SDP:n puoluevaltuuston kokous Hyvinkäällä marraskuussa oli kuin politiikan psykologian oppikirjasta. Puolueväki kerääntyi tunnustelemaan, onko nykyisellä johtajalla vielä riittävästi vitaalisuutta johtaa menestyksekkäästi lauma läpi pitkän talven. Haastajaehdokkaista varsinkin Timo Harakka kiersi kokoussalia saalistuksen äänet kengissään. Kun kokoussalissa kuultiin puheenjohtajan ilmoitus puheenjohtajakisaan lähtemisestä, mikrofonit kääntyivät potentiaalisiin ”nuoriin leijoniin”, joiden haastamisintoa toimittajat yrittivät kaivaa kuin korppikotkat haaskan nahkasta.

Korppikotkat, nuo kiimaiset toimittajat, tarkkailivat potentiaalisten haastajien kehonkieltä hyvinkin tarkkaan. Kun Antti Rinteen jatkohalu kuultiin puhujakorokkeelta, toimittajat seurasivat intensiivisesti, kuka nousi seisomaan, kuka aloitti taputuksen, mikä mikroilme haastajien kasvoilta näkyi. Näiden havaintojen perusteella politiikan analyysit tehdään. Ei niinkään sen perusteella, mitä poliitikot sanovat.

”Korppikotkat” rynnistivät terävine mikrofoneineen tämän viikon keskiviikkona pääministeri Juha Sipilän eteen. Kyseessä oli Sipilän vakava sananvapauden rajoitusyritys Ylen uutistoiminnassa. Henkisesti maitohampainen päätoimittaja Atte Jääskeläinen nieli Sipilän oksennuksen vatsahappoineen ja rajoitti perusteettomasti toimittajien sananvapautta. Se siitä poliittisesta korrektiudesta.

Juha Sipilän poliittisessa silmässä on edelleen paha taittovirhe. Hän suhtautuu yliolkaisesti asialliseen kritiikkiin ja käyttää väärissä tilanteissa latteaa huumoria. Heitto siitä, ettei pääministerillä ilmeisesti saisi olla sukulaisia ollenkaan, oli paha rimanalitus. Ellei Sipilä korjaa taittovirhettään pikaisesti, loppuu hänen pestinsä politiikan huipulla yllättävän nopeasti.

Juha Sipilä ei ole päässyt Kesärannan terassilla vieläkään eroon messias-kompleksistaan. Kaikesta näkee, että hän on tullut nostamaan kansakunnan uuteen kukoistukseen, kysymättä lainkaan, mitä kansakunta johtajaltaan odottaa. Sipilä uskoo Jumalan lisäksi vain itseensä, minkä takia voi perustellusti kysyä, onko hänen kuuloaistinsa kunnossa. Suuret johtajat aistivat yhteiskunnan heikotkin signaalit, Sipilä taas ei kuule edes kansan suoraa huutoa.

Menestyvät johtajat ovat aina osanneet kuulla kansan ääntä. Urho Kekkonen lienee tästä paras esimerkki. Hyvä johtaja ei sanele ylhäältä kansan parasta, vaan uskoo parhaan argumentin voimaan ideologioista riippumatta. Hyvä johtaja on aina yhteisönsä palvelija, joka kantaa heikkoja, rohkaisee osaajia ja tökkii laiskoja. Sellaisen puheenjohtajan myös SDP:kin helmikuussa tarvitsee. Vasta sitten voimme haaveilla pääministerin paikasta ja Kesärannan tenniskentästä keväällä 2019.