Henkisesti maitohampainen Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen nieli Juha Sipilän oksennuksen vatsahappoineen

Kuva: Kari Hulkko

Politiikka on tunnetyötä. Se on ilmaston muutoksen haistelua ja tuuliviirien katselua. Herkimmät ja tarkimmat havainnoitsijat pärjäävät parhaiten. Menestyvän poliitikon ihokarvat ovat poikkeuksellisen herkät. Kaikki viisi aistia tulee olla huippuunsa viritettyjä.

SDP:n puoluevaltuuston kokous Hyvinkäällä marraskuussa oli kuin politiikan psykologian oppikirjasta. Puolueväki kerääntyi tunnustelemaan, onko nykyisellä johtajalla vielä riittävästi vitaalisuutta johtaa menestyksekkäästi lauma läpi pitkän talven. Haastajaehdokkaista varsinkin Timo Harakka kiersi kokoussalia saalistuksen äänet kengissään. Kun kokoussalissa kuultiin puheenjohtajan ilmoitus puheenjohtajakisaan lähtemisestä, mikrofonit kääntyivät potentiaalisiin ”nuoriin leijoniin”, joiden haastamisintoa toimittajat yrittivät kaivaa kuin korppikotkat haaskan nahkasta.

Korppikotkat, nuo kiimaiset toimittajat, tarkkailivat potentiaalisten haastajien kehonkieltä hyvinkin tarkkaan. Kun Antti Rinteen jatkohalu kuultiin puhujakorokkeelta, toimittajat seurasivat intensiivisesti, kuka nousi seisomaan, kuka aloitti taputuksen, mikä mikroilme haastajien kasvoilta näkyi. Näiden havaintojen perusteella politiikan analyysit tehdään. Ei niinkään sen perusteella, mitä poliitikot sanovat.

”Korppikotkat” rynnistivät terävine mikrofoneineen tämän viikon keskiviikkona pääministeri Juha Sipilän eteen.

Suomen parhaan poliittisen silmän omistaa Ben Zyskowicz (kok.). Benin metodi on yksinkertainen: hän menee aina sinne, missä jotain tapahtuu. Hyvä esimerkki oli Lenita Toivakan veroparatiisisotkujen selvittely televisiossa. Kun muu kokoomusväki luikki pakoon, Ben oli valmis ottamaan kaiken sen kuran vastaan, joka olisi kuulunut koko puolueelle. Kehittynyt poliittinen silmä on siis suoraselkäisyyttä vaikeina hetkinä ja vakuuttelua siitä, että korjaamme virheemme.

”Korppikotkat” rynnistivät terävine mikrofoneineen tämän viikon keskiviikkona pääministeri Juha Sipilän eteen. Kyseessä oli Sipilän vakava sananvapauden rajoitusyritys Ylen uutistoiminnassa. Henkisesti maitohampainen päätoimittaja Atte Jääskeläinen nieli Sipilän oksennuksen vatsahappoineen ja rajoitti perusteettomasti toimittajien sananvapautta. Se siitä poliittisesta korrektiudesta.

Heitto siitä, ettei pääministerillä ilmeisesti saisi olla sukulaisia ollenkaan, oli paha rimanalitus.

Juha Sipilän poliittisessa silmässä on edelleen paha taittovirhe. Hän suhtautuu yliolkaisesti asialliseen kritiikkiin ja käyttää väärissä tilanteissa latteaa huumoria. Heitto siitä, ettei pääministerillä ilmeisesti saisi olla sukulaisia ollenkaan, oli paha rimanalitus. Ellei Sipilä korjaa taittovirhettään pikaisesti, loppuu hänen pestinsä politiikan huipulla yllättävän nopeasti.

Juha Sipilä ei ole päässyt Kesärannan terassilla vieläkään eroon messias-kompleksistaan. Kaikesta näkee, että hän on tullut nostamaan kansakunnan uuteen kukoistukseen, kysymättä lainkaan, mitä kansakunta johtajaltaan odottaa. Sipilä uskoo Jumalan lisäksi vain itseensä, minkä takia voi perustellusti kysyä, onko hänen kuuloaistinsa kunnossa. Suuret johtajat aistivat yhteiskunnan heikotkin signaalit, Sipilä taas ei kuule edes kansan suoraa huutoa.

Menestyvät johtajat ovat aina osanneet kuulla kansan ääntä. Urho Kekkonen lienee tästä paras esimerkki. Hyvä johtaja ei sanele ylhäältä kansan parasta, vaan uskoo parhaan argumentin voimaan ideologioista riippumatta. Hyvä johtaja on aina yhteisönsä palvelija, joka kantaa heikkoja, rohkaisee osaajia ja tökkii laiskoja. Sellaisen puheenjohtajan myös SDP:kin helmikuussa tarvitsee. Vasta sitten voimme haaveilla pääministerin paikasta ja Kesärannan tenniskentästä keväällä 2019.

Myönnän, että #MeToo-ilmiö osuu ihon alle, sillä joku on voinut kokea räväkät ja rohkeat puheeni sopimattomiksi ja loukkaaviksi, kirjoittaa päätoimittaja Mikko Salmi

Tiistaina Suomen eduskunta tarttui presidenttiehdokas Tuula Haataisen aloitteesta ajankohtaiseen #MeToo-kampanjan herättämään keskusteluun naisten seksuaalisesta ahdistelusta. Kun me Suomessa vielä vasta harjoittelemme keskustelua aiheesta, Ruotsissa on jo täysi rähinä päällä. Poliittinen järjestelmä on naapurimaassamme jo jonkinlaisessa kriisissä, sillä valtiopäivien puhemies on syytösten kohteena.

Saas nähdä, mihin Suomessa polemiikki oikein vie. Keskustelua on kuitenkin turha pelätä, sillä sosiaalisen median paljastukset kertovat, että ongelma on todellinen.

#MeToo-kampanja sai alkunsa, kun näyttelijä Alyssa Milanon rohkaisi naisia kertomaan Twitterissä kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta. Seuraavan vuorokauden aikana aihe keräsi yli puoli miljoonaa twiittiä. Valtava viestien tulva laittoi ensin elokuvateollisuuden polvilleen ja aihe levisi tulipalon lailla koko maailmaa koskevaksi.

#MeToo-ilmiö kertoo jälleen kerran sosiaalisen median tarpeellisuudesta; enää valtamedia ei määrittele keskustelunaiheitamme, vaan yksittäisen ihmisen kysymysmuotoon puettu viesti voi puhkaista mätäpaiseen tutkivan journalismin tavoin.

#MeToo haastaa meidät miehet pohtimaan omaa käyttäytymistämme ja puheitamme.

Myönnän, että #MeToo-ilmiö osuu ihon alle. Vaikka en ole naisia fyysisesti lähennellytkään, on joku voinut kokea räväkät ja rohkeat puheeni sopimattomiksi ja loukkaaviksi. En kiellä, etteikö joku olisi niitä voinut ahdisteluksikin luulla, vaikken ole koskaan niitä sellaisiksi tarkoittanut. Ihmisiä ei aina ole helppo lukea, ja sen vuoksi jokin huumoriksi tarkoitettu sanomani on voinut kuulijan korvassa tuntua ahdistelulta.

#MeToo haastaa siis meidät miehet pohtimaan omaa käyttäytymistämme ja puheitamme. Juuri tämän vuoksi kampanja onkin niin korvaamattoman tärkeä. #MeToo voikin olla uusi alku monille meistä miehistä, joka on sosiaalista mediaa seuranneena kokenut piston sydämessään.

Henkinen ja fyysinen koskemattomuus on ihmisoikeuksista tärkeimpiä. Tämä koskee niin seksuaalista ahdistelua kuin muuten fyysistä ja psyykkistä loukkaamista. Olen #MeToo-kampanjan aikana toivonut myös keskustelua ihmisen ulkomuodon arvostelun kipeydestä. Ylipainosta tai masennuksesta huomauttaminen ja irvaileminen kuuluvat seksuaalisen ahdistelun ohella moraalittomiin tekoihin. Arvostellessamme toisen ulkonäköä tai vaikka älyä ylitämme rajan, jonne kenelläkään ei ole asiaa.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei kysymys ollut äänenmurroksen etenemisen testaamisesta, vaan seksuaalisesta häirinnästä.

#MeToo-ilmiö on herättänyt minussakin kipeän muiston kouluajalta. Kävin musiikkiluokkaa Turussa, jossa yläasteikään tultaessa pojille koitti äänenmurros. Jotta olisimme voineet jatkaa laulua kuorossa, oli hyvä tutkia, miten äänenmurroksemme etenee. Näin ainakin meille kerrottiin!

Musiikinopettajamme pyysi välitunnilla luokkamme poikia yksitellen luokkaan, jossa hän ”tutki” äänenmurroksemme etenemistä. Kun minun vuoroni tuli, ihmettelin, miksi äänenmurroksen vuoksi minun piti avata vyöni? No, avasin kiltisti housuni ja asetuin pulpettien päälle makuulleni. Musiikinopettaja kosketteli ensin kaulaani ja rintaani, jonka jälkeen hän vei kätensä vatsalleni ja lopulta raotti alushousujani ja hipaisi penistäni. Sitten hän lopetti, kehotti pukeutumaan ja sanoi kaiken olevan kunnossa.

Tilanne oli vähintäänkin hämmentävä. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei kysymys ollut äänenmurroksen etenemisen testaamisesta, vaan seksuaalisesta häirinnästä.

Kokemus on yhteinen kymmenille koulumme oppilaille. Siitä on jäänyt jälki. Sen kanssa voi elää, mutta kivaa se ei ole. Juuri tämän vuoksi #MeToo on niin tavattoman tärkeä juttu.

Päivähoito on idioottivarma bisnes, ja päättäjät kiljuvat riemusta; miten tässä näin on oikein päässyt käymään?

Samaan aikaan kun kansanedustajat ja kuntapäättäjät käyttävät retoriset ruutinsa sote-uudistuksen haukkumiseen, kuntien kulisseissa tapahtuu megaluokan julkisten palvelujen yksityistämistä ilman suurempaa äläkkää. Marraskuussa julkaistujen verotietojen mukaan loistobisnes löytyy nimittäin päivähoidon piiristä. Suurin voittaja on oululaislähtöinen Touhula-päiväkotiketju, joka 66 miljoonan liikevaihdolla saavutti vuonna 2016 yli 3 miljoonan liikevoiton.

Pohjoismainen sijoitusyhtiö EQT äkkäsi hyvin Touhulan markkinaraon ja osti enemmistön yhtiöstä viime vuonna. Tänä vuonna yhtiö tavoittelee yli 90 miljoonan liikevoittoa. Yhtiöllä on jo nyt 150
yksityistä päiväkotia ja määrä lisääntyy vauhdilla. Kyseessä on mittava julkisten varojen siirto yksityisten taskuun.

Yksityiset päiväkodit haluaisivat tarjota enemmän paikkoja erityislapsille ja vuorohoitoa tarvitseville.

Sijoitusyhtiöt eivät tee hyväntekeväisyyttä. Suomalainen päiväkotibisnes osoittautuu vain päivä päivältä yhtä kannattavammaksi. Kun sote-kuviossa pelätään terveysbisneksen keskittymistä, päiväkotimaailmassa keskittyminen on jo hyvin pitkällä. Suomessa yksityistä päiväkotimarkkinaa hallitsee oikeastaan vain kolme yhtiötä. Touhula on näistä selvästi isoin. Muut suuret toimijat ovat
Pilke ja Norlandia, joilla on yhteensä yli sadan päiväkodin verkosto.

Miten tässä on näin oikein päässyt käymään? Varsinkin hyvin lapsirikkailla seuduilla, kuten Oulussa, on omien investointitarpeiden suhteen muutenkin budjetti kovilla. Kun yksityinen toimija tulee ja kertoo rakentavansa kiinteistöt ja hoitavansa päivähoidon uudella asuinalueella kuntapäättäjät kiljuvat riemusta. ”Iloon” onkin aihetta, sillä Oulussa päiväkodeista jo 40 prosenttia on yksityisiä.

Mistä päiväkotibisnes repii oikein voittonsa? Moni voisi kuvitella, että syy on siinä, että yksityiset päiväkodit tarjoavat palvelujaan vain ”normaaleille” lapsille ja jättävät erityislapset kunnan vastuulle. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Yksityiset päiväkodit haluaisivat tarjota enemmän paikkoja erityislapsille ja vuorohoitoa tarvitseville, mutta monessa tapauksessa kunta ei ole tähän kuitenkaan suostunut.

Taloudellinen voitto tehdään siis muulla tavoin. Syynä on kuntia monta kertaa ketterämpi hallinto ja kekseliäs rakennuskonsepti. Esimerkiksi Touhula toimii monessa kohdin kohteen rakennuttajana ja jää kiinteistösijoitusyhtiön omistamaan rakennukseen vuokralle. Hallinnollisten säästöjen lisäksi tämä on hyvin kustannustehokas malli.

Vaikka kuntien ja valtionhallinnon sote-uudistus nieleekin luottamushenkilöiltä lähes kaiken energian, kannattaisi päivähoidon järjestämiseen kiinnittää enemmän huomiota. On totta, että kunnan kannattaa käyttää yksityisiä toimijoita palvelujen täydentäjinä, mutta omia toimintamallejakin kannattaisi arvioida tosissaan. Miten on mahdollista, että kunnallisen päiväkodin investointiraha saattaa olla lähes kolme kertaa kalliimpi kuin yksityisen? Olisikohan palvelutasossa ja –prosessissa jotain korjaamisen varaa?

Huonoimmassa tapauksessa kuntien päivähoidosta tulee sijoittajien rahasampo.

Paras esimerkki yksityisen palvelutarjonnan ketteryydestä löytyy Uudestakaupungista. Kun autotehdas ilmoitti tuhansista uusista työpaikoista, syntyi pikainen tarve kymmenille päiväkotipaikoille. Syntyneen tilanteen hyödynsi nimenomaan Touhula, joka nopealla aikataululla löysi kunnan kanssa yhteisen sävelen päivähoitopaikkojen rakentamiseen. Tässä kohtaa palveluseteli oli kunnan pelastus.

Parhaimmillaan yksityinen palveluntarjoaja on kunnalle erittäin arvokas kumppani. Huonoimmassa tapauksessa kuntien päivähoidosta tulee sijoittajien rahasampo, jossa perheen ja lapsen tarpeet jäävät pääomasijoittajien rahanahneuden jalkoihin.

Nälkää ja sodan kauhuja paennut pakolainen pohtii, tohdinko mennä taloon sisään ja onko tämä maa minun uusi kotini

Matka kaukaisesta maasta kohti kotia kesti ainakin vuoden. Sota ja nälänhätä olivat kuljettaneet suomalaislapset kauas kotipirtin lämmöstä ja vanhempien suojeluksesta. Vaikka vieraassa maassa lapsista oli pidetty hyvää huolta, koti-ikävä pakotti sisarukset lähtemään uhkarohkealle matkalle kohti kotimaata. Suuntamerkit eivät olleet kovin selkeitä; muistoina vain kotipihan koivu, jonka oksien läpi loisti linnunradan kirkkain tähti.

Matkaoppaina sisaruksilla oli kaksi pikkulinnuiksi naamioitunutta enkeliä, jotka kulkivat jo teini-ikäisiksi varttuneiden sisarusten edellä. Maisemat vaihtuivat tiheään, mutta usko koivun ja tähden löytymiseen ei hälvennyt. Usko vahvistui kovasti, kun vastaan tulevat ihmiset alkoivat puhua lasten omaa äidinkieltä. Ihmiset ottivat pienen kaksikon lempeästi vastaan, ja lopulta – kuin ihmeen kaupalla – oman kotipihan koivu löytyi ja se kirkkain tähti. Tuvassa odottivat jo iäkkäät äiti ja isä. Jälleennäkemisen riemu oli ylimaallista.

Näin päättyi Sakari Topeliuksen tunnetuin satu Koivu ja tähti. Kappale suomalaista historiaa ja mielenmaisemaa.

Koivun ja tähden Suomi on tällä hetkellä hyvin toisenlainen kuin sata vuotta sitten.

Suomi viettää ensi viikolla 100-vuotisjuhlaansa. Rakas kotimaamme on muuttunut ja kasvanut satusetä Topeliuksen ajoista melkoisesti. Erityisesti viestintäteknologia on kokenut hurjan muutoksen. Tämän päivän Suomessa lapset eivät enää katoa vieraisiin maihin, vaan pikemminkin isoveli valvoo kaikkialla. Emme enää eksy koskaan, mutta piiloutumisesta on tullut melkein mahdotonta.

Aika harvan valtion synnytys on ollut yhtä tuskainen ja verinen kuin Suomen. Maailmansodan hullut vuodet ja suuret aatteet saivat pienenkin, ensi askeleitaan ottavan maan sekasorron tilaan. Vaikka sekä punaisten että valkoisten tavoitteena oli itsenäinen Suomi, keskinäiseen luottamukseen ei ollut eväitä. Olen monesti miettinyt, miltä tuntui työväenliikkeen pojasta, joka jääkäriksi koulutettuna ja kotiin palattuaan päätyi taistelemaan omaa veljeään vastaan. Tähän ajatukseen kiteytyy aika lailla kansalaissodan koko karmeus.

Koivun ja tähden Suomi on tällä hetkellä hyvin toisenlainen kuin sata vuotta sitten. Vaikka hyvinvointivaltiota on tämän hallituksen toimesta pyrittykin purkamaan asteittain, on kansalaisten luottamus toisiinsa aivan eri tasolla kuin vuosisadan alussa. Ymmärrämme huomattavasti paremmin, että pienen kansakunnan on toimittava yhteistyössä, jos haluamme pärjätä kansainvälisestä. Uskomme, että yhteiskunta, jossa ihmiset luottavat toisiinsa on kaikkein kilpailukykyisin.

Onko tämä maa minun uusi kotini?

Palaan vielä hetkeksi Koivu ja tähti -satumaailmaan. Kun tämän päivän pakolainen lähtee rauhattomasta ja vieraasta maasta, hän ei tiedä uudesta kotimaastaan mitään. Hän kulkee usein vaarallisen venematkan ja päätyy kulkutautien riivaamille pakolaisleireille. Mukana ei hänellä ole kahta pikkulintua, jotka johdattavat kohti uutta kotia.

Yhtenä päivänä tuo nälkää ja sodan kauhuja paennut pakolainen näkee suomalaisen koivun ja sen lehtien keskeltä loistavan tähden. Hän pohtii, tohdinko mennä taloon sisään kysymään yösijaa? Onko tämä maa minun uusi kotini?

Omakotitalon lämmössä istuu keski-ikäinen pariskunta. He eivät puhu samaa kieltä kuin oma äiti ja isä kaukana Lähi-idässä. Silti jokin tuntuu näiden ihmisten keskellä hyvältä.

Suomen tulevaisuuden ratkaisee se, miten otamme nämä kaikkein heikoimmat vastaan. Vaikka koivupuu vaihtuu Lähi-idässä sypressiin, elämme silti saman tähtitaivaan alla.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kokoomus tekee kaiken oikein – tosiasiat eivät kiinnosta kansaa

Eduskuntavaaleihin on melkein tasan puolitoista vuotta aikaa. Joku tietenkin tässä yhteydessä huomauttaa, että saattaahan hallitus kaatua jo kevään sote-sotkuun.

Höpöhöpö. Hallituksen kaatumisesta ei hyötyisi muuta kuin kokoomus, eikä silläkään nykypolitiikalla olisi kavereita ennenaikaisten vaalien jälkeen. Varsinkin sinisten ministeripostit ovat niin arvotavaraa, että puolueen hatara ideologia taipuu lähes mihin suuntaan tahansa.

Elämme siis tällä hetkellä ”kokoomuslandiassa”, jossa tosiasiat eivät kiinnosta kansaa. Kokoomus on jallittanut keskustaministerit maailmassa ainutlaatuiseen terveydenhuollon kaupallistamiseen, jonka lopputuloksen voi lukea jo ennakkoon: terveydenhuollon menot kasvavat hallitsemattomasti.

Kokoomuksen gallup-ylivoima perustuu ylivoimaiseen viestintään.

Miten käy siis kolmen miljardin euron säästötavoitteen? Siihen ei päästä lähellekään tällä palvelutasolla. Mikä siis neuvoksi? Leikataan palveluista! Tuo kolme miljardia rahoitetaan siis tavallisten veronmaksajien pussista ja samalla saadaan romutettua koko julkinen terveydenhuolto. Miten kätevää!

Kokoomus osaa käyttää oikeita sanoja. Valinnanvapaus on termeistä kaunein. Tässä yksitöllisessä ajassa kaikki haluavat itse valita. ”Minä itse” -huudot kaikuvat kirkkaina jo päiväkotien ruokapöydissä. Minäkin uskon, että valinnanvapaus toteutuu kokoomusopein. Kansalaisille ei vain ole kerrottu, että saat valita palvelusi vapaasti, jos olet niistä valmis itse maksamaan. Vapaus koskee siis vain hyvin pientä osaa ihmisistä. Loput jäävät köyhtyvien maakuntien armoille.

Kokoomuksen gallup-ylivoima perustuu ylivoimaiseen viestintään. Puolueen strategia on yksinkertainen; kerrotaan vain asioita, mitä ihmiset haluavat kuulla. Vaikeat kysymykset ohitetaan ja sen sijaan luodaan positiivinen tulevaisuuskuva.

Kokoomus kertoo äänestäjille, että palkkavero laskee, yhteiskunnan palvelut paranevat ja turvallisuus lisääntyy. Tämä kaikki voidaan toteuttaa, muttei ilman rahaa. Julkisia palveluja voidaan toki tuottaa fiksummin, mutta yksityinen sektori tuottaa kaiken paremmin. Koskaan emme saa tietää, miten kokoomus hoitaa monisairaat, vammaiset, työkyvyttömät, mielenterveysongelmaiset ja lastensuojelun laadukkaasti ja kustannustehokkaasti. Miksi ei? Siksi, ettei kokoomusta aidosti kiinnosta.

SDP julkaisi tiistaina oman vaihtoehtobudjettinsa, joka sisältää hienon avauksen oppivelvollisuusiän laajentamisesta 18-vuoteen. Tutkimuksissa on todettu, että pelkän peruskoulutuksen varassa elävän naisen työuran pituus on noin 10 vuotta lyhyempi kuin toisen asteen tutkinnon suorittaneen. Tästä huolimatta oppivelvollisuusiän nosto ei kiinnosta kokoomusta.

Kokoomus on Suomen koulutusvastaisin puolue.

Vaikka tämä hallitus on leikannut juuri koulutuksesta ja suomalaisten koulutustaso laskee OECD:n tilastoissa kuin kuuluisa lehmän häntä, kokoomus on tässäkin asiassa onnistunut profiloitumaan koulutusmyönteisenä puolueena. Ministeri Sanni Grahn-Laasonen puhuu silmiä räpäyttämättä koulutuksen merkityksestä Suomen kilpailukyvylle ja samalla käyttää punakynää oppilaitosten rahoituksen leikkaamisessa.

Hyvät lukijat, vaikka sanomiseni ei vaikutakaan mihinkään, on pakko todeta, että kokoomus on Suomen koulutusvastaisin puolue. Kokoomus vastusti lähes yksimielisesti peruskoulu-uudistusta 1970-luvulla, kokoomus ei kannata oppivelvollisuusiän nostoa ja kokoomus kannattaa asteittaista yliopisto-opetuksen maksullisuutta (ainakin ulkomaalaisilta opiskelijoilta).

Hämmästyttävää puolueelta, joka on koulutusmyönteisen liikkeen maineessa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Aamu Porvoon käräjäoikeuden aulassa tuntuu kalsealta. ”Ja pastorikin vielä.” Mietin, voiko häpeään kuolla?

Aamu Porvoon käräjäoikeuden aulassa tuntuu kalsealta. Etsin sopivaa lomaketta vastaanottotiskiltä. Katse harhailee levottomana, kunnes löydän sopivan. Avioerohakemus. Jo pelkkä otsikko saa pulssini kiihtymään.

Pienen empimisen jälkeen saan täytettyä kaavakkeen. Menen virkailijan luo jättääkseni hakemuksen. Tiedän, että tämän jälkeen elämäni rakenteet romuttuvat perusteellisesti. On aloitettava aina maaperän puhdistuksesta alkaen, jos haluan oikeasti saada elämäni raiteilleen.

Virkailija katsoo minua pitkään, käy lomaketta huolellisesti läpi. Hän katsoo uudelleen silmiini hieman toruva ilme kasvoillaan. Yhtäkkiä hän hymähtää ja lausahtaa: ”Ja pastorikin vielä”. Itsetuntoni rippeet murenevat käräjäoikeuden lattialle. Olen ollut tämän päätöksen edellä jo niin armoton itselleni, etten tuota puuskahdusta olisi enää tarvinnut. Mietin, voiko häpeään kuolla?

Miten he kestävät vanhempien eron aiheuttaman ikävän ja häpeän?

Avioeropäätöksen jälkeiset viikot kuluvat kuin sumussa. Raskainta on kertoa lapsille, että muutan pois juuri rakennetusta talosta. Pienimmät eivät edes ymmärrä, mitä kaikkea on edessä. Samalla kun päätän omasta tulevaisuudestani, tuomitsen lapseni viikonloppumatkaajiksi koko lapsuusiän ajaksi. Miten he kestävät vanhempien eron aiheuttaman ikävän ja häpeän?

Puolen vuoden kuluttua ero on virallisestikin astunut voimaan. Jos olisin tiennyt minkälaiseen henkiseen prosessiin ero minut vie, tuskin olisin uskaltanut vaarantaa mielenterveyttäni. Tosin huomaan, etten kadu eroani ollenkaan. Samalla kun huoli lapsistani on kova, oma henki on pikkuhiljaa alkanut kulkea.

Eron ensi askeliin on auttanut ennen kaikkea eron kokeneitten ystävien tuki. Aurinko nousee oikeasti päivä päivältä korkeammalle. Yllättävä lohtuni on ollut kunnan uimahalli. Eron jälkeen ikävä lasten läheisyyttä on huutava. Jokainen hermonpääni huutaa pienen ihon ikävää. Uimahallissa saan kunnolla olla lapsiani lähellä.

Ihokontakti on molemmille meille suunnattoman tärkeää. Ja koska ero laittaa perheen taloudenkin sekaisin, on edullinen julkinen uimahalli eroisän paras kaveri.

Julmuutta on monta lajia.

Erosta toipuminen muistuttaa monessa kohdin masennuksesta selviämistä. Koskaan paraneminen ei etene tasaisesti, vaan takapakkeja tulee tasaisin väliajoin. Olennaista on muistaa, että harvoin mielen kuopat tuovat mieleen ne pimeimmät hetket. Suunta on takapakeista huolimatta ylöspäin.

Myös tutut ja sukulaiset saattavat tahtomattaan typerillä kommenteilla ajaa eronneen uuteen ahdistukseen. Muistan, kun tapasin erään lääkärituttavani uimahallin kassalla. Hän oli kuullut erostani, mittaili minua ja lapsiani päästä jalkoihin ja sanoi: ”Päätit sitten erota ja tuhota lapsiesi tulevaisuuden.” Uintireissun jälkeen kahdeksanvuotias tyttäreni kysyi possumunkki suussa: ”Iskä, miksi se setä sanoi, että tuhoat meidän tulevaisuuden.” Julmuutta on monta lajia.

Rakentakaa lisää uimahalleja!

Erostani on jo kuusi vuotta aikaa. Vaikka yhteiskunnassamme on tänä päivänä sallivampi ilmapiiri erojen suhteen, on ero edelleen yksi yhteiskuntamme haavoittavimpia tapahtumia. Monesti kuulee ihmisten sanovan, että nykyään erotaan liian helposti. Olen asiasta samaa ja eri mieltä. Eropäätös voidaan minunkin mielestä tehdä turhan hatarin perustein, mutta eroaminen ei ole koskaan helppoa.

Näin isänpäivän tienoilla haluan muistaa erityisesti isiä, joiden suhde omiin lapsiinsa on katkennut joko omasta tai ulkoisesta syystä. Yhteys omiin läheisiin on elämän tärkein voimavara, ja jos isä on erkaantunut lapsista, on sisäinen kaipaus valtavan voimakas rikkinäisen puhelimen molemmissa päissä.

Rakkaat kuntapäättäjät, jos haluatte tukea eroperheitä, rakentakaa lisää uimahalleja!

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta