Musiikki

Havahduttava ja vavahduttava oopperaensi-ilta

LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN
Anne Sofie von Otter (punaisessa puvussa) tunnetaan vahvana eläytyjänä.
LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN
Anne Sofie von Otter (punaisessa puvussa) tunnetaan vahvana eläytyjänä.
LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN
Anne Sofie von Otter (punaisessa puvussa) tunnetaan vahvana eläytyjänä.

Oopperan lavastekuva: syksyinen, syvä metsän syli.

Lämpimät värit ovat petollisen kauniit. Seisotaan yhtä aikaa lopun ja alun, syksyisen luonnon kuoleman ja kevään odottavien versoaihioiden äärellä.

Sebastian Fagerlundin Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen.

Tarinassa äiti, kuulu pianisti, saapuu seitsemän vuoden tauon jälkeen tytärtään tapaamaan ja toipumaan miesystävänsä Leonardon kuolemasta. Kohtaaminen on ristiriitoja ja jännitteitä täynnä. Törmääminen ja purkaukset koettelevat äidin ja tyttären suhdetta. Toinen tyttäristä, sairas ja puhekyvytön Helena, on muuttanut hoitokodista sisarensa luo, mikä on äidille järkytys.

Hän ei odottanut näkevänsä sairasta tytärtään. Kutsun lähettänyt Eva on saanut miehensä Viktorin kanssa pojan, Erikin, joka on muutaman vuosi sitten kuollut. Tapaamisesta muodostuukin surun, syytösten ja syyllisyyden sävyttämä.

Suomen kansallisooppera
Sebastian Fagerlund, Höstsonaten, Syyssonaatti
Libretto Gunilla Hemming – musiikinjohto John Storgårds -ohjaus ja lavastus Stéphane Braunschweig – puvut Thibault Vancraenenbroeck – valaistus Marion Hewlett – kuoron valmennus Marge Mehilane, Marco Ozbič, Mauro Fabbri – rooleissa Anne Sofie von Otter, Erika Sunnegårdh, Tommi Hakala, Helena Juntunen, Nicholas Söderlund, Eero Pylkkönen, Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro

Tapahtumissa on kaksi päälinjaa: äidin ja tyttären suhde sekä taiteilijan ja yleisön välinen suhde.

Yleisö on nyt näyttämölläkin, kuoron muodossa. Se pitää äidin itsekeskeisyyttä yllä. Yleisö on taiteilijalle elämänmahlaa, se kutsuu, kannustaa, vaatii ja kiittää, vaalii suuruuden illuusiota.

Sebastian Fagerlundin musiikki sykkii inhimillistä tragediaa. Arjen ja juhlan kuvakirjassa on suuria väriaukeamia, repaleisia sivuja, kylmiä värejä, avoimia sivuja. Vuorosanat eivät kohtaa, syyttäminen osuu kohteeseen, kieltäminen, väistely ja patoutuneen purkaminen muotoillaan.

Dissonanssi on ruoska, jolla ruokkia ristiriitoja. Voima ja hehku kärventävät, kaiken rikkoutuminen on hiuskarvan päässä.

Säveltäjä kohdistaa täsmäsignaalit luonteiden ja tapahtumien ytimeen. Piano on keskeinen, mutta ei briljeeraa. Yksinkertaiset ratkaisut luontuvat Fagerlundilta vaivatta, mutkikkuus kerrospukeutumalla. On ilo nojata luovan vaiston varaan, ilmeinen luontainen lahjakkuus.

Näkemyksellinen lavastus

Ohjaaja ja lavastaja Stéphane Braunschweig sai näyttämön toimimaan erinomaisesti nurkkia myöten, isoin ja pienin tilaratkaisuin. Myös perspektiivit puhuivat. Solistit elivät osansa vailla koketeerausta ja uppopallotehosteita, kuoro kuin yksi suuri esiintyjä. Marion Hewlett hyväksikäytti valaistuksessa tehokkaasti pintoja, varjoja, kulmia. Thibault Vancraenenbroeckin puvuissa oli muutaman vuosikymmenen takaista henkeä ̶ kuka tahansa yleisöstä.

Vahvaksi eläytyjäksi tunnustettu Anne Sofie von Otter (Charlotte) säästeli itsekkään taiteilijan äänivaroja, ehkä peitelläkseen pettymyksiä, pelkoja ja ylikäyviä vaatimuksia. Äitinä hän pidätteli antautumistaan: vierasti tyttäriään, uskalsi vasta ärsytettynä lähestyä Evaa, mutta ei Helenaa, ei Erikiä. Ja vaikka hän virheensä ja puutteensa tunnusti, muutos jäi auki.

Erika Sunnegårdh (Eva) oli kipeän ahdistunut ja yksin. Hän osasi syyttelemisen ja kiltteyteen käpertymisen, kaipasi hellyyttä. Uskottava rooli. Vapaasti soljuva, soinnikas sopraano soi voimakkaanakin irtonaisuutensa halliten.

Helena Juntusen (Helena) sopraano oli heleyttä ja hallintaa täynnä. Riipaisevan, hajonneen rooliminän kohtalo oli raadollisen kova ja koskettava.

Tommi Hakalan (Viktor) baritonin sointi-ikkunasta levittäytyi suotuisa näkymä, vivahteikkuutta ja soivaa rouheutta riittämiin. Nicholas Söderlundin (Leonardo) bassossa oli yhä kestävämpää harvasyisyyttä, pyrkimys elämässä alaspäin palkittakoon tässä. Eero Pylkkönen veti nelivuotiaan Erikin osan lavakarismansa kanssa pompotellen.

Kuoro oli poikkeuksellisen osallistuva roolihahmo, yhteissoinnillinen työ näyttävää ja tuntuvaa. Oopperan orkesteri purjehti ylväänä John Storgårds kipparinaan värikylläisen tunnemeren yllä.

Syyskausi Suomen kansallisoopperassa on avattu hienolla tavalla. Hehkuva vuodenaika on astunut oopperan ovista sisään Syyssonaatin muodossa. Onnistunut sisäänosto!

Matti Saurama

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat