Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Henkisesti maitohampainen Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen nieli Juha Sipilän oksennuksen vatsahappoineen

Politiikka on tunnetyötä. Se on ilmaston muutoksen haistelua ja tuuliviirien katselua. Herkimmät ja tarkimmat havainnoitsijat pärjäävät parhaiten. Menestyvän poliitikon ihokarvat ovat poikkeuksellisen herkät. Kaikki viisi aistia tulee olla huippuunsa viritettyjä.

SDP:n puoluevaltuuston kokous Hyvinkäällä marraskuussa oli kuin politiikan psykologian oppikirjasta. Puolueväki kerääntyi tunnustelemaan, onko nykyisellä johtajalla vielä riittävästi vitaalisuutta johtaa menestyksekkäästi lauma läpi pitkän talven. Haastajaehdokkaista varsinkin Timo Harakka kiersi kokoussalia saalistuksen äänet kengissään. Kun kokoussalissa kuultiin puheenjohtajan ilmoitus puheenjohtajakisaan lähtemisestä, mikrofonit kääntyivät potentiaalisiin ”nuoriin leijoniin”, joiden haastamisintoa toimittajat yrittivät kaivaa kuin korppikotkat haaskan nahkasta.

Korppikotkat, nuo kiimaiset toimittajat, tarkkailivat potentiaalisten haastajien kehonkieltä hyvinkin tarkkaan. Kun Antti Rinteen jatkohalu kuultiin puhujakorokkeelta, toimittajat seurasivat intensiivisesti, kuka nousi seisomaan, kuka aloitti taputuksen, mikä mikroilme haastajien kasvoilta näkyi. Näiden havaintojen perusteella politiikan analyysit tehdään. Ei niinkään sen perusteella, mitä poliitikot sanovat.

”Korppikotkat” rynnistivät terävine mikrofoneineen tämän viikon keskiviikkona pääministeri Juha Sipilän eteen.

Suomen parhaan poliittisen silmän omistaa Ben Zyskowicz (kok.). Benin metodi on yksinkertainen: hän menee aina sinne, missä jotain tapahtuu. Hyvä esimerkki oli Lenita Toivakan veroparatiisisotkujen selvittely televisiossa. Kun muu kokoomusväki luikki pakoon, Ben oli valmis ottamaan kaiken sen kuran vastaan, joka olisi kuulunut koko puolueelle. Kehittynyt poliittinen silmä on siis suoraselkäisyyttä vaikeina hetkinä ja vakuuttelua siitä, että korjaamme virheemme.

”Korppikotkat” rynnistivät terävine mikrofoneineen tämän viikon keskiviikkona pääministeri Juha Sipilän eteen. Kyseessä oli Sipilän vakava sananvapauden rajoitusyritys Ylen uutistoiminnassa. Henkisesti maitohampainen päätoimittaja Atte Jääskeläinen nieli Sipilän oksennuksen vatsahappoineen ja rajoitti perusteettomasti toimittajien sananvapautta. Se siitä poliittisesta korrektiudesta.

Heitto siitä, ettei pääministerillä ilmeisesti saisi olla sukulaisia ollenkaan, oli paha rimanalitus.

Juha Sipilän poliittisessa silmässä on edelleen paha taittovirhe. Hän suhtautuu yliolkaisesti asialliseen kritiikkiin ja käyttää väärissä tilanteissa latteaa huumoria. Heitto siitä, ettei pääministerillä ilmeisesti saisi olla sukulaisia ollenkaan, oli paha rimanalitus. Ellei Sipilä korjaa taittovirhettään pikaisesti, loppuu hänen pestinsä politiikan huipulla yllättävän nopeasti.

