Vaikka SDP sai surkeasti paikkoja, äänimäärä ei ole aivan olematon. Lähes puoli miljoonaa suomalaista äänesti meitä. Pitää mennä aina vuoteen 1962 saakka, jolloin ääniä saatiin viimeksi vähemmän. Toki väkilukukin oli tuolloin alhaisempi.

Sosialidemokratia on jo niin pitkäikäinen liike, että olemme hävinneet ennenkin. Kahdeksan paikan menettäminen on vielä kaukana suurimmista romahduksista. Isoimmat häviöt tulivat vuosien 1922 ja 1945 vaaleissa, jolloin kommunistien jytky vei meiltä 27 ja 35 paikkaa. Paikat laskivat vähintään kymmenellä myös vuosien 1917, 1919, 1962 ja 1999 vaaleissa. Osattiin sitä siis ennenkin hävitä.

Kun katsotaan puolueen vaalimenestystä pitkällä jänteellä, heikompia tuloksia on aina seurannut myös paremmat ajat. Esimerkiksi vuosien 1958 ja 1962 eduskuntavaaleissa tuli kaksi peräkkäistä tappiota, kun puolue oli sisäisesti riekaleina. Rafael Paasion johdolla saatiin kuitenkin komea vaalivoitto vuoden 1966 vaaleissa ja SDP lähti suurimpana puolueena hyvinvointivaltiota rakentamaan.

Toisesta aallonpohjasta noustiin pari vuosikymmentä sitten. Kannatus putosi parilla prosenttiyksiköllä vuosien 1987 ja 1991 vaaleissa. Kalevi Sorsan pitkän kauden jälkeen kokeiltiin useampaa puheenjohtajaakin ennen kuin vuoden 1995 vaalivoitto teki Paavo Lipposesta pääministerin.

Kaikki suuret puolueet ovat vuorollaan kontanneet, mutta on poliittinen järjestelmäkin muuttunut. Jos 1900-luvun alun SDP:lle oli mahdollista yltää enemmistöasemaan, ei sisällissodan jälkeen sellaista tohtinut unelmoida. Työväenliikkeen hajoaminen toi mukanaan sosialidemokraattien ja kommunistien kamppailun työväestön sieluista ja Maalaisliitto poimi itsenäistyvän torppariväestön äänet.

Toisen maailmansodan jälkeen demarikansanedustajia valittiin paria vaalia lukuun ottamatta aina vähän yli 50. Muu puoluekenttä kieriskeli voimakkaammassa murroksessa. SDP:n kannatus notkahti vasta vuoden 2007 vaaleissa. Tuolloinhan perussuomalaiset saivat ensimmäistä kertaa yli 100 000 ääntä ja kokoomus hurmasi työväenpuolueena. Tämän jälkeen on tullut takkiin jo kahdesti.

***

Historian valossa on minusta liioiteltua väittää, että aika olisi alkanut ajaa sosialidemokratian ohitse. Vaikka olemme vuosikymmenessä hukanneet 200 000 kannattajaa, paluu huipulle on yhä ihan mahdollinen. Suosio on sulanut niin nopeasti, että kannatuksen laskua kannattaisi selittää omalla tekemisellä eikä yhteiskunnan rakenteilla – muissa Pohjoismaissahan demarit porskuttavat.

Esimerkiksi teollisuuden hiipumisen ei tarvitsisi meilläkään murentaa kannatusta, kun samaan aikaan on syntynyt uutta työtä hoiva- ja palvelualoille. Äänestäjien ikääntyminenkin taitaa olla itse aiheutettu ongelma: millekään puolueelle ei tietääkseni synny uusia kannattajia vaan jokaisen vaalin jokainen ääni on aina ansaittava.

Pitkällä aikavälillä suomalaisten vaurastuminen on toki pönkittänyt oikeiston menestystä. Lohdullista on kuitenkin se, että yhteiskuntarakenteen muuttuminen on varmasti ollut vaalivoittaja Keskustalle epäedullisempaa kuin demareille. Vastaavasti perussuomalaisten ja laajemmin koko eurooppalaisen oikeistopopulismin nousua en mielellään selittäisi kovin pysyvillä yhteiskunnallisilla tekijöillä. Tokkopa tyytymättömyys, kateus ja muukalaisviha kantavat vuosikymmenestä toiseen.

Historiasta on hyvä hakea lohtua tappion hetkellä. Ennenkin on hävitty ja voitettu. Sen sijaan en ole ihan vakuuttunut, löytyykö puolueen menneisyydestä parhaita lääkkeitä seuraavaan nousuun. Jälkipyykin pitäisi keskittyä tämän päivän yhteiskuntaan, kansalaisten tarpeisiin ja oman tekemisen vahvistamiseen. Tappiot on ennenkin käännetty voitoiksi, mutta kovan työn lisäksi se on aina vaatinut sitä, että asiat on tehty eri tavalla kuin ennen.