yksittäisissä kysymyksissä.

– Kolmas ongelma, jonka juuri koronakriisi on tuonut esiin, on ministereiden ja korkeiden virkamiesten kyky hoitaa tehtäväänsä. Hyvinä aikoina asiat rullaavat omalla painollaan, ja ministerien tärkein tehtävä on pumpata julkista rahaa omiin lempihankkeisiin ja järjestää suojatyöpaikkoja kavereille. Mutta kun tapahtuu jotain odottamatonta, joka vaatisi oman hallinnonalan tuntemusta ja kykyä nopeisiin toimiin, ollaankin ihmeissään.

Halla-ahon mukaan parlamentaarisessa järjestelmässä ministerinsalkkuja ei jaeta pätevyyden tai osaamisen perusteella.

– Ne jaetaan sen mukaan, mikä on poliittinen nokkimajärjestys. Vastaavasti ministerit nimittävät valtiosihteereitä ja kansliapäälliköitä aivan muilla kuin pätevyyteen liittyvillä perusteilla.

– Tällaisen poliittisen kulttuurin varjopuolia on voitu todistaa viime viikkoina. Tieto ei kulje ministereiden ja virkamiesten kesken, kukaan ei ota vastuuta mistään. Erityisavustajia ja valtiosihteereitä on niin paljon, että päät kolisevat yhteen, mutta silti ollaan pihalla kuin lumiukot.

– Näitäkin kysymyksiä olisi syytä pohtia, kunhan koronapöly laskeutuu. Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta kunkin järjestelmän heikot kohdat on tärkeää tunnistaa.