Musiikki

Henry Theelin syntymästä sata vuotta – ”Suomen Tino Rossi” oli sodanjälkeisen ajan ykköslaulajamme

Kalervo Kärjen arkisto
Henry Theel levytyssessiossa Rytmi-studiossa 1949. Hänen oikealla puolellaan haitaria soittaa itse Topi Kärki ja pianoa Veikko Tamminen.
Kalervo Kärjen arkisto
Henry Theel levytyssessiossa Rytmi-studiossa 1949. Hänen oikealla puolellaan haitaria soittaa itse Topi Kärki ja pianoa Veikko Tamminen.
Kalervo Kärjen arkisto
Henry Theel levytyssessiossa Rytmi-studiossa 1949. Hänen oikealla puolellaan haitaria soittaa itse Topi Kärki ja pianoa Veikko Tamminen.

 

Henry Theel (1917-1989), jonka syntymästä on tänään 14.11. tullut kuluneeksi tasan sata vuotta, nousi sodanjälkeisen Suomen kevyn musiikin kentässä eturivin laulajaksi. Theel pääsi esiin jo sota-aikana aseveli-iltojen ja ensilevytysten myötä, mutta varsinainen suuruuden aika hänelle koitti rauhan palattua. Theel oli 1940-luvun jälkipuoliskolla ja 50-luvun alussa myös Suomen ahkerin levylaulaja.

Theel opittiin tuntemaan äänen värinsä ja hieman eksoottisen – ehkä flaamilaisilta esi-isiltä perityn – ulkomuotonsa takia lempinimellä ”Suomen Tino Rossi”. Rossi puolestaan oli kuuluisa ranskalainen laulaja, Theelin tavoin tenori. Theelin laulut sisälsivät tunnelmia kaukaisista maista sekä haaveita ja toiveita, jotka veivät kauas arjesta. Usein kappaleet soivat suomalaisten rakastamassa mollissa ja monet lauluista olivat tangoja.

Theel teki yhteistyötä Toivo Kärjen kanssa vuodesta 1942 lähtien, ja oli noin vuosikymmenen ajan tämän laulujen merkittävin tulkki. Kärjen tallin eri solisteista  juuri Theel levytti uransa aikana enitenhänen kappaleitaan, kaikkiaan 108. Niistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi ”Liljankukka” (sanat Kerttu Mustonen), ”Köyhä laulaja” (Tapio Lahtinen) ja ”Eron hetki on kaunis” (Helena Eeva). Vuodesta 1946 lähtien Theel oli myös Kärjen kiertueyhtyeen laulusolisti noin kuuden vuoden ajan.

Theelin ohjelmistoon sisältyi vahvasti suomalaiskansallisten kappaleiden lisäksi ”O sole mion” kaltaisia italialaisia laulelmia sekä lattarisävyisiä sävelmiä kuten ”Panama”, ”Maria de Bahia” ja” Zacateca”.

Toivo Kärjen poika Kalervo Kärki on perehtynyt laajasti niin isänsä musiikkiin kuin muuhun kotimaisen kevyen musiikin historiaan.

– Henry Theelin merkitys on  erittäin suuri. Hän oli 40-luvulla ehdottomasti Suomen merkittävin  laulaja. Olavi Virran suuruuden kausi alkoi vasta 1950-luvun alkupuolella, mutta nuorempi polvi tuntee Virran huomattavasti paremmin. On hieman harmi, että Theel on jäänyt Virran varjoon.

Kalervo Kärki, joka tapasi laulajatähden pikkupoikana monesti, pitää  Theelin lauluääntä omaleimaisena

– Sen kyllä tunnistaa, vaikka kappaletta ei tuntisikaan. Hänen tenorinsa oli vahva, syvä ja kantava ääni kaikissa rekistereissä. Isä ei yleensä tuonut työtovereita kotiimme, mutta Theel kävi meillä useinkin. Hän oli reippaan ja ystävällisen oloinen mies, joka vaihtoi muutaman sanan lastenkin kanssa.

Theel oli myös elokuvatähti

Ajan hengen tapaan suursuositusta laulajasta tuli myös elokuvatähti. 1940-50 -lukujen vaihteessa Theel esiintyi neljässä elokuvassa, ja roolit tapasivat olla laulupainotteisia. Yleisön rakastaman Pikku-Pirkon revyyroolin takia Theel joutui korjauttamaan äänihuuliaan; hän olikin usein nähty vierailija helsinkiläisen revyyteatteri Punaisen Myllyn näyttämöllä. Aika ajoinhän kävi esiintymässä myös Ruotsin puolella.

