Hilja Aaltonen päätti kirjavisavuoden 2016 – armollisen joulun runoilija

Kuva: Jari Soini
Hilja Aaltosen joulurunossa kavahdettiin joulun kaupallista hössötystä ja toivottiin sen sijaan juhlan perimmäisen sisällön löytämistä.

Uudet kalenterit on otettu reippaasti laatikosta pöydälle, ja memosta loistaa kirkkaana silmiin vuosiluku 2017. Se tietää juhlavuotta paitsi Suomelle myös Kirjavisalle, jolla on kuukautta ennen Suomen tasasatasta 25-vuotispäivät.

Nähin juhlintoihin palataan myöhemmin, mutta ensiksi hoidetaan viime vuoden viimeinen tehtävä alta pois.

Juhani Niemi Hangosta arveli vuoden viimeistä vastausta lähettäessään, että ”näin runsailla vihjeillä ja pitkällä vastausajalla varustettuna luulisi visalaatikon pullistelevan kunnolla”. Kunnolla ja kunnolla… ei mennyt kaksikymppisen raja rikki, mitä visatonttu on tottunut joulurunoilta odottamaan, mutta syyskauden ennätysposti tuli sentään.

Visan eteläisin vakivastaaja saa myös kertoa, kuka oli tämän joulun runoilija.

”Kyseessä on Hilja Aaltonen, evankelista ja kirjailija, joka eli yli 105- vuotiaaksi asti (27.9.1907–13.2.2013). Visaruno löytynee Aaltosen esikoisteoksesta ’Sydämeni virsi’. Itse löysin runon mainiosta hakuteoksesta ’Tämän runon haluaisin kuulla’. Siinä on osio, josta runoja voi hakea alkusäkeiden perusteella, ja vielä aakkosjärjestyksessä.

Monia Aaltosen runoja on myös sävelletty ja levytetty, tietääkseni myös tämä kyseinen runo ’Tule, jouluni’. Ainakin cd:llä ’Joulun kutsu’ pitäisi löytyä.”

Toini Tarvaisella on näemmä ollut sama teos käsissään kuin Niemellä ja seremoniamestarillannekin.

”Oikein vanhanajan jouluruno onkin löytynyt ja varmaan vastauksia tulee säkkikaupalla. Teksti on tuttu ja olen kai jossain yhteydessä sitä ääneenkin lukenut. Kirjahyllyssäni oleva Tämän runon haluaisin kuulla -teos on ollut se lähde, mistä teksti on löytynyt.

Runon sisältö on kovin läheinen ja kuvaa niin hyvin sitä kehitystä minkä jo eläkkeelle ehtinyt ihminen suhteessa jouluun on ehtinyt kokea.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen onnistuu vetämään runotehtävän visaa julkaisevan tahon poliittiseen viitekehykseen.

”Ei epäilystäkään, visaisäntä toteuttaa SDP:n vanhaa slogania kirjallisen visailun jalossa lajissa: seinät leveällä ja katto korkealla. Viikon visahenkilö  koettelee rajoja, ainakin ainutlaatuisella elämäntarinallaan. Käsi ylös ne, jotka tunsivat runoilija Hilja Aaltosen ennen tätä kirjavisaa.

Etsintäkuulutettu runoilija Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestäneen elämäntyön Vapaakirkon evankelistana, mutta hänestä kypsyi ajan mittaan myös yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Tuleva kirjailija syntyi 1907 Keski-Suomessa Multialla ja haaveili nuorena opettajan tai näyttelijän ammatista. Käänne tapahtui, kun 27-vuotias Hilja tuli uskoon ja ryhtyi aatesuuntansa kiertäväksi evankelistaksi.
Aaltosesta tuli omissa piireissään tunnettu puhuja, jonka puheita ja saarnoja alettiin julkaista seurakuntalaisille kirjoina. Kerrotaan, että Hilja Aaltonen viihtyi korpikylien tupaseuroissa ja syrjäseutujen suurissa metsissä, joissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen.- – –

Viimeiset vuotensa Hilja Aaltonen asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Täyttäessään sata vuotta 2007 hän sai enemmän julkisuutta kuin ennen sitä saarnoillaan tai runoillaan pitkän elämänsä aikana. 105-vuotias Aaltonen kuoli Suomen pitkäikäisimpänä kirjailijana vuonna 2012.”

* * *

Raila Rinne iloitsee siitä, että ”taas on visaukko löytänyt runoilijan, josta en ole milloinkaan kuullut”.

”Sitaatin runo Tule jouluni niin kuin ennen on sävelletty. Joissakin tiedoissa sanoittajaksi mainitaan Hilja Aaltosta paljon tunnetumpi runoilija Helvi Juvonen, mutta tämä on väärä tieto.

Joulu vie kuin itsestään ajatukset ja muistot kirkon tuntumaan. Kristuslapsen syntymän juhlasta on pitkä matka kauppakeskusten meluisiin markkinoihin. Jokainen meistä hakee sellaisen joulun, jossa on kotonaan.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta puuttuu samaiseen Juvos-kummajaiseen.

”Kirjaston lukupiirin viimeisessä kokoontumisessa 29.11. luimme jokainen mieleisen joulurunon muille. Viimeksi kuulimme Hilja Aaltosen Tule jouluni, niinkuin ennen…  No, sain vastauksen visaan etukäteen! Runo kyllä tuntui heti tutulta. Ehkä olisin joutunut sitä hiukan penkomaan ilman tuota tietoa.

Outo asia sattui silmiini googlea tutkiessani: Risto Vähäsarjan säveltämä Tule jouluni onkin saanut sanoittajaksi Helvi Juvosen! Miten tuo virhe on tapahtunut? Runo ei ole lainkaan ’juvosmainen’, vaan eittämättä Hilja Aaltosen tekstiä.

Hän ehti elinaikanaan tulle rakastetuksi ja arvostetuksi runoilijaksi. Sitaattirunossa toivotaan lapsuusaikojen joulua markkinaelämän ja maallisuuden sijaan.”

Vielä yksi nootti Juvosen tiimoilta. Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä:

”Jouluruno Tule, jouluni, niin kuin ennen… on varmaan tuttu monille meistä, jotka olemme kuunnelleet ”Tämän runon haluaisin kuulla ja Lauantain toivotut levyt -tapaisia ohjelmia. Vaikka kuinka plarasin tietokonettani, en löytänyt tietoa, missä kirjassa jouluruno on julkaistu. – – –

Joka tapauksessa innostuin kuuntelemaan youtubesta Risto Vähäsarjan säveltämänä Tule, jouluni… runoa, mutta voi kauhistus, tubessa kerrottiin sanoituksen olevan Helvi Juvosen. Luotan kuitenkin visaisännän antamiin vinkkeihin, enkä sotke Helvi Juvosta tämän enempää tähän vastaukseen.”

* * *

Vakiovieras Sirpa Taskinen tarkastelee evankelistan julistuksia.

”Koottujen teosten teksteistä päätellen Hilja Aaltonen tähtäsi ainakin nuorena korkealentoisilla julistuksillaan siihen, että ihmiset heräisivät synnin loasta, jonka puhdistaa vain ’Golgatan veri’. Satavuotishaastattelussa hän kuitenkin puhui enemmänkin lohdutuksesta ja armosta, ja häntä kuvataan sydämelliseksi ihmiseksi.

Visaruno Terve, jouluni löytyy hänen ainoasta runokirjastaan Sydämeni virsi (1957), jossa hän kuitenkin toteaa: ’Nämä eivät ole runoja, eivätkä ne pyydä niitä olla. Nämä ovat elämäntuntojani, monet kipeitä tuntoja, joissa kosteutena on itkuni tiellä, ja kimmelteenä nousuni ja laskuni Jumalan väkevän käden alla.’”

Veikko Huuska Ikaalisista toteaa, että nyt on ”kotikenttäetu, eräällä tavalla ”.

”Nuorena Hilja Aaltonen toimi nuoriso- ja raittiusohjaajana, ja tunsi vetoa teatteriin, haaveili näyttelijän urasta ja alan opiskelupaikka Helsingissä oli jo hankittuna (Teatterikoulu ?), mutta tultuaan vapaakirkolliseen herätykseen hän alkoi 1930 evankelistaksi, jossa teatteriosaaminen tuskin oli ainakaan haitaksi.  Elämänsä aikana hän ehti toimia julistajana noin 60 vuotta – mitähän Suomen työurien pidentämisestä huolestuneet viranomaiset sanoisivat tällaisesta?

Niin, ja miten se kotikenttäetu tähän liittyy?  Uransa aikana Aaltonen toimi vapaakirkon työntekijänä Virroilla, Seinäjoella, täällä Ikaalisissa, Kauhavalla ja Lapualla. Hänet tunnetaan täällä sikäli, että olen itsekin vähän jyvällä hänen elämänvaiheistaan, ja luinpa jokunen vuosi hänen omaelämäkertansa, joka ei ole siitä kuivimmasta päästä.”

Tervakoskalainen Ossi Lehtiö palaa nuoruuteensa ja Yrjö Kaijärven suomentamaan Baudelairen klassikkoon ”Pahan kukkia”, jonka runoihin pääsi tutustumaan teini-iän huumassa.

”Ne eivät olleet ihmeellisiä ja siksi nuori minäni halusi oppia ne alkukielisinä. Ja löysin yksityisen rankankielen opettajan. Hämeenlinnassa asuva avopari oli ollut lähetystyössä Belgian Kongossa, ja rouva oli innostunut antamaan opetusta. Ja hyvä opettaja hän olikin, sillä kahlasimme lävitse lähes koko Alliance françaisen kirjasarjan.

Perhe oli ollut Suomen Vapaakirkon lähettämä ja opetuksesta seurasi, että sain vastaanottaa erilaista vapakirkollista kirjallisuutta, ehkä käännyttämisen tarkoituksessa. Ja tällöin muistan saaneeni Hilja Aaltosen kirjan Sydämeni virsi.”

Tutkimattomat ovat Pegasoksen tiet!

Vielä loppuun Unto Vesa Tampereelta, joka pääsi avamaan sekä viime vuoden ykkösvisan että syyskauden ensimmäisen.

”Vuonna 1957 julkaistussa runossaan Sydämeni virsi Hilja Aaltonen muistelee kaiholla lapsuuden jouluja ja kaipaa niitä takaisin nykyisinä ’markkinoiden, joulukatujen ja sieluttomuuden aikoina’.
Kun hän syntyi 1907, niin nuo lapsuuden paremmat joulut sijoittunevat siis 1910-1920-luvulle? No, monen 1940-luvulla syntyneen muistoissa taas juuri 1950-luvulla koetut lapsuuden joulut olivat ne aidot ja parhaimmat, ja epäilenpä, että nykylapset muistelevat lämpimin tuntein juuri tätäkin joulua puolen vuosisadan päästä aitona ja oikeana.

Nostalgia on tarttuva tauti, uusiutuva ja yleinen, ymmärrettävä, inhimillinen ja hellyttävä.”

Kirjailijan tunnistuksesta joulutodistukseen kiitettävän saavat myös Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta, Ulla Vaara Lahdesta, Pertti Timonen Tampereelta, Orvo Vitikainen Lappeenrannasta ja Petri Kettunen Helsingistä. Palkinto vuoden aluksi/viime vuoden lopuksi Toini Tarvaiselle. (rb)

Viikon 1 sitaatti
Koska on syytä tasata visan viikkorytmi taas kaksitahtiseksi, ensi viikolla tulee pelkkä uusi tehtävä. Ensin kuitenkin vuoden virallinen avauspähkinä.
Aloitetaan poikkeuksellisesti pohdiskelevalla tietokirjallisuudella. Viikon kirjailija esiintyy kuulemma kutsumanimellään eräässä Tuomari Nurmion klassikkokappaleessa, opiskelutovereita kun olivat. Lakimies kirjailijamme ei kuitenkaan ole, mutta hän on pohtinut paljon suurempia kysymyksiä kuin pykälänviilausta. Samalla hän on kansantajuistanut näitä monesti maallikon ymmärryksen yli meneviä juttuja, kuten tässä visakirjassakin.
Kuka hän on, mikä palkittu teos? Vastaukset viimeistään 11.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kun katselemme esimerkiksi rautatankoa, näemme juuri eräänlaisen aikavalotetun kuvan. (Rautatanko on hyvä esimerkki siksi, että se on varsin romanttinen objekti, onhan se syntynyt kaukaisten tähtien ydinmiilussa.) Sadan kilon painoinen tanko sisältää noin miljardi trilijoonaa atomia jäykkänä ja säännöllisenä rakenteena. Itse atomien ytimet ovat liki paikoillaan, mutta niiden uloimmat elektronit tanssahtelevat edestakaisin vierekkäisten atomien elektronikuorten välillä karkeasti kymmenen biljoonaa kertaa sekunnissa. Osa niistä voi jopa vaeltaa hilarakenteessa kuin joukko kerjuulla kulkevia orpolapsia.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Marina Tsvetajeva: ”Runojeni aika koittaa vielä”

Vainojen uhrien muistopäivän kunniaksi asetettu tehtävä poiki yllättävänkin vilkkaan palautteen. Visatirehtööri ei osannut odottaa, että nyt päästäisiin edes kaksinumeroisiin vastauslukuun. Mutta mitä vielä… Hienoa!

Ensimmäisenä visalaatikkoon saapui tällä viikolla Ilpo Pietilän sähkökirje.

”Taas mielenkiintoinen ja myös itselleni uusi tuttavuus naapurimaamme lyriikan saralta. Katkelmavihje lehdessä on v. 2006 suomennetusta teoksesta ’Piru ja muita kertomuksia’, jonka kirjoittaja on ensisijaisesti runoistaan tunnettu itänaapurimaamme edesmennyt Marina Tsvetajeva. Häneltä ilmestyi Marja-Leena Mikkolan suomennoksena viime vuonna runokoelma ’Ylistys, hiljaa. Valitut runot 1912-39’. Lukulistalle siis tämäkin!

Historian hirveydet, joihin visaukko viittaa, olivat mm. Stalinin vainot Neuvostoliitossa, jotka johtivat Svetajevankin itsemurhaan hirttäytymällä v. 1941.”

Jouko Grönholm lähti liikkeelle vihjeen erisnimistä

”Kun runoilija ilmoittaa suosikkikirjailijoikseen Selma Lagerlöfin, Sigrid Undsetin ja Mary Webbin, kirjavisailijan aatos ei oitis riennä Venäjälle. Mutta tuota kolmikkoa koskevaa luonnehdintaa siteerataan niin usein, että runoilijaa ei ole mahdottoman vaikea päätellä: hän on Marina Tsvetajeva.

Tsvetajevan suomalainen lukijakunta kasvoi moninkertaiseksi, kun Riikka Pelon mainio romaani Jokapäiväinen elämämme (2013) kruuunattiin Finlandia-palkinnolla. Lukijakuntaa lisää myös Marja-Leena Mikkolan Tsvetajeva-valikoima Ylistys, hiljaa! (2017). Mutta venäläisen runouden käännöshistoriasta kannattaa ehdottomasti muistaa myös nyt jo edesmenneen runoilija Hannu Helinin suomentama hieno Tsvetajeva-kokoelma Valitut runot (1997).

Vanhaan Neuvostolyriikkaa-kirjasarjaan käänsi Tsvetajevaa runoilija Aila Meriluoto, mutta hänen tulkintansa perustuivat raakakäännöksiin. Koko Neuvostolyriikkaa-sarja pitäisi muuten julkaista uudestaan, niin hyviä runoja ja mainioita esittelytekstejä se sisältää. Mutta yleisotsikko pitäisi tietysti muuttaa.”

Myös Sirpa Taskinen nappaa kiinni tuosta Pelo-juonteesta.

”Toisin kuin voisi luulla, pikkutyttö ei pelkää Pirua, vaan suorastaan rakastaa sitä, niin kuin muutakin kauheaa. Hän samaistaa Jumalan ja Pirun, ja kokee siitä uskonnollisia tunnontuskia, mutta huomaa, ettei tästä salaisuudesta seuraa rangaistusta. – – –

Kirjailija Marina Tsvetajeva toteaa itsekin olleensa varsin kummallinen lapsi. Hän tulkitsee sen vaikealla äitisuhteellaan: varhainen rakkauden riittämättömyydestä johtunut haava. Aikakauslehtiin kirjoitetuista kertomuksista postuumisti koottu Piru ja muita kertomuksia (1994, suom. 2006) alkaa omaelämäkerralla, jonka mukaan kaikki hänen proosansa perustuu omiin kokemuksiin. Se ohjenuoranaan Riikka Pelo on kirjoittanut Tsvetajevasta Finlandia-palkitun kirjansa Jokapäiväinen elämämme (2013).”

Raila Rinne käy tiivistetysti läpi kirjailijan elämänvaiheita.

”Tsvetajeva perheineen asui 1920- ja 1930 -luvuilla Berliinissä, Prahassa ja Pariisissa, jossa mies Sergei Efron ryhtyi NKVD:n vakoilijaksi. Efronin ja tyttären palattua Neuvostoliittoon myös Marina ja poika Georgi seurasivat sinne pari vuotta myöhemmin. Efron tapettiin 1941 ja tytär vangittiin. Kirjailija ja poika pakenivat sotaa Jelabugaan Tatarstaniin. Elämän ahdinko oli tässä vaiheessa Tsvetajevalle ylivoimaista. Hän hirttäytyi.”

* * *

Juhani Niemi tuumailee tällaisia:

”Marina Tsvetajevan tyyliä on vaikea yhdistää mihinkään valtavirtaan, ehkä vähän impressionistinen, mutta merkitys runokielen ja -muodon uudistajana on tärkeä. En kovin paljon ole Marinan runoja lueskellut, mutta proosateoksista Piru ja muita kertomuksia on kyllä käsissä kulunut. Aivan turha yrittää kertoilla juttujen juonta, teoksen kiehtovuus piilee tekstissä, kuvitelmissa ja ajatuksissa, ei niinkään tapahtumissa itsessään.

Aikanaan Tsvetajeva ei ollut kaikkien mieleen, mutta kuten hän itse nuorena totesi, ’runojeni, kuten kallisarvoisten viinien, aika koittaa vielä’.” Pitänee niitä runojakin vielä uudelleen lukea.”

Veli-Pekka Salminenkin on päättänyt lukea lisää Tsvetajevaa.

”Yhä näyttää visaan löytyvän värikkäitä jos karmaiseviakin kirjailijakohtaloita, tällä kertaa Euroopan väkivallan ja totalitarismin vuosilta. Runoilija Marina Tsvetajevan vaiheet ovat paljonpuhuva esimerkki ruhjovasta ajasta.

Uutta luovat tekstit kuitenkin elävät. Minulla on lista kirjoittajista, joiden tuotantoon pitää tutustua. Tsvetajevan nimi on ollut sillä listalla jo pitempään. Nyt kävin lainaamassa tämän proosavalikoiman Piru ja muita kertomuksia. Olipa hyllyssä myös valittujen runojen nide Ylistys, hiljaa. Näin toteutuu käsittääkseni Kirjavisan perimmäinen tarkoitus: innostaa ihmisiä tarttumaan kirjaan.”

Juuri näin! Tuo hieno ajatus näyttää toteutuvan myös Jaana Pikkarainen-Haapasaaren kohdalla.

”En ole muutamaan vuoteen lukenut venäläistä kirjallisuutta, ehkä pitää ottaa tämä kirjailija lukemistoon.”

Ja sama saattaa tapahtua Kyösti Suonojallekin, joka vastauksessaan myöntää, että runoilija oli hänelle entuudestaan outo, mutta kiinnostus näyttää heränneen.

* * *

Ossi Lehtiö kertoo hienon ja rohkaisevan tarinan.

”Vinkit eivät auttaneet lainkaan, sillä kaikki tuntui vieraalta. Mutta kun vinkissä kerrottiin todella suuri tragedia, niin omalta osaltani kyse on myös melkoisesta onnettomuudesta, joka nyt kuitenkin on osoittautunut jopa myönteiseksi.

Kun noin 14 vuotta sitten sydänleikkauksen sivuvaikutus oli 2. puhekeskuksen eli äidinkielen tuhonnut aivovaurio, niin siitä alkoi tietty kuntoutuminenkin. Oli tapanani ollut aiemmin kirjoja ja tallentaa saamani näkemykset valokuvamuistiini. Aivoinfarkti tyhjensi lähes täydellisesti tuon varaston.

Kuntoutumisessa opettelin uudelleen tuon itselleni ominaisen tavan. Ja nyt se antoi vastauksen tehtävään. Olin näet jossain tilaisuudessa, luultavammin kirjastossa, selaillut kirjoja ja yrittänyt niin muistivalokuvata.

Yksi tekstivinkin osanen ’tyl – sä – ää’ herätti minussa muistikuvia ja yhdisti ne johonkin venäläiseen kirjailijanimeen. Kaksi päivää meni kirjastossa, kun löysin selailemani kirjan ja siinä sijaitsevan haetun sitaatin.”

Mauri Panhelainen kelailee ismejä.

”Lähdeteoksissa 1900-luvun alkua on kutsuttu venäläisen taiteen hopea-ajaksi, jolloin kuvataiteessa ja runoudessa nähtiin monenlaisia uusia ismejä, symbolismia, futurismia, formalismia… Tähän joukkoon nuori Tsvetajeva sijoitetaan usein nuoruuden teosten perusteella aistivoimaisen symbolistina. Myös hänen proosansa on omaperäisten mielleyhtymien siivittämää kuten visateokselle Piru ja muita kertomuksia nimensä lainannut novelli osoittaa.”

Eero Reijonen lähti hakukoneella matkaan, ja löysi jotain uutta, jotain tuttua, jotain lainattua…

”Ei tämä taiteilija ihan outo visakallollekaan ollut. Toki Ahmatova, Pasternak, Jevtusenko ja Osip Mandelstamkin ovat tutumpia. Kolmen ensiksi mainitun kanssa pähkinänpurija tuntee jopa olevansa jonkinlaiset sinut, eli luulee ymmärtävänsä hitusen. No, Radion Eeva Luotonen, kukas muukaan, on pitänyt venäläistäkin kirjallisuutta esillä Venäläiset viisaat -sarjassa. Siellä tämä visakirjailijakin on ollut jonkin verran näytillä. – – –

Tutkimuksia, kirja-arvosteluja, kokonaisia romaaneja alkoi ilmestyä tästä poikansa vuoksi elämänsä itse päättäneestä elämännälkäisestä taiteilijasta, liikettä alkoi tapahtua varsinkin vuoden 2000 jälkeen. Visataiteilijan tytär, Ariadna Efron, Alja, oli saanut julistettua äitinsä jäämistön salaiseksi siihen vuosilukuun saakka.

Tutkijoita kiinnostivat todennäköisesti aluksi visataiteilijan kirjeet. Oletettavasti suurinta osaa kiinnostivar Anna Ahmatova, Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke, joiden kanssa visataiteilija oli tiiviissä kirjeenvaihdossa ja myös rakkaussuhteessa (visataiteilijan oman määritelmän mukaisesti) Moni oli toki jo kiinnostunut Marina Tsvetajevasta itsestäkin, ainakin sen jälkeen kun oli ensin tutustunut näihin kirjeisiin.”

Todetaan vielä, että viikon tietäjiin kuului myös Jorma Kataja ja että viikon palkittu on Ossi Lehtiö ja sanotaan sitten näkemiin ja lukemiin.

Viikon 7 sitaatti

Nyt on vuorossa sen verran kovan luokan stara, että hän on saanut kuvansa erään lentoyhtiön jumbojetin kylkeen. Hän myös piiloutui teksteissään usein salanimien taakse, että saattoi tarkastella maailmaa mahdollisimman monista kulmista. Sellaisen takaa hän kirjoitti tämänkin puolisataasivuisen esseen sisältävän laajemman teoksen, joka jo nimellään tarjoaa vaihtoehtoja.

Kuka on tämä lajinsa järkäle, mikä teos/teksti? Vastaukset viimeistään 21.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kieli suuntautuu korvaan. Mikään muu media ei tee niin. Korva taas on selvästi kaikkein henkisin aisti. Luulen, että useimmat ovat samaa mieltä kanssani; jos joku haluaa lisää tietoa asiasta, viittaan Steffensin ’Karrikaturen des Heligsten’ -teoksen alkusanoihin. Musiikki on kielen lisäksi ainoa media, joka kohdistuu korvaan. Tässä meillä on toinen yhtäläisyys ja todistus siitä tavasta, jolla musiikki on kieli.”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kirjailija, joka sorvasi maatushkanuken

Fredrik Lång ei ole julkisuudessa viihtyvää kirjailijatyyppiä.

Aika kesyksi jäi tietämys, vaikka vastauksen penkomiseen oli annettu jatkoaikaa. Mutta ei kirjailijakaan ollut mikään julkkishakuinen tapaus. Tästä todiste olkoon, että mainitessaan hänen välttelevän palkintomanooverejä, visaukko viittasi siihen, että kirjailijamme ei ole halunnut romaanejaan ilmoitettavaksi mukaan Finlandia-mittelöihin. Sama juttu, jonka Eero Reijonen on vastauksessaan noteerannut ja paljastaa näin myös kirjailijan henkilöllisyyden:

Fredrik Lång kieltäytyi jo 1990-luvulla etukäteen Finlandia- ehdokkuudesta, James Joycen alter egoa, Stephen Dedalusta lainaten: ’Haluan yrittää ilmaista itseäni joko elämäntavallani tai taiteellani niin vapaasti kuin pystyn, niin täysivaltaisesti kuin osaan, ja puolustuksekseni aion käyttää ainoita itselleni sallimiani aseita: hiljaisuutta, maanpakoa ja viekkautta.’ ’Eivät kaikki kirjailijat sirkustemppuja osaa eivätkä nauti framilla olosta’, muistutti Närpiön taiteilija vielä lisäksi tällä kustantajalleen Tammelle osoittamallaan kirjeellä.”

Vaikka urakan työläyttä päivitteleekin, Kyösti Suonoja paloittelee vihjeet ja sitaatin napakasti kuin hakukone, ja löytää näin oikean vastauksen.

”Aluksi luulin tämän kertaisen tehtävän sujuvan kuin Strömsössä, mutta jouduinkin tekemään töitä oikean kirjan löytämisessä. Vihjeessä mainittiin ’hankenilainen’ ja ’teatteri- ja elokuvahjaaja. No, Hankenissa opiskelee suomenruotsalaisia, joten Ralf Långbacka tuli mieleen. Hänen syntymäkuntansa on Närpiö, joten lähdin hakemaan Närpiössä syntynyttä kirjailijaa, jonka nimessä on puolet Långbackan nimestä.
Pian päädyin Fredrik Långiin.

