Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Teatteri ja Tanssi

Hieno kolmen teoksen nykybaletti-ilta vei kantaesityksestä klassikkoteokseen

Jiří Kyliánin koreografioima ja Igor Stravinskyn säveltämä Psalmisinfonia toi Kansallisbaletin kolmen tanssiteoksen iltaan annoksen ylevyyttä.

Kansallisbaletin kevään toinen ensi-ilta on perinteisesti ollut balettitekniikkapohjaista nykytanssia. Niin tälläkin kertaa. K.V.G. -niminen ilta sisältää kolme teosta, joiden aikahaarukka on iso, vuodesta 1978 kantaesitykseen.

Illan aloitti belgialaisen, maailmanmaineeseen muutama vuosi sitten rakettimaisesti nousseen Jeroen Verbruggenin Kansallisbaletille tekemä Sciamachy. Nimi viittaa varjonyrkkeilyyn.

Erilaiset varjot, niiden muodostuminen ja katoaminen, ovatkin esityksessä visuaalisesti tärkeässä osassa. Tanssijoista tehdään Fabiana Picciolin luomilla valoilla varjokuvia, heidän varjonsa heijastuvat näyttämöä ympäröivään valkoiseen harsoseinämään ja he näkyvät liikkuvina varjoina myös taustan harsojen takana.

TANSSI
Suomen Kansallisbaletti

K.V.G.

Sciamachy
Koreografia Jeroen Verbruggen – Musiikki Bernard Herrmann – Lavastus Jeroen Verbruggen, Fabiana Piccioli – Puvut Erika Turunen – Valot Fabiana Piccioli

Lonesome George
Koreografia Marco Goecke – Musiikki Dmitri Šostakovitš – Lavastus ja puvut Michaela Springer – Valot Udo Haberland

Psalmisinfonia
Koreografia Jiří Kylián – Musiikki Igor Stravinsky- Lavastus William Katz – Puvut Joop Stokvis – Valot Kees Tjebbes – Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro, musiikinjohto Per Kristian Skalstad

Varjomaisuutta ja visuaalista hämäämistä on myös Erika Turusen suunnittelemissa puvuissa, joiden yllättävimpiä kikkoja en paljasta.

Varjot liittyvät esityksen aiheeseen, ihmisen todellisiin tai kuviteltuihin pelkoihin, mutta mikään kauhuesitys Sciamachy ei ole, vaikka sen musiikkina soikin osa Bernard Hermannin Hitchcockin elokuvaan Psyko säveltämästä musiikista.

Minä mielsin neljälletoista tanssijalle tehdyn, periaatteessa melko abstraktin teoksen enemmän yksilö vastaan ryhmä -teemaiseksi, jossa henkilö (Nikolas Koskivirta) etsii sekä omaa paikkaansa yhteisössä että rakastettuaan (Terhi Talo). Pelko on tällöin enemminkin mihinkään kuulumattomuuden ja rakastetun kadottamisen pelkoa kuin irrationaalista kauhua.

Jeroen Verbruggenin Sciamachyssa liikuttiin varjojen maailmoissa.

Verbruggenin liikekieli on kulmikasta ja nopeaa. Suvantohetkiä ei liiemmin ole yhtä Koskivirran ja Talon pitempää duettoa lukuun ottamatta. Ei edes loppupuolella, jossa intensiivisen punaisen valon myötä ihmiset tavallaan ”kuorituvat” omaksi itsekseen.

Naistanssijat käyttävät kärkitossuja, mutta koska miehet ja naiset on puettu yhtenäisesti ja heidän liikkeensäkin ovat samoja, en ihan ymmärtänyt niiden funktiota. Monimutkaiset ja fyysisesti vaativat liikkeet ovat yhtä tehokkaita ilman kärkkäreitäkin.

Tanssijat selviytyvät teoksen hurjasta vauhdista moitteettomasti, joskin aavistuksen verran ulkokohtaisesti.

Äärimmäistä  tarkkuutta

Jos mahdollista illan toinen teos, saksalaissyntyisen Marco Goecken vuodelta 2015 oleva Lonesome George, peittosi liikkeen äärimmäisessä nopeudessa edellisen esityksen.

Useasti palkitun ja useita kymmeniä teoksia tehneen Goecken persoonallisen liikekielen tunnusmerkkejä ovat vauhti ja eräänlainen eläimellisyys. Pääasiassa ylävartaloon, käsiin ja päähän keskittyvät liikkeet eivät matki eläimiä, mutta niissä on paljon epätavallisia asentoja ja mikroliikkeitä, jotka tuovat mieleen erityisesti linnut ja hyönteiset.

Esityksen nimi tulee Galápagossaarilla eläneestä jättiläiskilpikonnasta, jota luultiin vuosikymmeniä lajinsa viimeiseksi, ennen kuin naapurisaarelta löytyikin lajitovereita. Ja yksinäisyys sekä toisen etsiminen ovatkin teoksen teemoja.

Koska esitys koostuu pääasiassa lyhyistä sooloista ja duetoista, jotka vielä esitetään tyhjällä näyttämöllä hyvin hämärässä, lähes pelkästään ylävaloilla valaistuina, yksinäisyys ja erillisyys korostuvat. Tanssija vain ilmestyy hetkeksi taustan mustuudesta kadotakseen sinne takaisin. Tanssivista kehoista muodostuu näin outo valojen ja varjojen leikki, jossa liikkeiden muoto saa aivan uusia ulottuvuuksia.

Tanssiryhmä suoriutuu erittäin vaativasta esityksestä loistavasti. Jokainen on äärimmilleen virittynyt ja läsnä pienimmässäkin liikkeessä.

Komea klassikkoteos korostaa yhteisöllisyyttä

Illan päätti yksi Nederlands Dans Theaterin pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Jiří Kyliánin kuuluisimmista töistä, Igor Stravinskyn kuoroteokseen tehty Psalmisinfonia vuodelta 1978.

Yllättäen se ei tuntunut ollenkaan vanhentuneelta, vaikka liikekielessä tunnistikin silloisen nykybaletin modernit elementit kuten koukistetut nilkat ja ranteet. Ja vaikka tässäkin teoksessa oli vauhtia ja tapahtui koko ajan, oli liikekielessä sulavuutta ja hengittävyyttä, joita edellisissä teoksissa ei ollut.

Varsinkin nykypäivänä nähtynä esityksestä muodostui suuri yhteisöllisyyden ja ihmiskunnan yhteyden puheenvuoro. Tähän vaikuttivat se, että iso tanssiryhmä oli koko ajan näyttämöllä, vaikka kokonaisuus koostuikin jatkuvasta virrasta lyhyitä duettoja. Sen lisäksi toteutuksessa löivät kättä Stravinskyn käyttämät kolme kristillistä psalmia ja koko takaseinän peittänyt jättimäinen itämaisista matoista tehty taustakangas.

Siitäkin huolimatta, että joissakin kohdissa tanssijoilla tuntui oleva aavistuksen verran liian kiire, rauhoitti Psalmisinfonia upean tanssi-illan ja toi mukaan hitusen ylevyyttä.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE