Helsingin kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija on väkevä kunnianosoitus suomalaisen naisen sitkeydelle

Kuva: Tapio Vanhatalo
Ulkosaariston merellinen henki on vahvasti läsnä Helsingin kaupunginteatterin Myrskyluodon Maijassa. Veneessä ovat musikaalin pääparia esittävät Laura Alajääski ja Aaro Wichmann.

Kuulostaa oikeastaan itsestään selvältä, että Helsingin Kaupunginteatterin suuren peruskorjauksen jälkeinen avajaisesitys isolla näyttämöllä maamme itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna on kotimaisen musikaalin kantaesitys. Kun asiaa miettii hieman tarkemmin, se ei olekaan ollenkaan niin tavallista, vaan pikemminkin tapaus isolla T:llä.

Suomalaiseen alkuperäisaiheeseen perustuvia ja täysin suomalaisin voimin sävellyksestä ja käsikirjoituksesta lähtien toteutettuja täysimittaisia musikaaleja on viisikymmenvuotiaan Kaupunginteatterin historiassa esitetty tätä ennen vain yksi, vuonna 1979 toteutettu ”Härmäläiset”.

Jo tämä tekee viime torstaina kantaesityksensä saaneesta ”Myrskyluodon Maija” -musikaalista ainutlaatuisen. Monia muitakin syitä on, eikä niistä vähäisin ole Lasse Mårtensonin säveltämä musiikki.

TEATTERI

Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija

Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta – Musiikki Lasse Mårtenson – Laulujen sanat Maija Vilkkumaa – Ohjaus Kari Rentola – Musiikin sovitus Arttu Takalo – Kapellimestari Eeva Kontu – Koreografia Jyrki Karttunen – Lavastus Katariina Kirjavainen – Puvut Riitta Anttonen-Palo – Valot William Iles – Ääni Sakari Kiiski Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen, Anu Laaksonen – Päärooleissa Laura Alajääski, Aaro Wichmann

Uskoisin, että suurin osa maamme aikuisväestöstä tuntee vähintään 1970-luvulta olevan Myrskyluodon Maija -tv-sarjan tunnusmusiikin. Hyvin monet ovat myös tämän rakastetun sarjan nähneet joko aikoinaan tai sen tullessa uusintana pari vuotta sitten. Eikä vähäinen ole sekään määrä, joka on lukenut ahvenanmaalaisen kirjailijan Anni Blomqvistin (1909-1990) omaan ja sukunsa elämään perustuvan Myrskyluoto-sarjan, johon tv-sarja ja musikaali perustuvat.

Minä kuulun siihen joukkoon, joka en ole katsonut tv-sarjaa enkä lukenut Blomqvistin kirjoja. Tunnusmusiikin kyllä tunsin ja tiesin päällisin puolin mihin se liittyy. Suhtautumiseni oli siis aika avoin ja vapaa ennakko-odotuksista mennessäni katsomaan Myrskyluodon Maijaa. Toki odotin huippuluokan esitystä kyntensä moneen kertaan musikaalien saralla loistavasti näyttäneeltä teatterilta.

Voimakkaita tunteita, kestävää rakkautta

Enkä pettynyt. Esityksenä Myrskyluodon Maija on juuri niin upea kuin odotinkin. Se on väkevä, koskettava ja kaunis. Mutta se on myös raskas, melankolinen ja täynnä tuskaa, vaikka surulla ei sen enempää käsikirjoituksessa kuin ohjauksessakaan mässäillä. Ja sille eivät dramatisoinnin tekijä Seppo Parkkinen ja ohjaaja Kari Rentola oikeastaan voi mitään. Olosuhteet 1800-luvun ahvenanmaalaisessa saaristoyhteisössä olivat kovat ja Maijan elämä täynnä traagisia tapahtumia. Kummatkin asiat korostuvat, kun näyttämölle täytyy tiivistää kokonaisen elämän merkittävimmät hetket ja esille tuoda sekä Maijan kasvu ihmisenä että hänen ja Jannen syvä rakkaus.

