Kasvot peilissä
3.8.2016 05:00 ・ Päivitetty: 3.8.2016 05:13
Hanna Pakarinen, 34: “Kasvot ovat oikeastaan ainoa asia, johon olen vartalossani tyytyväinen”
”Muistan, kun tuijottelin lapsena itseäni peilistä. Mietin, että miltä oikein näytän muitten mielestä. Tarpeeksi kauan kun tuijotat omaa kuvaasi, alkaa se muuttua oudon näköiseksi. Lapsena minulla oli sellainen leikki, että tuijotin itseäni peilistä, kunnes aloin näyttää mielestäni kummalliselta.
Teini-ikäisenä oli vaihe, jolloin punastuin helposti. Hirveän epämiellyttävä tunne. Kekkasin, että vaikka miten tuijotan itseäni peilistä, en koskaan pysty punastuttamaan itseäni. Niihin aikoihin, jos alkoi tulla ahdistava olo, piti saada peili mahdollisimman nopeasti nenän eteen, niin en pystynyt punastumaan. Punastumisesta pääsin eroon sen jälkeen, kun tulin tähän työhön. Nyt jos ihmiset tuijottavat, ajattelen, että se johtuu ehkä työstäni.
Kun katson itseäni, tiedän mistä ulkonäköni on tullut. Olen tosi erinäköinen kuin siskoni ja perheen naiset. He ovat vaaleita ja silmät pienemmät. Minä olen iskän näköinen. Meillä on tosi paljon samaa. Varsinkin nauru. Se on samanlainen kuin iskällä ja mummolla. Se tulee sieltä.
Kasvot ovat oikeastaan ainoa asia, johon olen vartalossani tyytyväinen. Kasvojani pystyn hallitsemaan. Äitini puolella ei ole ryppyjä. Toivottavasti saan ne samat geenit. Täytän pian 35 vuotta. Olen huomannut, että kasvoihin on alkanut ilmestyä uurteita. Se on mielenkiintoista. Ei se oikeastaan pelota.
Katson peilistä itseäni nimenomaan silmiin. Samoin katson muita ihmisiä. Tunnistan ihmiset silmistä. Silmistä näkee aika nopeasti, jos ihmisessä on jotakin outoa. Silmäni ovat siitä erikoiset, että ne vaihtavat väriä meikin mukaan ja joskus ihan olon mukaan. Jos olen vaikka kipeä, silmäni menevät hailakoiksi, vaalean harmaiksi.
Työ-minä syntyy, kun laitan meikit päälle. Silloin olen selkeästi töissä. En toisaalta halua piilotella itseäni. Joskus hämmennyn, kun olen meikittömänä koirapuistossa höpöttämässä koirajuttuja, ja joku tunnistaa. Hämmästyn, koska olen silloin niin eri roolissa. Silloin olen mielestäni se koiranulkoiluttaja, ”Siirin äiti”, joka tunnistetaan vain koirani Siirin omistajana.”
Hanna Pakarinen on laulaja.
Teksti: Nora Vilva
Juttu ilmestyi ensin Demokraatin viikkolehdessä 14.4. 2016
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.