Juha Sipilä ei ole päässyt Kesärannan terassilla vieläkään eroon messias-kompleksistaan. Kaikesta näkee, että hän on tullut nostamaan kansakunnan uuteen kukoistukseen, kysymättä lainkaan, mitä kansakunta johtajaltaan odottaa. Sipilä uskoo Jumalan lisäksi vain itseensä, minkä takia voi perustellusti kysyä, onko hänen kuuloaistinsa kunnossa. Suuret johtajat aistivat yhteiskunnan heikotkin signaalit, Sipilä taas ei kuule edes kansan suoraa huutoa.

Menestyvät johtajat ovat aina osanneet kuulla kansan ääntä. Urho Kekkonen lienee tästä paras esimerkki. Hyvä johtaja ei sanele ylhäältä kansan parasta, vaan uskoo parhaan argumentin voimaan ideologioista riippumatta. Hyvä johtaja on aina yhteisönsä palvelija, joka kantaa heikkoja, rohkaisee osaajia ja tökkii laiskoja. Sellaisen puheenjohtajan myös SDP:kin helmikuussa tarvitsee. Vasta sitten voimme haaveilla pääministerin paikasta ja Kesärannan tenniskentästä keväällä 2019.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

”Strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu” – näin tiivistää alikersantti Antero Rokka, ja myös kuntapäättäjien tulisi muistaa se

”Strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Näin tiivistää Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Antero Rokka strategian syvimmän olemuksen.

Olennaista on siis se, että hyviä tuloksia taistelussa ja yhteisön toiminnassa saadaan vasta, kun toiminnan suunta on yhdessä valittu ja edetään suunnitelman mukaan.

Rokan sotasaavutukset tietäen tuntuu erikoiselta, että strategian hyödyntäminen kunnan toiminnassa on niin alikäytetty resurssi. Äskettäin Vaasan yliopistossa tehty laaja kyselytutkimus kertoo, että kunnan työntekijöistä vain yksi prosentti tuntee oman kuntansa strategiset tavoitteet. Kun otetaan lukuun kunnan keskeiset päättäjät ja virkamiesjohto, nousee prosentti neljään. Herää kysymys, onko strategiatyöstä mitään hyötyä, jos toiminnan tähtäyspisteet ovat näin luokattoman huonosti hallussa.

Tavoitteet ovat niin laajat ja moninaiset, että kuntapäättäjää pyörryttää.

Monissa kunnissa eletään juuri nyt kuntastrategian luonnostelun aikoja. Meilläkin Oulussa kuokka strategiatyön routaiseen maahan iskettiin eilen torstaina. Strategiaa ei kunnissa tehdä kuitenkaan vain huvin vuoksi, sillä kuntastrategia kuuluu kuntalain velvoittaviin tehtäviin.

Lain mukaan kuntastrategiassa tulee ottaa huomioon ”kunnan asukkaiden hyvinvoinnin edistäminen, palvelujen järjestäminen ja tuottaminen, palvelutavoitteet, omistajapolitiikka, henkilöstöpolitiikka, kuntademokratia sekä elinympäristön ja alueen elinvoiman kehittäminen”.

Tavoitteet ovat niin laajat ja moninaiset, että kuntapäättäjää pyörryttää ennen kuin kuntastrategiaan on saatu ainoatakaan kirjainta piirrettyä.

Kuntastrategian valmistelu ei kuitenkaan ole niin visainen tehtävä, kun voisi kuntalain perusteella päätellä. Lähtökohdaksi on hyvä palauttaa mieleen, miksi kunnat ovat olemassa; kuntalaisten hyväksi. Kaikkein tärkeintä on kuntalaisten hyvinvointi. Tärkeätä on myös muistaa, ettei kunta itsessään tee mitään, vaan ihmiset tekevät kaiken työn.

Palvelu on kunnan paras kilpailuetu.

Kun kuntapäättäjät kokoontuvat strategiaseminaareihin, aletaan ensimmäisenä muotoilla kunnan arvoja. Lyön vetoa, että monen kunnan arvoissa vilisevät seuraavat sanat: oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, välittäminen, asiakaslähtöisyys. Hyviä arvoja kaikki, mutta toimintakulttuurin muutokseen noilla sanoilla ei helposti päästä.