Lång (s.1947) on vapaa kirjailija ja filosofian tohtori. Hän sysntynyt Närpiössä ja asuu nykyään Helsingissä. Hän on kirjoittanut lukuisia kiiteltyjä romaaneja kuten ’Dick, Dosenten och Jane’ (Schilds), joka ilmestyi Marja Kyrön suomennoksena nimellä ’Minä, Dosentti ja Jane’ (Tammi 2009). Tätä kirjaa luulin aluksi nyt haettavaksi teokseksi, mutta kun en siitä löytänyt Dickien-pentelettä, lähdin tutkimaan Långin muita romaaneja. – – – Kävin kahdesti Itäkeskuksen kirjastossa ennen kuin löysin vastauksen Fredrik Långin kirjasta ’Venäjän serkku’.”

Myös Veli-Pekka Salminen äkkäsi vihjeiden viitoittaman polun.

”Vinkeästi johdatteli sitaattien herra ja vihjeiden valtias. Siis Ralf Långbackan myötä Närpiöön ja sitä kautta Fredrik Långiin. Lång on oppinut kirjailija, joka todella on jäänyt suuremmalle yleisölle suhteellisen tuntemattomaksi.”

* * *

Mauri Panhelainen kehuu romaania ja yrittää muistella, onko sen jo aiemmin lukenut.

”Kun luin Fredrik Långin visateosta Venäjän serkku, pohdin samalla, olenko sen joskus lukenut sen vai en. Mainio romaani on vuodelta 2003, monella tavalla tutun oloinen tarina, vaikka johtopäätös jäi lopulta avoimeksi. Vuosien myötä hyvästäkin muistista tulee käyttäjälleen epävarma kapine. – – –

Kirjan takakansi vertaa romaanin monipolvista juonikuviota venäläisen puunuken kerroksellisuuteen. Eikä suotta.

Päällimäisenä kerroksena puunukkemaisessa juonikuviossa on keski-iässä ja väsähtäneessä avioliitossa kärvistelevän miehen etsiminen ja eksyminen. Sen sisältä löytyy romaanin toinen kerros, äkkinäinen rakastuminen ja epätoivoinen tapahtumasarja suhteessa Jelenaan, venäläiseen varieteetähtöseen. Kolmas nukke vie syvemmälle, askeleen sekasortoisessa todellisuuteen 1990-luvun Pietarissa, jossa mikään ei tunnu olevan sitä, miltä se näyttää. Nahkatakkiset gorillat tai heidän käskijänsä käyttävät rahaa ja valtaa.

Sisimmäinen kerros porautuu 1930-luvun synkkiin Neuvosto-Karjalan tapahtumiin, jonne myös suomenruotsalaisia kommunisti-idealisteja lähti rakentamaan uutta yhteiskuntaa.”

Samanlaisia, osin vähän epämääräisiä lukumuistumia oli Sirpa Taskisellakin.

”Jotain olen Fredrik Långilta aikaisemmin lukenut (ainakin ’Ajatuksen ja tunteen matka’), en kylläkään tätä visassa haettua kirjaa Venäjän serkku. Siinä naimisissa oleva suomenruotsalainen ekonomi Dickie Skoog ihastuu laivaristeilyllä tapaamaansa venäläiseen laulajaan, Jelenaan, ja lähtee hänen perässään Pietariin. Vähitellen paljastuu, että he ovat kaukaista sukua. Jelenan alun perin suomalaiset isovanhemmat Otto ja Signe kuuluivat niihin idealisteihin, jotka 1930-luvulla lähtivät hyvässä uskossa rakentamaan Karjalan neuvostotasavaltaa.

Tiheätunnelmaista proosaa.”

Pertti Vuorela löytää vertailukohteita kahteen kotimaiseen huippuromaaniin.

”Venäjän serkku lähti vetämään hyvin. Dickie Skoog rakastuu palavasti Ruotsin-laivalla venäläiseen laulajattareen Jelenaan palatessa tieteellisestä seminaarista Tukholmasta. Samanlainen äkkirakastuminen on myös Sofi Oksasen ’Puhdistuksessa’.

Tämän jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Selvittäessään Jelenan sukua ja tarinaa Dickie törmää Otto Lagerstamiin ja tämän vaimoon Signeen, jotka päätyivät aikoinaan 1930-luvulla rakentamaan Karjalan neuvostotasavaltaa tunnetuin seurauksin. Karjalan rakentamista kuvasi myös Antti Tuurin romaaniin perustuva mainio elokuva ’Ikitie’, joka nähtiin viime vuoden lopulla teattereissa. – – -”

Hyvin tämä kirja ”veti” myös Juhani Niemen mielestä.
”Todellakin, aivan outo kirjailija kyseessä. Mutta etsivä löytää ja sitkeys palkitaan: kirja viimein löytyi. Ja hyvä oli, että löytyi, on sen verran mielenkiintoinen teos, että kunhan saan tämän luettua, taidanpa lainata toisenkin.”

Palkinto tällä kertaa Mauri Panhelaiselle. (rb)

Viikon sitaatti

Tämän viikon kirjailija on ottanut vaikutteita omaan proosaansa irlantilaisesta kirjallisuudesta, jota hän on myös kääntänyt. Hän on jopa arvellut olleensa edellisessä elämässään irlanninsusikoira.
Tämä palkittu novellikokoelma ilmestyi viime vuosituhannen puolella, niukasti. Kuka sen kirjoitti, mikä teos? Vastaukset viimeistään 14.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Huhtikuun seitsemännen päivän iltana kuolemanväsynyt tohtori Nagel saapui perille. Asemalla valvoemiensa öiden aikana hän oli valinnut asemapaikakseen kohdan, josta saisi ensimmäisen kerran näkyviinsä kaksi suurta sammunutta tähteä. Hän tiesi niiden killuvan pimeällä taivaalla kuin kuparikolikkokaksoset. Maailmassa, josta hän oli kadonnut, kyse ei ollut tähdistä, vaan Mariannen reiden rokotusarvista. Ne muistuttivat tohtoria heidän ensimmäisistä yhteistä yöstään.”

Keskustelua aiheesta

Ex-kansanedustaja hurjana: Kertoo Suomen historian kymmenen pahinta demokratian loukkausta: ”Kyytiä saavat media ja muut s****nan tunarit, hybridit ja kyberit”

Kuva: Into Kustannus

Vasemmistoliiton entinen europarlamentaarikko ja kansanedustaja Esko Seppänen lupaa paljastaa uutuuskirjassaan Rauhan ja rahan geopolitiikka itsenäisen Suomen historian kymmenen pahinta demokratian loukkausta, joihin teoksen mukaan kuuluvat muun muassa pääomamarkkinoiden liberalisointi ilman eduskunnan päätöksiä, sitä seuranneen pankkikriisin hoito valtion varoin ja Naton rauhankumppanuusohjelmaan osallistuminen ilman eduskunnan päätöksiä.

Seppänen toteaa kirjassaan politiikan samanlaistuneen niin, että puolueita on kaiken aikaa entistä vaikeampi erottaa toisistaan.

Seppäsen aiempia kirjoja ovat muun muassa Mistä Suomi vaikenee?, Emumunaus ja Oma pääoma.

”Kirjassani kyytiä saavat finanssikapitalismi ja federalismi, trumpismi ja putinismi, banksterimafia ja eurokraatit, Nato ja USA, EU ja Saksa, Naton isäntämaasopimus ja rauhankumppanuusohjelma, media ja muut saatanan tunarit, hybridit ja kyberit, Raisio Oyj ja ulkomaiset terveyspalveluyritykset sekä koti, kirkko ja isänmaakin”.

Kirja ilmestyy 14.2.

Keskustelua aiheesta

Pelastiko Stalin Suomen demokratian?

Kuva: Työväen arkisto
Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivän juhlassa toukokuussa 1927. Se ei ollut merkki sisällissodan haavojen arpeutumisesta vaan herätti suuttumusta niin vasemmalla kuin oikeallakin.

Seppo Hentilä on valinnut uuden kirjansa kanteen saman lavastetun teloituskuvan, jonka taiteilija Ilkka Suppanen sijoitti valtioneuvoston tilaamaan Suomi 100 -juhlarahasarjaan. Perustelun Hentilä sanoo olevan saman kuin, millä ministeri Petteri Orpo perusteli rahan diskausta. Kalikka kalahti.

Hentilän mukaan vuoden 1918 tapahtumia ei siis vieläkään voida käsitellä ”normaalina” historiana, eikä niihin vieläkään voida suhtautua täysin kiihkottomasti. Siksi tämä kirja.

Muistovuoden aikana käydään varmaankin monta kertaa läpi itse sisällissotaa, mutta myös sen syitä ja seurauksia. Itse tapahtuma lienee kohtuullisesti kaluttu. Syistä ja seurauksista käydään luultavasti tarkentavia ja rapsakoitakin keskusteluja. Hentilän kirja ei paneudu sodan syihin vaan seurauksiin. Tämä kattaus onkin suositeltava muistamisen historian oppitunti ja merkittävä pohjustus muistovuodelle

Sisällissodan kauheudet paljastuivat julkisuuteen vähin erin ja rajusti jälkijunassa. Verileikki oli laajuudeltaan karmaiseva. Hentilä muistuttaa, että ennen sotaa kuolemantuomio oli Suomessa pantu toimeen edellisen kerran vuonna 1825. Siihen nähden sisällissodan silmitön tappaminen sai epäilemättä aikaan shokkivaikutuksen, joka jäyti pitkään. Nykytermein ilmaistuna sisällissodassa tehtiin vakavia sotarikoksia, joukkotuhontaa, etnisiä puhdistuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Toki on huomautettava, että myös paikkaansa pitämättömiä kauhutarinoita leviteltiin propagandamielessä sodan vielä kestäessä.

Aivan aluksi sodan voittaja määritteli tapahtuneen. Sisällissodasta tuli vapaussota. Termiä alettiin käyttää jo sodan aikana, kun valkoisen puolen propagandassa sotaa käytiin erityisesti venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kanssaan liittoutuneita ”punaryssiä” vastaan. ”Punaryssän” käsite oikeutti kätevästi myös etnisen puhdistuksen, hehän olivat oikeastaan menettäneet suomalaisuuden statuksen.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi.

Sisällissodan seurauksena syntyi Hentilän mukaan niin sanottu ”Valkoinen Suomi”. Sodan lopputulos ratkaisi kokonaisen yhteiskuntarakenteen tuleviksi vuosikymmeniksi. Valkoisen Suomen muistelukulttuuri muovasi yhteiskuntaa, punaisten uhrien muisteleminen julkisesti kiellettiin.

Pitkien varjojen lomaan alkoi työntyä myös valoisia puolia. Suomi pysyi autoritaarisesta kulttuurista huolimatta demokraattisena valtiona. Kunnallisvaaliuudistuksen jälkeen maltilliset sosialidemokraatit nousivat monessa kunnassa valtapuolueeksi. SDP:stä tuli vuonna 1927 myös pääministeripuolue ja Väinö Tanner otti vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivänä 16. toukokuuta. Tilanne närkästytti poliittisen kentän molempia laitoja.

Sisällissodan muisteluhegemonia säilyi silti voittajien puolella. SDP:llä ei ollut alkuun edes intressiä nostaa esiin toista puolta. Kapina katsottiin virheeksi, joka oli parasta unohtaa. Kommunistit ylläpitivät omaa luokkasotakertomustaan, aluksi maan rajojen ulkopuolella ja vasta sotien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi, kun Stalinin diktatuuri määräsi rauhansopimuksen perusteella lakkautettaviksi ”fasistiset” järjestöt ja samalla siis ”Valkoisen Suomen” rakenteet. Stalin siis pelasti Suomen demokratian?

Toki kansallista eheytymistä oli tapahtunut jo ennen sotia. Punamultakauden alku ja talvisodan henki olivat järsineet kaikkein yksipuolisinta kuvaa yhteiskunnasta.

Sotien jälkeisen valkopesuveden mukana meni tosin muutakin. Talvisodan hengessä perustettu aseveliliike oli sentään itsenäisyyspäivänä 1940 asettanut kunniavartioita myös punakaartilaisten haudoille.

Valkoisen Suomen vaalima vapaussotakertomus piti silti yhä pintansa. Sitä pääsi järkyttämään oikeastaan vasta Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogia (1959–1962). Fiktiivinen romaani ei ainoastaan muuttanut suomalaisten vakiintunutta kuvaa sisällissodasta vaan käynnisti samalla yhteiskunnallisen kulttuurimurroksen, jonka vaikutukset tuntuivat pitkään.

Punaisen Suomen historiahanke toteutui 1980-luvulla. Heikki Ylikankaan ”Tie Tampereelle” (1993) tarkensi kuvaa edelleen. Sen innoittamana käynnistettiin Sotasurmat-hanke (1998–2004). Hentilän mukaan se oli selkeä irtiotto sekä valkoisesta että punaisesta muistiperinnöstä. Projektin nimitiedostoon kertyi lähes 40 000 vuosien 1914–1922 sotaolojen uhria.

Heistä valtaosa eli noin 36 600 kuoli sisällissodassa.

Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Keskustelua sodan nimestä on käyty vielä tänäkin vuonna. Aihe ryöpsähti esiin myös Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, kun epäiltiin ”suomettumisen” vaikuttaneen myös historiakulttuuriin. Hentilän mukaan vapaussotakertomus teki 1990-luvun ilmapiirissä ”näyttävän paluun” poliittisista sidonnaisuuksista riippumattoman sisällissota-nimikkeen rinnalle. Sisällissota oli jo siinä vaiheessa korvannut sinänsä konsensushenkisen kansalaissota-nimikkeen. Mutta sodan eri nimillä on yhä kannattajansa. Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Vuoden 1918 pitkät varjot ulottuvat siis tänne asti – vai ulottuvatko? Varjojen hälvetessä käy lähes mahdottomaksi todeta, onko jokin ajankohtainen kiista sadan vuoden takaisten tapahtumien värähtelyä vai demokratiassa normaalia poliittisten näkökantojen törmäilyä.

Millainen oli mies myytin takana? – Aatos Erkosta ilmestyy elämäkerta

Kuva: Otava

Ministeri Aatos Erkosta (1932–2012) ilmestyy huhtikuussa elämäkerta. Teoksen Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies on kirjoittanut jo edesmennyt toimittaja ja kirjeenvaihtaja Lauri Karén (1927–2006).

Otavan julkaiseman kirjan keskeisin aineisto pohjautuu Erkon ja Karénin kahdenkeskisiin keskusteluihin 2000-luvun alussa. Teos kuvaa millainen oli todellinen Aatos Erkko, mies myytin takana.

Erkko oli Helsingin Sanomien päätoimittaja ja Sanoma-yhtiön toimitusjohtaja sekä yhtymän suurin yksittäinen omistaja. Erkon suvun kolmannen polven jäsentä luonnehdittiin yhdeksi Suomen vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Hän esiintyi julkisuudessa vain harvoin.

Elämäkerralla on erikoinen tausta. Sen käsikirjoitus valmistui jo vuonna 2005, ja Erkko oli siihen tyytyväinen. Hän kuitenkin ilmoitti, että elämäkerran saisi julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Karénilla todettiin pian tämän jälkeen syöpä ja hän menehtyi toukokuussa 2006. Erkko kuoli toukokuussa 2012, melko tarkkaan kuusi vuotta Karénin jälkeen.

Asiat kirjan julkaisemiseksi alkoivat edetä vasta syksyllä 2017, jolloin Lauri Karénin tytär Michelle Karén ja kustannusosakeyhtiö Otava sopivat elämäkerran julkaisemisesta keväällä 2018.

– Olen erittäin ylpeä, että kirja julkaistaan 12 vuotta isäni kuoleman jälkeen, Michelle Karén kirjoittaa elämäkerran esipuheessa.

Juuri kukaan ei tiennyt elämäkerran olemassaolosta. Koska teos on kirjoitettu 2000-luvun alussa, se heijastelee aikaansa, mutta valtaosin kirja on Otavan mukaan säilyttänyt ajattomuutensa.

Lauri Karén tuli tunnetuksi Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana. Hän työskenteli myös Lontoossa BBC:n toimituksessa ja Uudessa Suomessa lehden Lontoon-kirjeenvaihtajana.

Keskustelua aiheesta