Tanssin talon syyskausi ja Helsingin Juhlaviikot alkoivat viikonloppuna komeasti koreografi Wayne McGregorin, kuvataiteilija Olafur Eliassonin ja muusikko Jamie xx:n monitaiteellisella teoksella Tree of Codes.

Tosin minä nostaisin näiden kolmen tekijän rinnalle yhtä tasaveroiseksi valosuunnittelija Robert Hallidayn ja ennen kaikkea kaksitoistajäsenisen tanssiryhmän. Ilman näiden kaikkien huippuosaamista ja saumatonta yhteistyötä ei esitys olisi ollut niin vaikuttava kuin se oli.

Jättikokoisilla peileillä ja valoilla aikaansaatuja upeita visuaalisia illuusioita ja näyttämön rajojen katoamista. Loputtomiin jatkuvia tanssijoiden ja liikkeen heijastuksia, joista välillä oli vaikea hahmottaa, kuka oli oikea fyysinen tanssija ja mikä oli hänen peilikuvaansa. Elektroninen musiikki, joka sekä pauhasi että muutaman kerran vain kuiskasi ja joka vaihteli diskosta muokattuun ihmisääneen. Katkeamattoman vauhdikasta ja jatkuvasti muuntuvaa akrobaattista liikkeen virtaa, jonka teknisistä haasteista tanssijat selvisivät leikiten.

Siis täydellinen ja mahtava kokonaistaideteos, johon yleisökin ”pääsi” osallistumaan peilien heijastuksina.

Ja silti jokin jäi kaihertamaan. Tuli tunne, että kaikki oli vain pintaa. Tärkeintä oli, kuin somemaailmassa konsanaan, miltä kaikki näytti ja vaikutti. Mikä oli sisältö tai merkitys, ei ollut tärkeää. Esitys oikeastaan muuntui vain erilaisten visuaalisten ja äänellisten keksintöjen mahtipontiseksi vau-efektiksi, jonka yhtenä elementtinä olivat huipputrimmatut liikekoneet.

Siltä koreografia ainakin pitemmän päälle vaikutti. Baletti- ja nykytanssitekniikkaan pohjautunut liikekieli oli eloisaa, useimmiten hengästyttävän nopeaa liikettä liikkeen vuoksi. Tätä kokonaisvaikutelmaa eivät poistaneet muutamat duetot, joissa saattoi ajatella toteutuvan parisuhteen kaaren pikakelauksella.

Yhden naistanssijan varvastossut vaikuttivat hiukan osoittelevilta, kun kaikki muut tanssivat paljain jaloin, eikä kärkkäreiden käytölle ollut mitään varsinaista syytä. Tanssijat sinänsä olivat upeita. Äärimmäisen taitavia ja monipuolisia, joille mikä tahansa liike oli yhtä helppoa kuin hengitys.

Tree of Codes:n lähtökohtana oli Jonathan Safran Foen samanniminen taidekirja, jonka materiaalina puolestaan oli Bruno Schulzin romaani. Tämä monikerroksisuus oli läsnä myös esityksessä.

Jos esityksen päämääränä oli olla visuaalisesti huikea monikerroksinen kaleidoskooppi ilman sen syvällisempää sisältöä, se saavutti tavoitteensa moninkertaisesti. Sellaisena se myös omalla tavallaan kuvasi hyvin osuvasti nykymaailmaa.