Kaikesta tästä seuraa tietysti vuoristoratamaisena vellontana löytämisen iloa, päämäärätöntä harhailua, uusia maailmoja, eksymistä. Onneksi ympäristö on koko ajan ystävällismielinen. Kirjat, kirjailijat ja kirjakauppiaat eivät pure, vaikka saavat aikaan melkoisen kakofonian Messukeskuksen 14 esiintymislavalla.

Vilpillistä kirjallisuutta

Torstain vaellus kirjojen maailmaan oli passeli aloittaa vaikka sieltä vähän vinolta suuntaviitalta. Töölö-lavan keskipäiväsession aiheena olivat kirjalliset väärennökset, joista kirjallisuudentutkijat  Sanna Nyqvist ja Outi Oja ovat kirjoittaneet kiinnostavan teoksen.

Ja totta vie, kaikenlaista vilunkipeliä onkin kehdattu yrittää kirjamarkkinoille ja lukijoiden suosioon pyrittäessä. Onneksi on myös jääty kiinni.

Valitettavasti monesti myös ilman sen kummempia seuraamuksia kuten Outi Ojan valinnassa hämmästyttävimmäksi plagiointitapauksessa.

Siinä brittiläis-amerikkalainen tv-tuottaja Colin Slater pölli suruttomasti omiin nimiinsä Mika Waltarin “Ihmiskunnan viholliset” -romaanin englanninnoksen (The Roman, 1966) sisällön lähes yksi yhteen. Hänen 2003 ilmestynyttä  romaaniaan “Lignum colonia” myytiin Amazonin verkkokirjakaupassa ja pääsipä teos luikertelemaan Suomalaisen kirjakaupankin verkkomyyntiin.

Waltarin teosten suomalainen kustantaja WSOY yritti jäljittää Slateria saadakseen tämän edesvastuuseen plagioinnista. Tuloksetta.

– Suomalaisen kustantajan on hyvin vaikea saada tällaista Yhdysvalloissa tapahtuvaa plagiointitoimintaa kuriin. Sikäläisen oikeussysteemin rattaissa plagioijan syylliseksi osoittaminen voi käydä ylivoimaiseksi tehtäväksi, Outi Oja kertoi.

Plagiointikohuja on Suomessa riittänyt omastakin takaa. Mauri Sariola esimerkiksi syyllistyi 1960-luvulla kaunokirjalliseen varkauteen nappaamalla juonen, näkökulmarakenteen kuin murhatapauksenkin  amerikkalaisdekkaristi Bill Ballingerin jännäristä

Vastavuoroisesti Sariolaa itseään plagioitiin vielä viime vuosikymmenellä, kun nokialaiskynäilijä kyhäsi leikkaa-liimaa-tekniikalla kuudesta Sariolan kirjasta “oman” dekkarin – mutta joutui Sariola-seuran käräyttämäksi ja maksamaan korvauksia Mauri Sariolan perikunnalle.

Sanna Nyqvist (vasemmalla) ja Outi ovat tutkineet vilpillä tehtyjen kirjojen historiaa.

– Juonitasolla plagiointeja on monesti vaikea osoittaa todeksi, mutta yritetty on. Esimerkiksi brittiläistä J. K. Rowlingia on haastettu monestikin oikeuteen väittäen hänen napanneen Harry Potter -kirjoihinsa juonikuvioita milloin mistäkin fantasiaseikkailusta. Kertaakaan Rowlingia ei kuitenkaan ole todettu syylliseksi, selvitti Sanna Nyqvist.

Sotahistorioitsija vaatii totuudellisuutta

Toden ja kuvitellun rajoja sivuttiin myös yhden Helsingin messujen nimeikkäimmän kirjailjavieraan, brittiläisen sotahistorioitsija Antony Beevorin esiintymisessä.

Antony Beevorilla riitti signeerattavaa.

Nyt 71-vuotias Beevor oli Helsingissä kertomassa uusimmasta teoksestaan “Kohtalokas silta – Arnhem 1944. Noista Normandian maihinnousua seuranneista taisteluista, joita käytiin nimeonomaan Hollannin maaperällä, on tehty useampikin elokuva – tunnetuimpana Richard Attenborough’n 1977 ohjaama “Yksi silta liikaa”.

Sitä Beevor pitää ihan kelvollisena, mutta…

– … siinä on kuitenkin perustavalaatuisia virheitä ja puutteita  ajatellen sodan todellisuutta. Esimerkiksi siviilien kärsimykset eivät tule siinä millään tavalla näkyviin.