Parkkisen lyhyet ja nopeat, välillä jopa välähdyksenomaiset kohtaukset toimivat. Ne pitävät esityksen liikkeessä ja vaihtuvuus tuo kokonaisuuteen keveyttä. Rentolan ohjausote on yhtä aikaa ilmavaa ja tarkkaa. Tunteille annetaan tilaa ja ihmiskuvallisesti tärkeät asiat nostetaan esille, mutta niihin ei jäädä makaamaan. Vuoropuhelu lähi- ja kokokuvan kanssa on jouhevaa ja rytmillisesti sujuvaa.

Ulkosaaristossa luonto, ja erityisesti meri, on konkreettisesti aina läsnä. Se on mahti, joka on joka hetki otettava huomioon. Näyttämöllä luontoa edustivat ennen kaikkea tanssijat, heidän ilmentämänsä väki, luonnon henget. Jyrki Karttusen nykytanssin liikekieleen perustuva koreografia toimi tässä tehtävässä erinomaisesti.

Ylipäänsä pidin tanssin osuudesta ja käsittelystä esityksessä. Tanssi ei ollut erillisiä ja irrallisia näyttäviä numeroita, vaan liike kutoutui elimellisesti mukaan kerrontaan. Tanssiryhmä myös toi esitykseen kaiken perusjuurevuuden ohelle sille elintärkeää keveämpää energiaa ja jopa huumoria.

Ilonhetket ja hauskuus kun muuten olivat esityksessä lähes kortilla. Se ei tarkoita pessimistisyyttä, tulkinnan perusote oli elämänmyönteinen sekä rakkautta, sitkeyttä ja uskoa omaan itseen korostava. Mutta hyvin lähellä synkkyyden reunaa koko ajan kuljettiin.

Näin myös visuaalisesti. Katariina Kirjavaisen viitteellinen lavastus ja Riitta Anttonen-Palon sopivasti ajanmukaisesti luoma puvustus olivat värimaailmaltaan enempi tummia kuin vaaleita, paljon ruskean, harmaan ja tummansinisen sävyjä. Kaunista, eleetöntä ja hyvin harmonista. Siis hyvin suomalaista.

Musiikin voimaa

Ylitse kaiken oli kuitenkin musiikki. Niin sävellyksinä, sovituksina kuin esityksenäkin. Arttu Takalo oli tehnyt huikaisevia sovituksia Mårtensonin kauniista ja täynnä tunnetta olevista sävellyksistä. Lähes mahtipontiset ja dramaattiset kohtaukset muuttuivat kitkatta äärimmäisen herkiksi ja koskettaviksi hetkiksi. Niin Eeva Konnun johtaman orkesterin sointi kuin kaikkien esiintyjien laulu hiveli korvaa. Ja Maija Vilkkumaan tekemät sanat istuivat lauluihin kuin ne olisi alun perinkin niihin tehty. Esitys kaikkineen oli todellinen musiikillinen riemuvoitto.

Myrskyluodon Maijan pääparia, Maija Loviisa Mickelintytärtä ja Janne Eerikinpoikaa esittivät Laura Alajääski ja Aaro Wichmann. Kumpikin teki upean ja koskettavan roolityön.

Janne oli yhtä aikaa herkkä, mutta vahvuudestaan varma mies, jolla oli jopa ajankohtaan nähden radikaaleja mielipiteitä muun muassa opiskelusta. Maija kasvoi esityksen aikana komeasti nuoresta epävarmasta tytöstä itsensä tuntevaksi ja itseään arvostavaksi naiseksi. Myös kasvun hinta näkyi. Maija oli kokonainen ihminen, ei pelkkä esityksen sankaritar.

Myös koko muu ensemble lapsinäyttelijöitä myöten teki tinkimätöntä työtä. Jokainen oli herkästi ja tietoisesti läsnä sekä roolissaan että näyttämöllä.

Kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija on ilman muuta yksi tämän teatterisyksyn tapauksia. Se on myös hyvin suomalainen teos niin hyvässä kuin pahassa, enkä suosittelisi sitä kevyeksi pikkujouluesitykseksi, mutta täysipainoiseksi teatterielämykseksi kylläkin.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Telakkaromantiikkaa Stingin sävelin

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Viimeinen laiva -musikaalin voima piilee räiskyvissä joukkokohtauksissa. Jackie White (edessä vas. Jonas Saari) ja Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) johdattavat Wallsendin telakan viimeisen laivan rakennukseen.

Turun kaupunginteatteri on vihdoin peruskorjattu ja teatteriväki siirtynyt Logomosta takaisin jokirantaan. Syksyn avaus on omistettu turkulaiselle telakkaperinteelle, Stingin musiikilla höystettynä.

Viimeinen laiva -musikaali sijoittuu englantilaisen muusikon Stingin lapsuuden maisemiin, jossa kaupungin laivanrakentajat kipuilevat työttöminä. Ainut motivaatio on rakentaa viimeinen laiva, jolla lähteä pois kyläpahasesta. Turussa telakka oli muutama vuosi sitten vielä henkitoreissaan. Yhtymäkohtia siis piisaa.

Vaikka musikaalin lähtötilanteesta voisi ammentaa paljonkin nykyajan taantumiin, Viimeinen laiva on ennen kaikkea rakkaustarina.

Tarina ensirakkaudesta, vanhemman ja lapsen suhteesta sekä erilaisten parisuhteiden rakennusaineista. Mikko Koukin ohjaus on perinteinen musikaali, jonka naivistiset juonenkäänteet eivät luo tarpeeksi teatterin lavalle sopivia jännitteitä.

Viimeinen laiva
Turun kaupunginteatteri
Sävellys ja laulujen sanat Sting – dialogi John Logan ja Brian Yorkey – musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä – suomennos Mikko Koivusalo – ohjaus Mikko Kouki, koreografia Jouni Prittinen, musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne, lavastus Jani Uljas – pukusuunnittelu Tuomas Lampinen – valosuunnittelu Kalle Ropponen ja äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen – rooleissa mm. Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari ja Jussu Pöyhönen

Stingin säveltämät kappaleet ovat tyypillistä Stingiä. Musikaalissa yhdistyvät englantilainen perinnemusiikki sekä leijuva jazz.

Ohjaaja kuvailee Stingin musiikkia osuvasti arkiseksi ja lyyriseksi. Kummassakin näytöksessä kappaleita on paljon, mutta vähäeleisyydessään monet niistä jäävät etäisiksi.

Suurin lataus on joukkokohtauksissa, joissa taitavat laulajat pääsevät oikeuksiinsa ja Jouni Prittisen koreografia ja Kalle Ropposen upeat valot nostavat musiikin uudelle tasolle. Ei muuta oo ja Viimeinen laiva -kappaleet soivat päässä vielä monta päivää esityksen jälkeen.

Musiikkiteatterin monityöläisenä tunnettu Mikko Koivusalo on suomentanut The Last Ship -musikaalin sanoitukset ja dialogin. Käännettävää on riittänyt.

Suomenkieliset lyriikat ovat hyvin runsaita, mutta tuntuvat välillä ontuvan. Näyttämön yläreunaan on heijastettu englanninkieliset repliikit, joihin lyyrisyys ja rytmi on saatu kiteytettyä paremmin.

Vankkaa osaamista

Turun kaupunginteatterin ensemble on täynnä taitavia laulajia, mutta sykähdyttäviä roolisuorituksia Viimeisessä laivassa on vähemmän. Ehkei pliisu tarina vain tarjoa tarpeeksi karismaattisia hahmoja.

Olli Rahkonen on taitavan fyysinen, mutta ei yllä aiemman pääroolinsa, Touko Laaksosen, tasolle. Taneli Mäkelä näyttelee rentoa Isä O’Brienia vankalla kokemuksella. Muusikkona tunnettu Jussu Pöyhönen vakuuttaa sujuvana ja sympaattisena Arthur Millburnina.

Stingin on kerrottu saapuvan Turkuun katsomaan musikaalinsa Euroopan kantaesitystä. Musikaalisesti ja visuaalisesti kaupunginteatterilla ei ole mitään jännitettävää.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Upeaa, loppuun asti hiottua liikettä

Kuva: Mirka Kleemola
Kaikki huomio keskittyy teoksessa tanssijoihin.

Susanna Leinonen tunnetaan tarkkaan harkitusta, viimeistä piirtoa myöten hiotusta ja fyysisesti vaativasta liikekielestä. Hänen teoksissaan ei ole mitään turhaa. Ne ovat mietittyjä kokonaistaideteoksia, joissa äänimaailma, valot ja puvut yhdessä koreografian ja tanssijoiden tinkimättömän ja sisäistetyn liikkeen kanssa antavat katsojalle hienon taide-elämyksen.