Arvojen sijaan hyvässä strategiassa pitäisi puhua asenteista, vaikka tähän tapaan: Kunnan ilmapiiri on kannustava ja välittävä. Ihmiset luottavat tulevaisuudessa toisiinsa entistä enemmän. Kunnan palvelut ovat ihmis- ja yritysystävällisiä niin, että koko talousalueella elää onnellisia ihmisiä. Palvelu on kunnan paras kilpailuetu.

Miten tähän voitaisiin päästä? Usein kunnissa tehdään liian pitkään suunnittelutyötä ennen uusien ideoiden jalkauttamista. Kunnassa olisi hyvä olla rohkaisevaa kokeilukulttuuria, jossa hyvät toimintatavat erottuisivat käytännön kautta vanhoista malleista. Kuntapäättäjien tulisi olla myös enemmän tietoisia kunnan työntekijöiden arjesta.

Pari ”päättäjän päivää” kunnan töissä avaisi erilaista näköalaa päätöksentekoon.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Tekopyhyys myrkyttää politiikan, kun hyvä poliitikko peittää paheensa ja pyrkii näyttämään äänestäjille vain kiillotetun kuoren

Aluksi seuraa varoitus: Tämä kirjoitus sisältää poikkeuksellisen paljon uskonnollista materiaalia. Välitöntä uskoontulon varaa ei kuitenkaan ole. Ateistit ja agnostikotkin voivat saada ajatteluunsa aineksia. Tekstikohdissa saattaa olla pieniä jäämiä kirkkoviiniä tai vanhoja kuituja. Politiikkaa ja uskontoa sekoitetaan tässä kirjoituksessa häpeilemättömästi.

Viime sunnuntaina kirkoissa ympäri maailman saarnattiin kristityn vapaudesta. Meille demareille vapaus on lähes pyhä käsite. Puhumme vapaudesta mielellään kahdessa merkityksessä: vapaudesta jostakin ja vapaudesta johonkin. Klassisin esimerkki lienee ajatus työn orjuudesta vapautumisesta, vaikka orjatyötä teetetään vielä tämänkin päivän Suomessa. Vapaus esimerkiksi koulutukseen ja oman uskonnon harjoittamiseen ovat taas esimerkkejä positiivisesta vapaudesta.

On suorastaan kirjoittamaton sääntö, ettei politiikassa voi pärjätä ilman opportunismia ja tekopyhyyttä.

Kun Jeesus puhui vapaudesta, hän mielellään käytti vertauksia. Fariseukset ihmettelivät, miksi Jeesuksen opetuslapset eivät paastonneet? Hän otti esimerkiksi meille demareille tutun räätälin ammatin:

”Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan.”

Miksi ihmisessä Jeesus ei hyväksy uuden ja vanhan sekoittamista keskenään? Eikö juuri uuden ja vanhan sekoittaminen ole hyvä yhdistelmä, jos halutaan saada asiat rullaamaan. Eikö uuden ja vanhan sekoittaminen ole tae vaikkapa toimivasta politiikan kehittämisestä tai järjestötoiminnan uudistamisesta?

Jeesus ei näissä vertauksissa puhu kuitenkaan vaateteollisuuden tai viinin säilyttämiseen liittyvistä ohjeista. Jeesus puhuu elämänmallista, jossa ihmisiä vaaditaan noudattamaan vanhoja ohjeita ja ihmisten omatuntoja orjuutetaan, vaikka sydän sanoo jotain aivan muuta.

Politiikan helmasynti on tekopyhyys. On suorastaan kirjoittamaton sääntö, ettei politiikassa voi pärjätä ilman opportunismia ja tekopyhyyttä. Hyvä poliitikko peittää paheensa ja pyrkii näyttämään äänestäjille vain kiillotetun kuoren. Uskottava poliitikko tai puolue pyrkii osoittamaan oman erehtymättömyytensä.

Armottomassa mediamaailmassa seikkaileva poliitikko on näinä päivinä entistä suuremman tarkkailun alla.

Jeesuksen vertauksen tarkoituksena on osoittaa, että tekopyhyydellä ihminen rakentaa itselleen vankilan. Erehtymättömyys on hyvin kuluttava elämänmalli, joka vääjäämättömästi johtaa kohti uupumusta. Jeesus kehottaakin jättämään vanhan tekopyhän, umpikujaan johtavan elämän, ja rohkaisee toimimaan uudella tavalla ilman merkityksettömiä sääntöjä ja ihmisten miellyttämistä.

Millainen on sitten Jeesuksen suosittelema elämänmalli? Siihen kuuluu erityisesti armollisuus ja rehellisyys omaa itseään kohtaan. On uskallettava olla oma uusi oma itsensä ilman, että vanha tekopyhä elämänmalli sekoittuu siihen lainkaan.

Armottomassa mediamaailmassa seikkaileva poliitikko on näinä päivinä entistä suuremman tarkkailun alla. Kaikkea sanomista ja tekemistä voidaan käyttää julkisuuden henkilöitä vastaan milloin ja missä laajuudessa tahansa. Houkutus tekopyhyyteen ja vanhaan elämään on siis suuri.

Vaatii suurta itsetuntemusta ja rohkeutta tarttua uuteen elämänmallin, jossa omaa elämää katsotaan armollisten silmälasien läpi. Vasta armollisuus itseä ja toisia kohtaan tekee poliitikoista vahvoja ihmisiä.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

SDP ei ole aidosti työn puolue vaan julkisen työn puolue, eikä monen mielestä kaikki työ ole yhtä arvokasta

Istahdin sattumalta kokeneemman toverin viereen lentokoneessa matkalla Oulusta Helsinkiin. Olin juuri tulossa valtuuston kokouksesta ja matkalla omalle työmaalle Hakaniemen Ympyrätaloon. Kun olimme nousukiidossa vaihtaneet päällimmäiset kuulumiset, puhe kääntyi kuntapolitiikan syövereihin.

Kysyin kuntapolitiikan veteraanilta seuraavaa: Me sosialidemokraatit vakuutamme olevamme vastuullinen ja luotettava kuntatalouden hoitaja, mutta kun on tullut aika laittaa kunnan tulot ja menot tasapainoon, vastauksemme on liian usein joko veronkorotukset tai lisälaina. Onko siis mahdollista, että kunnan ulkoistamat palvelut voisivat olla osa sosialidemokraattista politiikkaa?

Kaveri mulkaisi minua kohtuullisen vakavasti ja rykäisi: ”Nyt ollaan muuten aika ytimessä.” Hän kertoi valtuutetun roolista käsin monia esimerkkejä, joissa kunnan oma työ oli tullut kaksi kertaa kalliimmaksi kuin sama urakka yksityisten toimijoiden tarjouksissa. Työn laadussa ei ollut löytynyt juurikaan eroa, mutta urakkahinta oli karannut kunnan omana työnä. Syynä olivat pääasiassa olleet kunnan omat hallinnolliset kuviot, joihin aika ja resurssit olivat valuneet.

Eikö juuri tässä saumassa ole aika panna kunnan menot ja tulot tasapainoon?

Nyt eletään pitkän laihan kauden jälkeen positiivisten talousuutisten aikoja. Kansantalous kasvaa kohisten ja työpaikatkin lisääntyvät kiihtyvään tahtiin. Eikö juuri tässä saumassa ole aika panna kunnan menot ja tulot tasapainoon? Esimerkiksi Oulussa on matkaa tasapainoiseen taloustilanteeseen noin 40 miljoonaa euroa, jota on sosialidemokraattienkin lähdettävä kuromaan umpeen ollakseen vastuullinen kuntatalouden hoitaja.

Miten kuntapoliittista vastuuta sitten kannetaan tänä haasteellisena aikana? Olennaista on tehdä kunnallisjärjestöissä kuntatalouden tiekartta vuoteen 2020, jolloin maakuntauudistus nielaisee ainakin terveyssektorin kokonaan.

Sitten tuleekin se vaikein kohta: Jos 40 miljoonan talousvajetta ei voida korvata pelkästään talouskasvuun ja verotuloihin luottaen, mikä on demarien leikkauslääke? Onko meillä uskallusta ulkoistaa kunnan toimintoja säästämisen nimissä?

Argumenttien pitäisi perustua tutkittuun tietoon eikä mutu-tuntumaan.

Väitän, että halukkuus on hyvin rajallista. Nimittäin, jos olemme aivan rehellisiä, me sosialidemokraatit pidämme julkisen sektorin työpaikkoja helposti yksityistä sektoria arvokkaampina. Emme siis ole aidosti työn puolue vaan julkisen työn puolue. Kaikki työ ei ole yhtä arvokasta. Näin kuuluu meidän monien sisäinen ääni.

Kun kunnallista työtä yksityistetään, lisääntyvät työn epävarmuustekijät. Työehtoihin tulee helposti muutospaineita ja työn sisällötkin muuttuvat. Ulkoistamisen myötä kunta voi saada helpotusta jatkuvasti kasvaviin velkaantumispaineisiin tästä huolimatta. Vastuullinen sosialidemokraattinen valtuutettu on tulevaisuudessakin työn puolustaja, ei vain julkisen työn kannattaja.

Kun kunta ulkoistaa esimerkiksi varhaiskasvatusta tai maan- ja viherrakentamista, monien demareiden argumentit ovat kohtuuttomia: ”Ulkoistamalla katujen puhtaanapidon annamme tilaa ylikansallisten yhtiöiden monopoleille.” Ihan oikeesti. Väärien uhkakuvien luominen tekee meistä some-kansan edessä entistäkin etäisempiä. Argumenttien pitäisi perustua tutkittuun tietoon eikä mutu-tuntumaan.

Kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle, oli demarimieleni keventynyt kummasti. Toverin kanssa on aika ajoin syytä puhua vaikeistakin asioista oikeilla nimillä. Asioiden ja aatteen ytimessä ollaan harvoin liian usein. Ja aina ei ole pakko olla edes oikeassa.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Voiko feministipuhe mennä överiksi?

Tulin mukaan sosialidemokraattiseen liikkeeseen vuonna 2012 kuntavaalien alla. Innostus oli valtava, kun sain pukea punaiset ajatukset päälleni ja puhua ihmisten kanssa oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja vapaudesta puoluetunnukset päälläni. Olin ylpeä sosialidemokraatti.

Kuntavaalien jälkeen tulin valituksi Oulun kunnallisjärjestön puheenjohtajaksi. Ilmeisesti liikkeessämme on niin huutava pula uusista tekijöistä, että untuvikot nuijitaan johtopaikoille pikavauhtia. En liene ainoa tätä laatua.

Aika pian puolueen ”kantakirjademarit” alkoivat kysellä poliittisten ajatusteni perään. Kuulin jopa legendaarisen kysymyksen: ”Minkä sortin sosialisti oikein olet?” Vastasin silmät innosta palaten, että olen ”kultaisen säännön sosialisti.” Kaiken poliittisen päätöksenteon ja puoluetoiminnan pohjana tulisi olla Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumista: ”Kaiken, minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille.”

Kun olen sukeltanut syvemmälle demariperheeseen, myös puoluepolitiikan realiteetit ovat iskeneet tajuntaani entistä voimallisemmin. Joskus tunne siitä, että toveri on toisen pahin vihollinen, on valitettavasti todellisuutta. Kukaan ei lyö toista demaria voimallisemmin kuin toinen demari. Se on myös pelottavan yleistä.

Tiesin, että olin sanonut jotain peruuttamattoman typerää.

Muistan, kun Rion olympialaisten yhteydessä murjaisin puolueväen kokouksessa kunnon sovinistisen vitsin. Kukaan ei nauranut. Tiesin, että olin sanonut jotain peruuttamattoman typerää. Olin sohaissut liikkeemme suureen tabuun.

Antti Rinne päästi suustaan viikko sitten SDP:n kesäkokouksessa väärän sanan. Puhe synnytystalkoista sai liikkeemme feministit takajaloilleen. Palaute sosiaalisessa mediassa oli niin murskaava, että Rinne joutui pahoittelemaan sanavalintaa nöyrästi. Vaikka aito huoli Suomen syntyvyyden laskusta sai ansaittua huomiota, Rinne lynkattiin näyttävästi varsinkin omiemme taholta. Mietin, että jos liikkeemme taitavat sanankäyttäjät ruoskisivat yhtä ankarasti hallituksen epäoikeudenmukaisia toimia, SDP:n gallup-lukemat huitelisivat ihan eri tasolla.

Feministien kritiikissä Antti Rinteen viestintää kohtaan on paljon oikeutettua. Silti en liene ainoa, jonka mukaan osa kritiikistä meni överiksi. Kun europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari vertasi Rinteen sanomaa kolmannen valtakunnan toimintaan, ei kohtuudesta voida enää puhua.

Pyydän, että kultaisen säännön etiikka toimisi tässäkin asiassa.

Myös sosialidemokraattisen feministiverkoston DemFemin lausunto Facebook-sivuillaan meni aggressiossaan kiusaamisen puolelle. Sivustolla oli listattu peräti yksitoista kohtaa, joissa ”synnytystalkoot”-termin käyttö täytti rakenteellisen syrjinnän kriteerit.

Lausunnon viimeinen kohta kiteyttää hyvin tyylilajin: ”On ongelmallista, että keski-ikäinen valkoinen mies kokee oikeudekseen kehottaa ja ”maan isänä sivistää” kansaa 1950-luvun hengessä ikään kuin uhrautumaan isänmaan puolesta. On ylipäätänsä ongelmallista, että keski-ikäinen mies (oletettavasti ilman kohtua) linjaa poliittisesti kohdullisten asemasta ja velvollisuuksista.”

DemFemin lausuntoa lukiessa tulee vahvasti mieleen, että nyt ammutaan singolla kärpästä.

Tasa-arvon edistäminen on minulle ja monelle muulle sosialidemokraattiselle miehelle sydämen asia. Joskus vuosisataisen rakenteellisen sukupuolisyrjinnän vuoksi emme vielä ole oppineet ottamaan jokaisessa sananvalinnassa tai tilantessa huomioon tasa-arvonäkökulmaa. Pyydän, että kultaisen säännön etiikka toimisi tässäkin asiassa. Hyvää asiaa voi edistää lempeäm­minkin.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kuolema on elämän pelastus

Tasa-arvoisimmat asiat ihmiselämässä ovat syntymä ja kuolema. Synnymme toki erilaisiin olosuhteisiin ja kuoleman kohtaaminenkin on kovin yksilöllistä, mutta kumpikin ovat vääjäämättömiä elämän kannalta. Juuri elämän rajallisuus tekee maanpäällisestä taivalluksestamme mielenkiintoisen. Elämä voidaan ottaa koska tahansa pois, emmekä varmuudella voi sanoa, mitä ”sateenkaaren päässä” on tarjolla.

Viime viikonloppuna satavuotias Suomi oli väärällään megaluokan yleisötapahtumia. Helsingissä heilutettiin lettiä Tuska-festivaaleilla ja marssittiin seksuaalisen tasa-arvon puolesta Pride-kulkueessa. Porissa taas veisattiin taivaskaipuun virsiä vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei näitä tapahtumia yhdistä muu kuin Suomen kesä ja valtava ihmismassa. Tarkemmin katsottuna kaikissa tapahtumissa on nähtävissä yhteinen juuri, joka liittyy kuolevaisuuteen. Koska kuolemme, kysymme jatkuvasti elämän tarkoitusta. Jokainen tapahtuma antaa elämän tarkoitukseen erilaisen vastauksen.

Ollaan Jumalan maanpäällisessä valtakunnassa, jonka rajat on piirretty tarkkaan.

Suviseurat ovat kävijälle uskomaton kokemus. Kaikki kehuvat seurojen huippuunsa hiottua ruokahuoltoa ja rauhoittavaa tunnelmaa. Kännisekoilu on poissa ja ihmiset hyvällä tuulella. Ollaan Jumalan maanpäällisessä valtakunnassa, jonka rajat on piirretty tarkkaan. Tärkeintä on kuoleman jälkeinen elämä, jonne käy parannuksen armon saaneen Jumalan lapsen tie. Elämä ennen kuolemaa ei ole niinkään kiinnostavaa.

Viikonloppuna eräs seurapuhuja ihmetteli ääneen, miten taivaaseen pääsevien joukko voi ollakin näin pieni. Itselleen hän vastasi, että Nooan arkkiinkin pääsi vain seitsemän ihmistä. Parisataatuhatta vanhoillislestadiolaista on siis jo kelpo parannus Vanhan testamentin aikaan.

Pride-kulkueen viesti poikkeaa Suviseuroista radikaalisti. Marssijat ovat havahtuneet elämän ainutkertaisuuteen ja haluavat elää vapaina ulkopuolelta asetetuista normeista ja säännöistä. Jokaisen ihmisen ainutlaatuisuus hehkuu kulkueessa sateenkaaren värein. Ihminen ei ole vain osa massaa vaan yksilöllinen luomus, jolla on oma tahto ja päämäärä.

Raamatun ja muiden pyhien kirjojen vanhentuneet sukupuoliroolit halutaan paiskata roviolle. Koska kuitenkin kuolemme, on syytä välttää elämätöntä elämää. Pride-kulkueessa ei tekeydytä Jumalan lapsiksi vaan jumalattoman aikuisiksi. Jäljelle jää vain kysymys: miksi niin moni seksuaalisesta vapautumisesta täysin pihalla oleva ihminen marssii asian mukana? Joukkovoima saa joskus ihmisen näyttämään hämmästyttävän typerältä.

Tuska-festivaalin tunnelmassa on salatulla tavalla paljon yhtäläisyyksiä Suviseurojen kanssa.

Tuska-festivaalin tunnelmassa on salatulla tavalla paljon yhtäläisyyksiä Suviseurojen kanssa. Kun Suviseuroissa lempeäkasvoinen seurapuhuja latelee elämänkielteisiä ohjeita, Tuska-festivaalin pelottavat esiintyjät paljastuvat takahuoneessa mitä lempeimmiksi hahmoiksi. Tuskassa kuoleman kanssa flirttailu on avoimesti läsnä.

Sanoitukset vilisevät verimystiikkaa ja paholaisen kutsumista. Suviseuroissa verimystiikalla hekumoidaan, kun synninpäästöä tarjotaan katuville ”Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä”. Älytön päihteiden käyttö saa kuitenkin kysymään, onko Tuska-kävijän elämänpelko niin vakavaa sorttia, että kuolemakin on elämää parempi vaihtoehto.

Jokaisen elämä päättyy joskus. Uskon, että juuri kuoleman vääjäämättömyys antaa elämälle sen syvimmän merkityksen. Ilman kuolemaa elämän tarkoitus ei kiinnostaisi ketään; taide ja musiikki kamppailisivat olemassa olostaan, uskonnot typistyisivät filosofioiksi ja kirkkoon ei kuuluisi kukaan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.