– Minusta mannereurooppalaiset kuten ranskalaiset tai saksalaiset elokuvantekijät kunnioittavat historiallista totuutta. Sen sijaan amerikkalaiset ja, sääli näin todeta, brittiläiset käyttävät historiafaktoja vain raakamateriaalina luodakseen viihdettä. On historian ymmärtämisen suhteen aika tuhoisaa, että tällaisiin elokuviin tai tv-sarjoihin lyödään sitten planssi “perustuu tositapahtumiin. Vaikka itse asiassa ne välittävät hyvin vääristynyttä kuvaa esimerkikso sodan todellisuudesta.

Beevor aloitti kirjailijauransa fiktiolla, mutta siirtyi muutaman romaanin jälkeen historiateosten pariin. Niin Stalingradista, Berliinin antautumisesta kuin Ardennien taisteluistakin tietoteoksia kirjoittanut Beevor pohti Helsingissä myös omien teostensa saamaa vastaanottoa. Hän on ollut hieman yllättynyt siitä, kuinka genre on säilyttänyt suosionsa ajan saatossa.

– Se voi osaksi johtua siitä, että olemme Euroopassa eläneet toisen maailmansodan jälkeen kohtalaisen turvallisessa ympäristössä. Lukijoiden on näin ollut helpompi vastaanottaa kuvauksia sodan todellisuudesta. Myös nuorempia lukijapolvia näyttävät kiehtovan tosikertomukset siitä, miten sodan ajan ihmisillä oli rohkeutta vaikkapa suojella juutalaisia tai tukea vastarintaliikkeitä.

Beevor kertoi, että on ollut kiinnostunut sota-aiheesta lapsesta saakka.

– Isäni osallistui toisen maailmansodan taisteluihin muun muassa Italiassa. Minä kasvoin yhteiskunnassa, jossa kaikki rehentelivät sillä, mitä he tekivät sodassa.

Kirjailijoiden kohtaamaan ikuisuuskystmykseen “kenelle kirjoitat kirjasi” kertoi löytäneensä vastauksen jo varhain

– Yleensähän kirjailijat sanovat, että kirjoittavat itselleen. Kun minä kirjoitin ensimmäiset fiktiiviset kirjani, ajattelin, että alan kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita minä itse haluaisin lukea. Samaan pyrin edelleen. Haluan erilaisia lähteiden avulla luoda uudelleen todeksi niitä tapahtumia ja inhimillisiä tuntemuksia, joita ihmiset ovat sodassa kokeneet. Minusta historioitsijan velvollisuus on ymmärtää ja saattaa sitä ymmärrystään eteenpäin.

Totuuden jälkeisessä ajassa

Totuuden kriisiaikojen äärellä oltiin iltapäivän keskustelussa, jossa Ruben Stiller jututti Kanava-tietikirjapalkintoehdokkaksi nousseen “Totuuden jälkeen” kirjoittaneita Jarno Hartikaista, Hannu-Pekka Ikäheimoa, Antto Vihmaa ja Olli Seuria. Faktoihin, asiantuntijuuteen ja tieteen voimaan uskovalle nelikon maalaama kuva nykyisestä sekavasta ja epäluotettavasta mediaympäristöstä ei ollut järin ruusuinen.

Lohdullista vastausta keskustelun otsikkoon “Miten media selviää paskapuheen aikakaudella” ei saatu, mutta sentään määritys sille, mitä eroa on vanhalla kunnon valehtelulla ja nykypäivän paskanpuhumisella.

– Valehtelussa tunnustetaan totuusarvojen olemassaolo, mutta paskanpuhuja ei noista arvoista välitä tippaakaan, vaan hän bluffaa, hyökkää ja hämmentää ja puhuu, mitä sylki suuhun tuo pyrkien näin itse olemaan koko ajan keskustelussa edellä, kiteytti Antto Vihma.

Paljon pelottavan hauskoja anekdootteja elävästä mediatodellisuudesta sisältäneeseen keskustelusessioon mahtui toinenkin oiva tiivistys:

– Mikä on tänä päivänä turvallisin paikka piilottaa joku asia? Vastaus: Googlen hakutulosten kakkossivu.

Tuota napakampaan  ei messutorstaina tainnut yltää kuin Pekka Tarkka kertoessaan muistelmakirjastaan ja tulostaan nuorena miehenä Hesarin kulttuuritoimitukseen.

– Vanha susi haluaa nuorta lihaa.

Näin kuulemma modernistien keulahahmoihin kuulunut Tuomas Anhava oli lkommentoinut Hesarin kulttuuritoimituksen rautarouva Toini Havun intoa palkata kokematon Tarkka.

Siinäpä tiiviissä muodossa kirjallisuushistoriaa kerrakseen.

–