Toisaalta abstraktiudessaan ja monimerkityksessään esitykset eivät aina ole kaikkein helpompia katsottavia, vaikka ne monin tavoin hivelevätkin silmää.

Tätä kaikkea on myös Leinosen uusimmassa koreografiassa Dreams of Replay. Kuten nimi sanoo, esitys pohjautuu hänen aiempiin teoksiinsa, mutta se ei missään tapauksessa ole mikään kooste niistä. Jos on nähnyt Leinosen koreografiota, voi joissakin kohdin kokea aavistuksenomaisen tutun häivähdyksen menneistä liikemateriaaleista.

Liike on aina ollut Leinosen töissä keskiössä ja tärkeintä. Nyt se on sitä, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Tyhjälle näyttämölle visuaalisuutta tuovat vain Kalle Ropposen paljon sivu- ja vasta valoja käyttävä valosuunnittelu ja Erika Turusen väriskaalaltaan niukat, mutta yllättäviltä yksityiskohdiltaan runsaat puvut.

Susanna Leinonen Company
Aleksanterin Teatteri
Dreams of Replay
Koreografia Susanna Leinonen – Musiikki ja ääni Kasperi Laine – Valot Kalle Ropponen – Puvut Erika Turunen ja Susanna Leinonen – Tanssijat Tiia Huuskonen, Sara Kovamäki, Liisa Pietikäinen, Elisa Tuovila ja Erika Vilander

Kaikki huomio keskittyy tanssijoihin ja he vastaavat haasteeseen upeasti. Jokainen liike sormenpäitä ja asennon yksityiskohtia myöten on ajateltu ja loppuun asti viety. Teoksen viisi tanssijaa ovat lähes virtuoottinen ensemble, jossa jokainen sekä nousee esiin että antaa tilaa muille. Heidän tanssissaan Leinoselle ominainen klassiseen balettitekniikkaan pohjaava nykytanssin liikekieli elää ja hengittää hallittuna ja energisenä.

Lisää haastetta tanssijoille tuo Leinosen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Kasperi Laineen luoma outoudessaan kiehtova äänimaailma. Se elää aivan omaa elämäänsä ja on silti olennainen osa teosta. Se ei ole musiikkia, jos sillä tarkoitetaan erottuvaa melodiaa tai toistuvaa rytmiä. Se on muistumia ja katkelmia, jotka häipyvät ja muuttuvat muuksi juuri kun niistä tuntuu saavan otteen.

Huumoria Leinosen töissä ei yleensä kovin paljon ole. Tällä kertaa sellaiseksi voi lukea hykerryttävän kekseliään soittorasiakaksintaistelun.

Teoksen erillisiltä vaikuttavat kohtaukset muodostavat lopulta loogisen kokonaisuuden, jonka syvällisemmän sisällön kukin saa päättää itse. Viittauksia moneen suuntaan löytyy alkaen jopa maamme itsenäistymisestä.

Toisaalta Dreams of Replayta voi halutessaan katsoa vain loistavana liikkeeseen keskittyvänä tanssiesityksenä, joka seuraavan kerran on nähtävissä marraskuussa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Ankara ja keskittynyt tuntematon rituaali

Kuva: mikko rasila
Arttu Palmio on yksi teoksen neljästä tanssijasta.

Cirko-keskuksen korkea Maneesi-Sali on Salla Salinin eleettömän tilasuunnittelun ja Johannes Hallikaksen minimalistisen valosuunnittelun jälkeen yhtä aikaa levollinen ja ankara. Osittain vaalealla paperilla peitetyt ikkunat, salin reunoja kiertävät tuolirivistöt ja alkuillan luonnonvaloon sekoittuvat, tilaa vain aavistuksen verran korostavat kattoheittimet luovat kokonaistilan, jossa kokee seuraavansa yhtä aikaa jotakin universaalia ja hyvin yksityistä.

Ankaruus ja yksinkertaisuus jatkuu myös Minttu Vesalan tanssijoille suunnittelemissa, aasialaiset kamppailulajit mielen tuovissa asuissa, joiden pinta näyttää musteroiskeiselta paperilta.

Näennäisestä vapaamuotoisuudestaan huolimatta Joona Halosen Tight on äärimmäisen harkittu, keskittynyt ja hyvin androgyyni teos tanssijoiden ulkomuotoa myöten. Mitään turhaa ei tehdä, vaikka tilaa käytetäänkin laidasta laitaan.

Zodiak -Uuden tanssin keskus
Maneesi, Cirko -Uuden sirkukseen keskus
Tight
Koreogafia Joona Halonen – Ääni Tuuli Kyttälä – Tila Salla Salin – Valot Johannes Hallikas – Puvut Minttu Vesala – Tanssijat Arttu Palmio, Marika Peura, Guillermo Sarduy ja Katri Soini

Kaiken tekemisen keskipisteenä, niin kohteena kuin rajoitteena, on ohut nailonköysi. Se on sekä turva että uhka. Se yhdistää ja erottaa. Siitä pidetään lujasti kiinni ja siihen kietoudutaan tiukkaan, kivuliaaseen pakettiin. Se pitää pinnalla ja siihen puretaan agressiot. Vasta aivan lopussa siitä uskalletaan päästää irti, mutta tilalle tulee kullekin oma lyhyempi nailonköysikieppi, joka vääntää kehon erilaisiin asentoihin.

Teoksen neljän tanssijan, Arttu Palmion, Marika Peuran, Guillermo Sarduyn ja Katri Soinin kontakti niin toisiinsa kuin tilaan on intensiivinen ja hallittu. Energiaa käytetään juuri niin paljon tai vähän kuin on tarpeen.

Katsojasta tuntuu kuin hän olisi seuraamassa tuntematonta rituaalia, jossa tietyt liikkeet ja kohtaukset seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä. Miksi niin on ja mihin sillä kaikella pyritään, sitä ei kerrota. Mutta se ei tunnu tarpeelliseltakaan. Esityksen kokonaiskokemus on viileän puhdistava ja yleisvaikutelma, että päämäärä onkin vain ottaa vastaan, ei tietoisesti analysoida.

Tuuli Kyttälän luoma äänimaailma on yhtä salaperäinen kuin koko muukin kokonaisuus. Siinä luonnon ja koneiden äänet sekoittuvat oudoksi ja kiehtovaksi koko tilan täyttäväksi teokseksi, josta varsinkin loppupuolella nousevat esiin ihmisen sydämenlyönnit.

Nimensä mukaisesti Tight kietoo katsojan tiukasti kiinni omaan esityksen ajan kestävään todellisuuteensa, jonka tulkinnan se jättää avaamatta.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Suur(Suomi)musikaali virkistää, kun tuhon partaalla ollaan

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tukkateatterin Luvatussa maassa näyttelevät muun muassa (vasemmalta) Niko Ranta, Jetro Sukkela ja Anne Siekkinen.

Olkiluoto3-ydinvoimala käynnistetään 6.12.2018. Juhlallisissa avajaisissa tapahtuu jotain odottamatonta: äkkinäinen räjähdys hävittää koko Suomen. Tuho rajoittuu tarkasti Suomen alueelle. Norja, Ruotsi, Venäjä ja Viro eivät kärsi vahinkoja.

Suomessa sen sijaan kuolee kaikki elollinen. Henkiin jäävät vain Pentti Linkola (Leila Väisänen), Björn Wahlroos (Jetro Sukkela), jääkiekkojoukkue Tapparan fani Tavis (Anni Kangas) sekä Nainen (Anne Siekkinen), jolla on tehtävä. Suomen ulkopuolella vaikuttavia voimia edustavat Hella Wuolijoki (Sanni Pakanen), jolla on pelastustehtävä, sekä EU-lähettiläs (Hannamari Sjöberg) ja pareittain esiintyvät enkelit, rotat ja rajavartijat (Pakanen ja Sjöberg), jotka asettavat pakolaisnelikolle rajoja.

Suhtauduin Tukkateatterin uutuusnäytelmän roolihahmoihin etukäteen epäillen. Wahlroos alkaa tympäistä jo teatterissakin. Kiekkokliseen parodiat kuulostavat kliseisiltä. Ensi-illassa happamahkot aavisteluni haihtuivat ensi minuuteilla.

Terhi Tuomisen kirjoittama ja ohjaama ja Tahvo Hyötyläisen säveltämä ”suur(Suomi)musikaali Luvattu maa” osaa pitää hauskaa kliseillä juuri siksi, että ne ovat monille liiankin tuttuja. Ahdistavalla tavalla tuttu muuttuu huumorin valossa virkistäväksi. Huumori ei lievennä näytelmän aiheiden vakavuutta ja järkyttävyyttä. Aiheina ovat kapitalismi ja pakolaisuus.

Pakolaisten kurja roskajoukko jättää maan

Miten Linkola, Wahlroos, Tavis ja Nainen suhtautuvat siihen, että heistä tuli pakolaisia? Aluksi ihan mukavasti. Paitsi säälittävä Wahlroos, jonka on pakko kasata pääomaa vielä silloinkin, kun riistettäviä ei ole riistettävissä ja eristäytyä itseään vähäarvoisemmista ihmisistä sielläkin, missä se ei ole fyysisesti mahdollista.

Ja paitsi vihainen Nainen, jonka piti murhata Wahlroos jo Olkiluodon avajaisissa, ja joka epäonnistui, kun iso räjähdys tuli väliin. Ja paitsi metsänkeiju Linkola, joka kärsii siitä, että kun ihmispopulaatiota lopultakin rajoitettiin maassamme, niin samalla hävitettiin kaikki muut populaatiot kokonaan. Ja paitsi tavallinen ihminen Tavis, joka joutuu tavallisuutensa ja järkevyytensä takia tekemään kaikki vastuulliset päätökset.

Tapahtumien vyöryssä huomataan muun muassa, että rajat ovat kiinni, ja että ihmisestä voi laittaa ruokaa. Pakolaiset osoittautuvat kurjaksi roskajoukoksi. Lähtömaan sisäiset ristiriidat riivaavat heitä entistä pahemmin, kun he istuvat tuntemattomassa tulomaassa sähköaidan takana ja vihaavat lihapatojen ääressä mässäävää kantaulkomaalaisia.

Tuominen teki dramaturgisesti ylenmääräisen runsaan teoksen. Luulisi, että se läkähtyy uhkeisiin muotoihinsa. Mutta niin ei tapahdu. Ei sinne päinkään. Hauskanpidon monipuolisuus, ristiriitojen, tapahtumien, ja tunnesävyjen moninaisuus pysyvät työryhmän hyvää tekevässä hallinnassa.

Luvattu maa -suur(Suomi)musikaali
Tukkateatteri, Tampere
Ohjaus Terhi Tuominen – sävellys Tahvo Hyötyläinen – tuotanto Kristiina Länsiö, Terhi Meriläinen – puvustus Leena Sievä – valosuunnittelu Minerva Kettukuja – maskeeraus/hiukset Annlis Aaltonen – tekniikka Pauli Borodulin – näyttelijä: Anni Kangas, Sanni Pakanen, Niko Ranta, Anne Siekkinen, Hannamari Sjöberg, Jetro Sukkela, Leila Väisänen

”Luvattu maa” on parasta poliittista teatteria, sillä se ei neuvo eikä opeta. Se ei tyrkytä tärkeitä tietoja maailman tilanteesta, vaan kysyy, miten olisi hyvä elää niiden tietojen kanssa, joita jokseenkin kaikilla jo on.

Monet tuntevat ja tunnustavat, että se riiston aktien toistamisen pakko, jonka vallassa Wahlroos kouristelee, alkaa tulla rajoilleen. Rajoilla ei näytä hyvältä. Pääomaan pakko lisätä taas kerran vielä yksi arvon yksikkö, loputtomasti. Riistoa on tehostettava taas vielä yhden kerran, loputtomasti. Maahan on pakko saada hätään joutuneita ulkomaalaisia, jotta työvoima halpenisi. Heitä on pakko kohdella huonosti, jotta työvoiman ulkopuolelle jääminen pelottaisi ja paikallinen sopiminen sujuisi.

Suomen viranomaisten julmuus saa hämmästyttäviä muotoja. Vauvoja pakkoluovutetaan tapettaviksi. Jokainen tulija häpäistään ja nöyryytetään kuulusteluissa. Vihan, katkeruuden ja terrorismin kasvu taataan näin vähintään kahden sukupolven ajaksi.

Toisaalta uusien ihmissukupolvien syntyminen ei ole enää varmaa. Se riippuu ilmaston muuttumisesta ja ydinsattumuksista. Ne puolestaan riippuvat toistopakosta; siitä, että pääomaan on pakko lisätä taas vielä kerran yksi uusi arvon yksikkö.