1950-luvun puolivälissä Theel toimi laulusolistina Pihlajamaan Pelimanneissa, jonka rumpalina toimi tuolloin 18-vuotias Arto Vainio. Yhtye keikkaili aktiivisesti ympäri Suomea Helsingistä aina Ivaloon asti. Esiintymispaikkoina olivat esimerkiksi tanssilavat ja ravintolat sekä seurain- ja työväentalot. Iltamakiertueet olivat vielä voimissaan.

– Henry oli hyvin ammattitaitoinen, karismaattinen ja varma esiintyjä. Hän hallitsi hyvin erilaiset äänenvärit. Hän pysytteli aina hyvin tarkasti sävelessä, eikä äänenkäytössä ollut mitään falskiutta, Vainio kuvailee.
Ajan hengen mukaisesti Theel esiintyi tyylikkäissä vaatteissa: tummassa puvussa ja kravatti kaulassa. Tummat hiukset oli kammattu aina siististi taaksepäin.

– Hän oli olemukseltaan ryhdikäs ja voimakasrakenteinen, hän kertoikin harrastaneensa painonnostoa. Esiintyessään hän otti lavan heti haltuun, eikä pyydellyt anteeksi, kuten ei pitänytkään. Esiintymisten ulkopuolella Henry ei yrittänyt asettua muitten yläpuolelle. Hän tunsi arvonsa, mutta arvosti myös muita, ja oli ystävällinen nuorellekin soittajakaverille.

Henry Theeliltä taittui myös lattarimeininki. Vuoden 1956 promokuvan bändissä ovat vasemmalta Lasse Pihlajamaa, Raimo Pihlajamaa, Seppo Lintunen, Arto Vainio Henkka itse sekä Mauri Mustonen. Oikealla laidalla puhaltava fonisti on jäänyt tuntemattomaksi.

Laulajanura kesti loppuun asti

1950-luvun puolivälin tienoilla Theel vetäytyi musiikkielämästä. Paluu tapahtui vuonna 1963. Yleisö otti vanhan suosikkinsa avosylin vastaan. Tuona vuonna Theel levytti muun muassa suuren suosion saaneen ”Metsätorpan Marjatan”, joka oli taattua Kärki-Helismaa -tuotantoa.

Paluun jälkeenTheelin ura jatkui vakaana kevyen musiikin uusista muotivirtauksista huolimatta. Hän keikkaili aktiivisesti ja uusia äänitteitä ilmestyi tasaiseen tahtiin. Theel esiintyi monesti myös televisiossa.

Theelin ja Arto Vainion tiet kohtasivat uudemman kerran 1970-luvun lopussa. Vuosien kuluessa musiikin ulkopuolisiin hommiin keskittynyt Vainio ja Theel olivat tuolloin samaan aikaan Jorma Juseliuksen yhtyeessä. Vainion mukaan mies ei ollut muuttunut vuosien mittaan paljoakaan. Kappalevalikoima oli vähän vaihtunut jonkin verran, mutta  muuten lavalla oli sama karismaattinen laulaja.

Vainio toteaa Theelin paneutuneen laulamiseen ja keikkailuun aina ammattimiehen ottein.

– Hän teki hommia täysipainoisesti. Tämä korostui etenkin 70-luvun kohtaamisessamme. Aiemmin Henryllä oli  saattanut olla työhönsä vielä nuoren miehen asennetta, mutta ei hän silloinkaan jättänyt mitään puolitiehen vaan halusi antaa yleisölle parastaan.

Theel tunnettiin jäyhästä esiintymistyylistään, johon ei liittynyt minkäänlaisia showmiehen elkeitä.

– Aika oli muutenkin toisenlainen kuin nykyään. Joka tapauksessa Henry oli jäykkä vain mikrofonin takana tai kameran edessä. Muuten hän oli paljon välittömämpi ja kertoi hyviä juttuja.

Helsinkiläinen, Kalliosta kotoisin ollut Theel piti itseään Stadin kundina.

– Henry puhui ruotsia paremmin kuin suomea. Arkisessa kielessään hän käytti slangisanoja. Se toi hänen hahmoonsa värikkyyttä.

Henry Theel teki vuosina 1942-1983 yli 500 levytystä. Keikkailu jatkui lähes kuolemaan asti.

Juhana Unkuri

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 41 Demokraatti
TIEDUSTELULAIN ABC - Mitä tavallisen ihmisen pitää tietää?
LÄHIÖELÄMÄÄ - Selma Vilhunen teki rosoisen nuoriselokuvan
TARJA HALONEN - YK:n tulisi toimia pienemmällä budjetilla
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat


Uusimmat