Näytelmä on kuvitelma siitä, mitä tapahtuu Suomessa, kun pääomaan lisätään yksi uusi arvon yksikkö viimeisen kerran. Siinä käy huonosti, mutta hyvä poliittinen teatteri lyö asian leikiksi. Leikin löylyssä on pilkan häivähdyksiä, mutta kuuma huumori hallitsee.

Huumori kunnioittaa sitä, mihin se ottaa kantaa. Edes Wahlroos ei ole pelkästään säälittävä. Hän on myös liikuttava. Yleisön innostunut huvittuneisuus on aistittavissa esityksen alusta loppuun, kun mikä tahansa olento ansaitsee tai ainakin on ansaitsemaisillaan kunnioitusta.

Teatterissa on siis joskus hauskaa ja muutenkin hyvä olla. Ja koska olevaista kunnioitetaan teatterissa, niin sitä kunnioitetaan myös muualla. Ja koska olevaista kunnioitetaan, niin sitä kannattaa ehkä puolustaa. Sitä, miten se voisi tapahtua, ei opeteta. Puolustakoon se ken osaa, siten kuin osaa.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Sampo 2017 osoitti nukketeatterin monipuolisuuden

Kuva: artur bramao
Blick Théâtre yhdisti fyysistä teatteria ja nukketeatteria.

Nukketeatteri Sampo täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Aikaisemmin Helsingin Puotilassa ja nykyään keskustassa Erottajalla sijaitseva teatteri on jo aikoja sitten vakiinnuttanut asemansa tasokkaana lastenteatterina. Sampon erityispiirre on alusta asti ollut elävän musiikin käyttö esityksissä. Oman kotinäyttämönsä lisäksi teatteri edelleen kiertää ahkerasti erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Juhlavuotensa kunniaksi Sampo järjesti tänä vuonna yhteistyössä Helsingin Juhlaviikkojen kanssa ensimmäistä kertaa Sampo 2017 kansainvälisen nukketeatterifestivaalin.

Festivaalin tavoitteena oli koota yhteen niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin huippuesityksiä sekä näyttää mitä kaikkea ja kuinka monipuolinen taiteenlaji nukketeatteri onkaan. Ja että se ei suinkaan ole tarkoitettu vain lapsiyleisölle, vaan aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, aikuisille.

Sunnuntaina päättynyt kuusipäiväinen tapahtuma sisälsi yhteensä huikeat 27 näytöstä 16 eri esityksestä. Niistä kahdeksan oli suunnattu aikuisille ja muut lapsille tai kaikenikäisille vauvoista lähtien. Esityspaikkojakin oli viisi ympäri keskustaa.

Yksi olennainen seikka, mikä mahdollisti näin laajan esitysten määrän, on se, että suuri osa esityksistä oli monenlaisissa paikoissa kiertämään suunniteltuja, suhteellisen nopeasti pystytettäviä sooloesityksiä. Se ei suinkaan tarkoita, että esitykset olisivat olleet sisällöltään tai toteutukseltaan heppoisia tai mitäänsanomattomia. Ja mukana oli myös teknisesti vaativia teatteritiloihin tarkoitettuja tuotantoja.

Toden ja mielikuvituksen rajamailla

Festivaalin ulkomaiset vieraat saapuivat Ranskasta, Tšekin tasavallasta, Sloveniasta, Serbiasta ja Islannista. Suurin osa näiden ryhmien esityksistä oli suunnattu aikuisille tai vähintään kouluikäisille.

Yksi isoista aikuisesityksistä oli yhdessä Juhlaviikkojen kanssa Savoy-teatterissa toteutettu ranskalaisen Blick Théâtren fyysistä teatteria ja nukketeatteria yhdistänyt [hullu].

Esitys kuvasi naista, joka ei sopeudu valtavirran sääntöihin ja tapoihin, vaan pakenee sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa. Vähitellen todellisuuden ja mielikuvien rajat liukenevat, eikä kuviteltu maailma kaljupäisine nukkehahmoineen enää olekaan turvallinen. Nukkien naisen suojaksi rakentama pahvilaatikkoseinä muuttuu estäväksi muuriksi ja mukavat nukkeihmiset hyökkääviksi ja määräileviksi hahmoiksi, jotka osittain jopa kiinnittyivät osaksi ihmisiä.

Sanaton esitys antoi paljon valtaa katsojan tulkinnoille. Kuka oikeastaan on hullu ja miten se määritellään. Aikaa oli myös ihailla esiintyjien hienoa tekniikkaa ja jopa miettiä, miten eri jutut oli toteutettu, sillä aavistuksen verran liian viipyilevä tempo verotti jonkin verran intensiteettiä. Silti tunnelman vähittäinen muuttuminen hauskasta karmivammaksi tehosi. Loppuun asti hiottu esitys oli vaikuttava.

SAMPO 2017 NUKKETEATTERIFESTIVAALI
Savoy-teatteri, Nukketeatteri Sampo
Blick Théâtre: [hullu]
Ohjaus Dominique Habouzit – Esiintyjät Loic Apard, Johanna Ehlert, Matthieu Siefridt, Élise Nicod
Pieniä yötarinoita
Alkuperäisidea, nuket, esitys Matija Solce – Ohjaus Vida Cerkvenik-Beren
Koiran elämää
Käsikirjoitus, musiikki, nuket, esitys Matja Solce – Dramaturgia Ariel Doron, Sara Evelyn Brown
Fekete Seretlek: KAR
Ohjaus ja musiikki Matija Solce – Lavastus Jirí N. Jelínek, Matija Solce, Marianna Stránská – Esiintyjät Anna Bubniková, Jirí N. Jelínek, Ivo Sedlácek, Pavol Smolárik, Matija Solce, Jan Meduna

Yksi Sampo 2017 festivaalin varsinaisia työmyyriä oli slovenialainen monitaituri Matija Solce. Hän oli mukana ja lavalla peräti kolmessa esityksessä. Kaksi niistä, Pieniä yötarinoita ja Koiran elämää olivat hänen kokonaan toteuttamiaan sooloesityksiä. Tšekkiläisen Fekete Seretlek -ryhmän esineteatteri- ja konserttiesityksessä KAR hän toimi niin ohjaajana, lavastajana, musiikin tekijänä kuin esiintyjänäkin.

Solce on äärimmäisen mielikuvitusrikas ja monipuolinen nukketeatteritaiteilija ja muusikko. Hänen kummatkin sooloesityksensä perustuivat sekä itsekehiteltyihin nukkemekanismeihin että erilaisten esineiden ja materiaalien mitä kekseliäimpään käyttöön. Jopa villahahtuvat muuttuivat hänen käsissään esityksen hahmoiksi. Eikä näyttämöksikään tarvittu kuin kankaalla peitetty silityslauta ja tuoli.

Pieniä yötarinoita oli ironinen kuvaus luomisen tuskaa potevasta kirjailijasta ja hänen hahmoistaan, jotka yöllä alkoivat elää aivan omaa elämäänsä.

Koiran elämää taas periaatteessa katsoi maailmaa koiran perspektiivistä. Kirjailija Karel Capekin tuotantoon perustuva esitys ei kuitenkaan ollut mikään lasten tarina, vaan kriittinen ja humoristinen kommentti niin menneeseen natsimaailmaan kuin nykyiseen menoon USA:n presidentteineen.

Vino huumori olikin yksi olennainen osa Solcen esityksiä. Toinen oli improvisointi ja jatkuva kontakti yleisöön. Kummatkin esitykset olivat sekä aivan hulluja että pohjimmiltaan tarkasti suunniteltuja.

Fekete Seretlekin KAR oli hurja ja karnevalistinen kabareekonsertti, jossa musiikkia ja rytmejä tehtiin perinteisten laulun ja soittimien, harmonikka, viulu, kontrabasso, sello ja trumpetti, lisäksi myös ryyppylaseilla, metallisella keittopadalla tai vaikkapa stepaten.

Esityksen lähtökohtana oli Anna Kareninan tarina, jossa vahvat tunteet, rakkaus ja kuolema vuorottelivat. Itku ja nauru olivat koko ajan läsnä. Musiikki pohjautui lähinnä venäläisiin kansanlauluihin, joista esityksen kuusi aivan huikeaa muusikko-näyttelijää olivat tehneet omat muunnelmansa. Komea esitys, jota olisi seurannut pitempäänkin.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta