x

Hilja Aaltonen päätti kirjavisavuoden 2016 – armollisen joulun runoilija

Kuva: Jari Soini
Hilja Aaltosen joulurunossa kavahdettiin joulun kaupallista hössötystä ja toivottiin sen sijaan juhlan perimmäisen sisällön löytämistä.

Uudet kalenterit on otettu reippaasti laatikosta pöydälle, ja memosta loistaa kirkkaana silmiin vuosiluku 2017. Se tietää juhlavuotta paitsi Suomelle myös Kirjavisalle, jolla on kuukautta ennen Suomen tasasatasta 25-vuotispäivät.

Nähin juhlintoihin palataan myöhemmin, mutta ensiksi hoidetaan viime vuoden viimeinen tehtävä alta pois.

Juhani Niemi Hangosta arveli vuoden viimeistä vastausta lähettäessään, että ”näin runsailla vihjeillä ja pitkällä vastausajalla varustettuna luulisi visalaatikon pullistelevan kunnolla”. Kunnolla ja kunnolla… ei mennyt kaksikymppisen raja rikki, mitä visatonttu on tottunut joulurunoilta odottamaan, mutta syyskauden ennätysposti tuli sentään.

Visan eteläisin vakivastaaja saa myös kertoa, kuka oli tämän joulun runoilija.

”Kyseessä on Hilja Aaltonen, evankelista ja kirjailija, joka eli yli 105- vuotiaaksi asti (27.9.1907–13.2.2013). Visaruno löytynee Aaltosen esikoisteoksesta ’Sydämeni virsi’. Itse löysin runon mainiosta hakuteoksesta ’Tämän runon haluaisin kuulla’. Siinä on osio, josta runoja voi hakea alkusäkeiden perusteella, ja vielä aakkosjärjestyksessä.

Monia Aaltosen runoja on myös sävelletty ja levytetty, tietääkseni myös tämä kyseinen runo ’Tule, jouluni’. Ainakin cd:llä ’Joulun kutsu’ pitäisi löytyä.”

Toini Tarvaisella on näemmä ollut sama teos käsissään kuin Niemellä ja seremoniamestarillannekin.

”Oikein vanhanajan jouluruno onkin löytynyt ja varmaan vastauksia tulee säkkikaupalla. Teksti on tuttu ja olen kai jossain yhteydessä sitä ääneenkin lukenut. Kirjahyllyssäni oleva Tämän runon haluaisin kuulla -teos on ollut se lähde, mistä teksti on löytynyt.

Runon sisältö on kovin läheinen ja kuvaa niin hyvin sitä kehitystä minkä jo eläkkeelle ehtinyt ihminen suhteessa jouluun on ehtinyt kokea.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen onnistuu vetämään runotehtävän visaa julkaisevan tahon poliittiseen viitekehykseen.

”Ei epäilystäkään, visaisäntä toteuttaa SDP:n vanhaa slogania kirjallisen visailun jalossa lajissa: seinät leveällä ja katto korkealla. Viikon visahenkilö  koettelee rajoja, ainakin ainutlaatuisella elämäntarinallaan. Käsi ylös ne, jotka tunsivat runoilija Hilja Aaltosen ennen tätä kirjavisaa.

Etsintäkuulutettu runoilija Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestäneen elämäntyön Vapaakirkon evankelistana, mutta hänestä kypsyi ajan mittaan myös yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Tuleva kirjailija syntyi 1907 Keski-Suomessa Multialla ja haaveili nuorena opettajan tai näyttelijän ammatista. Käänne tapahtui, kun 27-vuotias Hilja tuli uskoon ja ryhtyi aatesuuntansa kiertäväksi evankelistaksi.
Aaltosesta tuli omissa piireissään tunnettu puhuja, jonka puheita ja saarnoja alettiin julkaista seurakuntalaisille kirjoina. Kerrotaan, että Hilja Aaltonen viihtyi korpikylien tupaseuroissa ja syrjäseutujen suurissa metsissä, joissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen.- – –

Viimeiset vuotensa Hilja Aaltonen asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Täyttäessään sata vuotta 2007 hän sai enemmän julkisuutta kuin ennen sitä saarnoillaan tai runoillaan pitkän elämänsä aikana. 105-vuotias Aaltonen kuoli Suomen pitkäikäisimpänä kirjailijana vuonna 2012.”

* * *

Raila Rinne iloitsee siitä, että ”taas on visaukko löytänyt runoilijan, josta en ole milloinkaan kuullut”.

”Sitaatin runo Tule jouluni niin kuin ennen on sävelletty. Joissakin tiedoissa sanoittajaksi mainitaan Hilja Aaltosta paljon tunnetumpi runoilija Helvi Juvonen, mutta tämä on väärä tieto.

Joulu vie kuin itsestään ajatukset ja muistot kirkon tuntumaan. Kristuslapsen syntymän juhlasta on pitkä matka kauppakeskusten meluisiin markkinoihin. Jokainen meistä hakee sellaisen joulun, jossa on kotonaan.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta puuttuu samaiseen Juvos-kummajaiseen.

”Kirjaston lukupiirin viimeisessä kokoontumisessa 29.11. luimme jokainen mieleisen joulurunon muille. Viimeksi kuulimme Hilja Aaltosen Tule jouluni, niinkuin ennen…  No, sain vastauksen visaan etukäteen! Runo kyllä tuntui heti tutulta. Ehkä olisin joutunut sitä hiukan penkomaan ilman tuota tietoa.

Outo asia sattui silmiini googlea tutkiessani: Risto Vähäsarjan säveltämä Tule jouluni onkin saanut sanoittajaksi Helvi Juvosen! Miten tuo virhe on tapahtunut? Runo ei ole lainkaan ’juvosmainen’, vaan eittämättä Hilja Aaltosen tekstiä.

Hän ehti elinaikanaan tulle rakastetuksi ja arvostetuksi runoilijaksi. Sitaattirunossa toivotaan lapsuusaikojen joulua markkinaelämän ja maallisuuden sijaan.”

Vielä yksi nootti Juvosen tiimoilta. Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä:

”Jouluruno Tule, jouluni, niin kuin ennen… on varmaan tuttu monille meistä, jotka olemme kuunnelleet ”Tämän runon haluaisin kuulla ja Lauantain toivotut levyt -tapaisia ohjelmia. Vaikka kuinka plarasin tietokonettani, en löytänyt tietoa, missä kirjassa jouluruno on julkaistu. – – –

Joka tapauksessa innostuin kuuntelemaan youtubesta Risto Vähäsarjan säveltämänä Tule, jouluni… runoa, mutta voi kauhistus, tubessa kerrottiin sanoituksen olevan Helvi Juvosen. Luotan kuitenkin visaisännän antamiin vinkkeihin, enkä sotke Helvi Juvosta tämän enempää tähän vastaukseen.”

* * *

Vakiovieras Sirpa Taskinen tarkastelee evankelistan julistuksia.

”Koottujen teosten teksteistä päätellen Hilja Aaltonen tähtäsi ainakin nuorena korkealentoisilla julistuksillaan siihen, että ihmiset heräisivät synnin loasta, jonka puhdistaa vain ’Golgatan veri’. Satavuotishaastattelussa hän kuitenkin puhui enemmänkin lohdutuksesta ja armosta, ja häntä kuvataan sydämelliseksi ihmiseksi.

Visaruno Terve, jouluni löytyy hänen ainoasta runokirjastaan Sydämeni virsi (1957), jossa hän kuitenkin toteaa: ’Nämä eivät ole runoja, eivätkä ne pyydä niitä olla. Nämä ovat elämäntuntojani, monet kipeitä tuntoja, joissa kosteutena on itkuni tiellä, ja kimmelteenä nousuni ja laskuni Jumalan väkevän käden alla.’”

Veikko Huuska Ikaalisista toteaa, että nyt on ”kotikenttäetu, eräällä tavalla ”.

”Nuorena Hilja Aaltonen toimi nuoriso- ja raittiusohjaajana, ja tunsi vetoa teatteriin, haaveili näyttelijän urasta ja alan opiskelupaikka Helsingissä oli jo hankittuna (Teatterikoulu ?), mutta tultuaan vapaakirkolliseen herätykseen hän alkoi 1930 evankelistaksi, jossa teatteriosaaminen tuskin oli ainakaan haitaksi.  Elämänsä aikana hän ehti toimia julistajana noin 60 vuotta – mitähän Suomen työurien pidentämisestä huolestuneet viranomaiset sanoisivat tällaisesta?

Niin, ja miten se kotikenttäetu tähän liittyy?  Uransa aikana Aaltonen toimi vapaakirkon työntekijänä Virroilla, Seinäjoella, täällä Ikaalisissa, Kauhavalla ja Lapualla. Hänet tunnetaan täällä sikäli, että olen itsekin vähän jyvällä hänen elämänvaiheistaan, ja luinpa jokunen vuosi hänen omaelämäkertansa, joka ei ole siitä kuivimmasta päästä.”

Tervakoskalainen Ossi Lehtiö palaa nuoruuteensa ja Yrjö Kaijärven suomentamaan Baudelairen klassikkoon ”Pahan kukkia”, jonka runoihin pääsi tutustumaan teini-iän huumassa.

”Ne eivät olleet ihmeellisiä ja siksi nuori minäni halusi oppia ne alkukielisinä. Ja löysin yksityisen rankankielen opettajan. Hämeenlinnassa asuva avopari oli ollut lähetystyössä Belgian Kongossa, ja rouva oli innostunut antamaan opetusta. Ja hyvä opettaja hän olikin, sillä kahlasimme lävitse lähes koko Alliance françaisen kirjasarjan.

Perhe oli ollut Suomen Vapaakirkon lähettämä ja opetuksesta seurasi, että sain vastaanottaa erilaista vapakirkollista kirjallisuutta, ehkä käännyttämisen tarkoituksessa. Ja tällöin muistan saaneeni Hilja Aaltosen kirjan Sydämeni virsi.”

Tutkimattomat ovat Pegasoksen tiet!

Vielä loppuun Unto Vesa Tampereelta, joka pääsi avamaan sekä viime vuoden ykkösvisan että syyskauden ensimmäisen.

”Vuonna 1957 julkaistussa runossaan Sydämeni virsi Hilja Aaltonen muistelee kaiholla lapsuuden jouluja ja kaipaa niitä takaisin nykyisinä ’markkinoiden, joulukatujen ja sieluttomuuden aikoina’.
Kun hän syntyi 1907, niin nuo lapsuuden paremmat joulut sijoittunevat siis 1910-1920-luvulle? No, monen 1940-luvulla syntyneen muistoissa taas juuri 1950-luvulla koetut lapsuuden joulut olivat ne aidot ja parhaimmat, ja epäilenpä, että nykylapset muistelevat lämpimin tuntein juuri tätäkin joulua puolen vuosisadan päästä aitona ja oikeana.

Nostalgia on tarttuva tauti, uusiutuva ja yleinen, ymmärrettävä, inhimillinen ja hellyttävä.”

Kirjailijan tunnistuksesta joulutodistukseen kiitettävän saavat myös Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta, Ulla Vaara Lahdesta, Pertti Timonen Tampereelta, Orvo Vitikainen Lappeenrannasta ja Petri Kettunen Helsingistä. Palkinto vuoden aluksi/viime vuoden lopuksi Toini Tarvaiselle. (rb)

Viikon 1 sitaatti
Koska on syytä tasata visan viikkorytmi taas kaksitahtiseksi, ensi viikolla tulee pelkkä uusi tehtävä. Ensin kuitenkin vuoden virallinen avauspähkinä.
Aloitetaan poikkeuksellisesti pohdiskelevalla tietokirjallisuudella. Viikon kirjailija esiintyy kuulemma kutsumanimellään eräässä Tuomari Nurmion klassikkokappaleessa, opiskelutovereita kun olivat. Lakimies kirjailijamme ei kuitenkaan ole, mutta hän on pohtinut paljon suurempia kysymyksiä kuin pykälänviilausta. Samalla hän on kansantajuistanut näitä monesti maallikon ymmärryksen yli meneviä juttuja, kuten tässä visakirjassakin.
Kuka hän on, mikä palkittu teos? Vastaukset viimeistään 11.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kun katselemme esimerkiksi rautatankoa, näemme juuri eräänlaisen aikavalotetun kuvan. (Rautatanko on hyvä esimerkki siksi, että se on varsin romanttinen objekti, onhan se syntynyt kaukaisten tähtien ydinmiilussa.) Sadan kilon painoinen tanko sisältää noin miljardi trilijoonaa atomia jäykkänä ja säännöllisenä rakenteena. Itse atomien ytimet ovat liki paikoillaan, mutta niiden uloimmat elektronit tanssahtelevat edestakaisin vierekkäisten atomien elektronikuorten välillä karkeasti kymmenen biljoonaa kertaa sekunnissa. Osa niistä voi jopa vaeltaa hilarakenteessa kuin joukko kerjuulla kulkevia orpolapsia.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Reuhurunoilija Kinnusen ryhdikäs tasaantuminen

Kuva: Kari Hulkko
Tapani Kinnunen (oikealla) "virka-asussaan" Turun kirjamessujen runouspaneelissa 2013. Vierellä kustantajansa Ville Hytönen, kirjailija Reetta Niemelä ja kustantaja Seppo Lahtinen.
KIRJAT

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma

Runoja,63s., Savukeidas

Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.

Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.

Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.

Pysäytyskuviksikin Kinnusen runoja voisi kutsua. Niissä on tehokas päätössäe. Lukijalle tulee mietittävää, kun henkilöt tai henkilö tai tapahtuma saavat yhteenvedon. Ollaan kaukana itsetehoisesta nostatuksesta, runon päätössanat kun eivät ole pakollinen kuittaus tai väkisinmaattu laveri.

Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.

Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.

Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.

Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.

Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.

Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.

Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.

Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.

Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.

Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.

Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.

Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.

”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Ruotsalainen nykykirjailija Torgny Lindgren vieraili Helsingissä 4. maaliskuuta 2009.

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren on kuollut. Asiasta kertoi Ruotsin Akatemia lehdistötiedotteessa torstaina.

Vuonna 1938 syntynyt Lindgren kuuluu Ruotsin kirjallisuuden kärkinimiin. Hänet tunnetaan sekä runoilijana että prosaistina. Lindgreniä pidettiin jopa mahdollisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajana.

Ennen ryhtymistään päätoimiseksi kirjailijaksi Lindgren työskenteli opettajana.

Lindgren julkaisi ensimmäisen runokirjansa vuonna 1965. Varsinaisen kirjallisen läpimurtonsa hän teki kuitenkin 1980-luvulla.

Lindgrenin arvostuksesta Ruotsissa kertoo se, että hänet valittiin Ruotsin Akatemian jäseneksi vuonna 1991.

Torgny Lindgrenin teoksia on käännetty yli 30 kielelle. Suomeksi ovat ilmestyneet muiden muassa Akvaviitti, Muistissa, Taiteilija Klingsor ja Dorén Raamattu.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan sankarina Molière – armoitettu hovinarri ja pilkkakirves

Kuva: Charlotte Estman-Wennström
Lilla Teaternin vuoden 2011 Saituri- toteutuksessa kitupiikki Harpagonia esitti Asko Sarkola (oikealla) vastanäyttelijöinään muun muassa Pekka Strang (vasemmalla) ja Sixten Lundberg.

Kyllähän eräs maailman kuuluisimmista näytelmäkirjoilijoista kohtuullisesti tunnistettiin, mutta olisi enemmänkin saanut tulla.

Helsinkiläinen V-P Salminen kertoo tervehtivänsä visavalintaa ilolla.

”Onkin jo vähän ihmetyttänyt draamakirjallisuuden aliedustus, varsinkin kun rb tiedetään intomieliseksi teatterin ystäväksi. Olen jopa arvellut, josko vielä joskus käynnistyy erillinen Näytelmävisa…

Vain kuusi vuotta Shakespearen kuoleman jälkeen syntyi monsieur Poquelin, myöhemmin Molièren nimellä tunnettu klassikko. Teatterihistorian raskasta sarjaa siis. Itselleni on syntynyt käsitys, että ranskalaisen mestarin leikillisen terävää tekstiä on yllättävän hankala sovitella nykynäyttämöille tuoreella tavalla. Toisin on laita Tšehovin kohdalla – on vaikea kuvitella, miten hänen näytelmistään voisi saada aikaan lattean tai väkinäisen esityksen.

’Saiturin’ olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Silloisia muistiinmerkintöjäni sattuu olemaan tallella, joten laitanpa tähän joitakin nuoren miehen viisasteluja vuodelta 1983:
’Molière on kiinnostava hahmo taiteen politiikan kannalta, tietysti. Ovatko hänen näytelmänsä yhtä kiinnostavia an sich? Parasta Saiturissa on nokkelan kepeä replikointi ja koko hommaa sävyttävä ironia. Harpagon on kieltämättä mainio arkkityyppi.'”

Draaman aliedustuksesta voi vääntää sellaisen selityksen, että monesti ne ovat  hankalia siteerattavia: tiivistä repliikkien vaihtoa, roolinimet esillä, parenteesit vielä kaupan päälle. Oikeastaan vain vähän pidemmät repliikit ja monologit tulevat kyseeseen.

Helsinkiläinen Raila Rinne onlistannut aikajanalle kirjailijan vaiheita.

”Molieren nuoruudessa teatteria pidettiin rahvaanomaisena markkinaviihteenä. Lakia opiskellut nokkela Moliere havaitsi ympärillään asioita, joista kehkeytyi huvittavia tarinoita kerrottaviksi teatterin keinoin. Hän ryhtyi näyttelijäksi vastoin käsityöläisisänsä tahtoa ja liikkui kiertelevien teatteriseurueiden matkassa pitkin poikin Ranskaa. Vuonna 1658 hän palasi Pariisiin oman teatterinsa johtajana.

Tällä välin teatteritaiteen arvostus oli kohonnut, sillä Aurinkokuningas Ludvig XIV oli siihen mieltynyt. Kuningas jopa lahjoitti Molieren seurueelle oman teatterihuoneiston.

Yleisö nautti Molieren komedioista, joissa osoitetaan ihmisten pikkumaisuus ja hienostelu. Toisia pilkkakirves tietysti myös ärsytti, etenkin papistoa.”

Mauri Panhelainenkin tietää kirkonmiesten saaneen Molièrelta kyytiä.

”Moliere aikana ihmisen sielua ja sosiaalisia suhteita sääteli mahtava katolinen kirkko, eivätkä kirjalliset nerotkaan luultavasti olleet vapaita ajan ilmapiiristä. Saituus ei suoraan kuulu perinteisiin kristillisiin kuolemansynteihin, joita ovat Danten ’Jumalaisen näytelmän’ mukaan pahimmasta lievempään päin ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Jokaiseen näistä liittyy joukko katolisen kirkon nimeämiä paheita; epäilemättä saituus kuuluu ahneuden alaisiin synteihin. Molieren näytelmässä tehdään pilaa myös kirkon kaksinaismoraalista.”

* * *

Sirpa Taskinen luonnehtii kirjailijaa osuvalla nykypäivän muotitermillä.

Jean-Baptiste Poquelin oli varsinainen downshiftaaja. Hän syntyi varakkaaseen perheeseen ja valmistui notaariksi. Hän jätti kuitenkin porvarillisen hyvinvoinnin taakseen ryhtyäkseen näyttelijäksi, joka tuolloin oli hädin tuskin kunniallinen ammatti. Nimikin oli syytä muuttaa – olihan katolinen perhe nimennyt hänet Johannes Kastajaksi…

Molière (1622-1673) oivalsi ilmeisesti hyvin olennaisia asioita ihmisistä, kun hänen varsin piruilevat komediansa ovat kestäneet aikaa nämä nelisen sataa vuotta. Omana aikanaan hän onnistui suututtamaan niin aatelistoa kuin porvareitakin, mutta saattoi luottaa Ludvig XIV:n suojelukseen.

Visassa haettu Saituri tuo mieleen ahneita pääomasijoittajia, ja sievisteleviä hupsuja löytyy runsaasti tänäkin päivänä…”

Ulla Vaara on vapautunut Lahden MM-latujen ääreltä näihin kirjallisiin mittelöihin, joissa ei ole väliksi, vetääkö perinteisellä vai vapaalla tyylillä.

”Pihiys on niitä ihmisen inhottavampia piirteitä, siis sellainen itaruus, jota Moliere kuvasi Saituri –näytelmässään. Jean-Baptiste Poquelin, taiteilijanimeltään Moliere, syntyi 1622 Pariisissa, joten hänen syntymästään on viiden vuoden kuluttua kulunut 400 vuotta.

Hän oli näytelmäkirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Menestys alkuun oli heikkoa, mutta kuten tiedämme, Molieren näytelmät ovat olleet satoja vuosia kaikkialla maailmassa suosittuja eikä loppua näy. – – –

Molierelle nimettiin 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen pysyvästi Ranskan akatemian 41. tuoli. Tämä on suurimpia kunnianosoituksia, mitä taitelija kuolemansa jälkeen voi Ranskassa saada.”

Eero Reijonen Espoosta vetää linkkiä vanhempaan visaan.

”Viime kevään rapea visapähkinä, Montataigne, oli enemmän filosofi, vaikka teatterimies hänkin tavallaan oli, ainakin Shakespearen teksteihin vaikuttajana. Commedia dell`arte esitykset vetivät kansaa ja niistä Jean-Baptiste sai hyvät pohjat elämäntyölleen. Moliére alkoi hommiin.

Tragediaa hänkin ensin yritteli, mutta kansa piti hänen mahtipontisuuttaan naurettavana. Moni olisi luovuttanut, mutta hoviverhoilijan poika piti kuosinsa. Hän antoi nykyaikaiselle komedialle suunnan. Sekoittamalla tyylisuuntia. Ja aikalaisiaan.

Hän otti kantaa, pilkkasi pyhiä arvoja, niin pitkälle kuin kaulaansa menettämättämättä pystyi tekemään. Siitä harvinainen taiteilija hän oli, että teki rajua pilkkaa myös itsestään. Nuori vaimo ja hänen siveyttään vahtiva seniili vanha mies. Tunnusmerkit sopivat aikalaisten mukaan hyvin Moliéreen itseensä. ”

* * *

Maijaliisa Mattila heittää hyvän poleemisen epäilyn:

”Harva enää muistaa Saituria, kun kuluttaminen, turhanaikainen kasvu ja tuhlaaminen on virallinen valtakunnanuskonto! Moliére tunsi ihmisluonnon, joka on yhtä koominen ankarassa saituudessa kuin hurjapäisessä tuhlaamisessakin. Edellinen koettelee ihmissuhteita, jälkimmäinen koko planeetan mahdollisuuksia. Mutta ihana vanha teksti on esitetty toistuvasti joulunäytelmänä Tampereen teatterissa ja aina osuu ja uppoaa!

Muinaisella opettajanurallakin Moliéren Saituri oli oppilaiden suosimaa luettavaa.”

Pertti Vuorela on Molèren näytelmiä katsonut monesti.

”Molieren komediat sopivat edelleen hyvin näyttämölle ja erityisesti kesäteatterit suosivat niitä. Saiturin näin Tervasaaren kesäteatterissa Helsingissä viitisen vuotta sitten. Espoossa Hyökyvuoren kesäteatteri puolestaan esitti Tartuffen vuonna 2014. Vanhahtava kieli ei häiritse ja juonen kiemurat vetävät kummasti edelleen, vaikka ihmisluonteen heikkoudet näkyvät selvästi kuten Saiturissa nuukuus ja Tartuffessa tekopyhyys.

Moliere kaatui ’saappaat jalassa’ 51 vuotiaana näyttämölle kesken Luulosairaan neljännen esityksen.”

Niinhän siinä kävi, aikansa downshiftaajalle.

Kiitämme oikeista vastauksista myös tervakoskelaista Ossi Lehtiötä,  jyväskyläläistä Ilpo Pietilää ja hankolaista Juhani Niemeä, joka vetää suoran linjan Pariisin Harpagonista Ankkalinnaan Roopeen. Palkinto Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon 12 sitaatti *

Tässä juhlavuoden toiseen spesiaalitehtävässä on haussa niin rakastettu ja kädenjäljeltään tunnistettava runoilija, ettei sen kummoisempia vihjeitä nyt anneta, etenkin, kun ratkaisuaikaa on liki pari vikkoa.
Siis kuka, mikä kokoelma, mitä muistoja hänestä? Vastaukset visaukon kevätlomailun vuoksi vasta viimeistään 29.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tekisi Tanekin rakkausrunon
mutta kun on
saakelin kylmä kuutamossa
ja kuuma auringossa.

Tehköön kellä on omassa päässä
reservissä,
kuu huonelämpimässä
– ja elohopea jäässä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Colm Tóibín – irlantilaisten mamujen ymmärtäjä

Brooklyn-elokuvan pääosassa nähtiin Saoirse Ronan ja Domhnall Gleeson.

Kaksinumeroisilla tietämysluvuilla jatketaan visassa kevään puolelle kallistuttaessakin. Hyvä niin, tässä leikissähän ei kevätmasennuksia tunneta, eihän?

Ilpo Pietilä Jyväskylästä käy ensimmäisenä viikon kahdeksan pähkinän kimppuun.

”Nyt visakirjan kohdalla nappasi siinä mielessä hyvin, että tämä jo joku aika sitten lukemani teos oli jäänyt mieleen niin hyvin, että lähes samalta istumalta löysin hyllystämme kyseisen kirjan.Siis irlantilaisen Colm Tóibínin ensimmäisen vuonna 2011 suomennetun kirjan nimeltä ’Brooklyn’. Kaija Sivillin suomennos on myös erinomaista työtä. Toibinilta on tämän lisäksi suomennettu tähän mennessä vain kaksi muuta kirjaa tämän lisäksi, eli ’Äitejä ja poikia’ sekä ’Nora Webster’.

Brooklyn käsittelee arjen näkökulmasta tänä päivänäkin vahvasti ajankohtaista teemaa maahanmuuttoa.Toibin tarkastelee kirjassaan yksilötasolla aiempaa Euroopasta, mm. Irlannista ja Italiasta tapahtunutta muuttovyöryä Pohjois-Amerikkaan.

Hänen kirjoitustyylinsä on keveän sujuvaa, mutta tarkkaa ja tunnelatauksia virittelevää. Vaimoni antoi erityisen tunnustuksen  hänen taidostaan kuvata  sattuvan tarkasti naisten ajattelutapoja ja esittää tämä mukaansa tempaavasti.

Toivottavasti Toibinin tuotantoa saadaan suomennettuna lisää. Ehkä Toibinin Nobel-palkintokirja on kuitenkin vielä kirjoittamatta, mutta toivottavasti tulossa!”

Mauri Panhelainen vastaa samasta kaupungista samalla innostuksella.

”Toibinin kerrontaa kuvataan hienovaraiseksi, eleettömäksi ja oivaltavaksi. Totta joka laatusana. Visakirja Brooklyn on ikään kuin klassisen tarinan vastaisku nykykirjallisuudessa yleiselle väkivallalla revittelylle ja tarinan pirstomiselle lukuisten kertojien ja aikatasojen labyrintiksi. Toibinin sujuvan proosan pinnan alla kulkee teemoja ja merkityksiä, jotka antavat tarinalle syvyyttä. Brooklyn on lukijaystävällinen lukuromaani ilman termin kielteisiä sivumerkityksiä.

Toibin sijoittuu maan vahvaan kirjalliseen perinteeseen. Väitetään, että väkimäärään suhteutettuna Irlanti on tuottanut enemmän maailmankirjallisuutta ja nobelisteja kuin mikään muu maa.

Hyvästä syystä Dublinissa on kirjailijamuseo, jossa Jonathan Swift, Oscar Wilde, James Joyce ja Samuel Beckett kollegoineen esitellään hienossa ympäristössä.”

Myös Pertti Vuorela Espoosta sai Dublinissa 1990-luvulla vieraillessaan havaita, että irlantilaiset arvostavat kirjailijoitaan.

”Muun muassa James Joyce ja nobelikirjailija Samuel Beckett olivat näkyvästi pubeissa ja kaduillakin esillä. Pubissa joku saattoi nousta kesken kaiken lausumaan runon. Kaikki viihtyivät ja Guinness-olutta kului. Maa on myös kunnostautunut musiikin saralla voittamalla peräti seitsemän kertaa Euroviisut.

Colm Tóibín jatkaa menestyksellä Irlannin kirjallista perinnettä. Hänen tuotannossaan  teemoina ovat ulkomailla asuminen, luovuus ja identiteettikriisit.”

* * *

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen tarttuu kirjan maahanmuuttajateemaan.

”Irlantilaiset ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin useissa maansa ongelmallisissa vaiheissa. Irlantilainen Colm Tóibín (s. 1955) kertoo erään tällaisen maahanmuuttajan tarinan kirjassaan Brooklyn. Eilis on suojattua elämää elänyt irlantilaistyttö, jonka kotiväki lähettää hänet meren yli töitä etsimään, kun niitä Enniscorthystä ei löytynyt. Suhtautuminen irlantilaisiin maahanmuuttajiin on toki toisenlaista kuin mustiin, joille jopa tavaratalon myyjättäret nyrpistelevät, mutta aivan kitkatonta ei elämä uudessa maassa ole, ja koti-ikävä vaivaa.

1950-luvun Brooklynissä on suuri irlantilaisyhteisö, jonka aktiivinen kaitsija isä Flood järjestää erilaisia tilaisuuksia, joihin Eiliskin osallistuu.  Hän alkaa myös opiskella iltakoulussa ja tapaa miellyttävän nuorukaisen, jonka kanssa menee naimisiin, ennen kuin joutuu äkillisesti palaamaan kotiin Irlantiin. Siellä odottaa toinen mukava mies, ja ristiriita on valmis.”

Raila Rinne Helsingin Länsi-Pasilasta 0n tämän viikon opposition ääni.

”Brooklynin teemana on siirtolaisuus, irlantilaisperheille tavattoman tuttu asia. Päähenkilö hakeutuu kotiapulaiseksi ja tutustuu italialaiseen nuoreen mieheen. Molemmat ovat siis maahanmuuttajia, jotka yrittävät saavuttaa jalansijaa uudessa kotimaassa. Novellikokoelma Äitejä ja poikia tapahtuu pääosin Irlannissa ja kuvaa nimensä mukaisesti ihmissuhteita. Yksi novelleista, Pitkä talvi, sen sijaan sijoittuu Espanjaan. Kirjailija vietti nuorena joitakin vuosia Barcelonassa. Nora Webster taas kertoo leskeksi jäävän perheenäidin selviytymisestä Irlannissa.
Vaikka olen melkein hulluna Irlantiin, Tóibín ei lukeudu mielikirjailijoihini. Toki hänen tekstinsä kulkee mainiosti ja havainnot ovat tarkkoja, osa varmaan suomentajankin ansiosta, mutta minun makuuni kerronta on vanhanaikaista.”

Vähän varauksellinen on espoolainen Eero Reijonenkin, aluksi, mutta syttyy sitten hehkuttamaan suomentajasuoskkejaan.

”Mielenkiintoinen visavalinta visiiriltä. Vähän erikoinen jälkimaku. Tyylin tunnistin, mutta lajityyppi vaikutti selkeästi vieraalta. Ehkä jopa koko Keltaiselle kirjasarjalle. Ja ihan häränpyllyä se heitti, näin luulin, verrattuna mainion Kaijamari Sivillin edelliseen visakäännökseen, Cormac McCarthyn ’Kaikki kauniit hevoset’.

Koska visakallo on nykyisin päätehtäviensä, lasten ja koirienhoidon, ohella vapaaherraista ammattikuntaa, riehaannuin tutkimaan nettimaailmaa. Sieltäpä löysin virikettä toisinajatteluun. Pohdinnan aiheuttaja oli tämän Visakirjan suomentajan, monesti palkitun Kaijamari Sivillin ja kahden muun kääntäjä-mestari- leidin, huipputaitavan Helen Bützowin (mm. Don DeLillo ja Kazuo Ishiguro) ja  Kristiina Rikmanin (loistavan John Irving  -suomentajan) keskustelu Cafe-Aallossa, viime vuoden elokuussa, taiteiden yön aattona. Suosittelen jyrkästi koko klipin katsomista.

Nämä Tammen Keltaisen kirjaston huippukääntäjät puhuvat vain asiaa. Tietenkin. Visakalloa kiinnosti kysymys, johon Sivill myös vastasi. Onko helppoa naisena kääntää miestä, ja nimen omaan niin äärimmäisen erilaisia kirjailijatyyppejä kuten Colm Tóibín ja Cormac McCarthy? Vastaus hiukan yllätti. Huipputeksti, se on kääntäjälle oleellista. Sukupuoli on, ainakin näille kääntäjille, erityisesti Sivillille ja Rikmanille, vain sivujuonne. Heidän mielestään huipputekstisssä noustaan pikkuseikkojen yläpuolelle. Sukupuoli on usein vain nyanssi. Tekstin laatu on tärkein. – – –

Lukijana otan vähän toisen tulkinnan, esimerkkinä vaikka juuri Tóibín ja  Cormac McCarthy, kuvista päätellen hyvin saman näköisiä jäpikkäitä. Karuja veikkoja, Sörkassa kasvaneen silminkin…  Kaijamari Sivill näkee yhtenäisyydet taiteitelijana. Tóibín osaa mennä naisellisen ajattelun nahkoihin, pikkuasioissakin. McCarthy perinteinen miehinen mies, jos kuka. Kyllä niinkin. Mutta sieltä alta löytyy ihan samanlainen herkkyys, se yhdistää päältäpäin ihan erilaisia kirjailijoita. Kääntäjälle pääasia on, että teksti on hyvää; kirjailijan ääntä täytyy kuitenkin etsiä…ja kun sen sitten tunnistaa, kääntäminen alkaa sujua.”

* * *

Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta kertoo, että  ”itselläni lukukokemus vasta menossa,  mutta erinomaiselta vaikuttaa.  Kyllä tuolta Irkkujen saarelta todella löytyy kirjoittajia ja tuntuvat siellä osaavan myös kovasti omiaan arvostaa.”

”Kiitos taas kiinnostavasta lukusyötistä!” huudahtaa Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta on tehnyt visan innottamana hankintoja kaksin kappalein.

”Tutkin internetistä Brooklynin juonta ja innostuin sen lukemiseen. Löysin sen Elisa Kirjasta ja talletin sen omakseni. Lisäksi tavoitimme v. 2015 filmatun elokuvan yhdeltä television maksukanavalta ja katsoimme sen oitis perhepiirissä. Kirja on vielä lukematta, mutta kuvitus säilyy mielessä.”

Lukuun kirja on menossa hankolaisella Juhani Niemelläkin: ”Elokuva on nähty, kirjaa ei ole luettu, ainakaan omakohtaisesti, vielä.”

”Kiintoisa ja antoisa” olivat Veikko Huuskan adjektiivit kirjasta, Jari-Pekka Vuorela taas tiedottaa, että ”Colm Tóibín on seitsemäntoista päivää minua nuorempi”.

Viikon palkinto lähtee Ilpo Pietilälle. (rb)

Viikon 10 sitaatti

Tämän vanhaksi eläneen herran yleviin mottoihin kuului, että ”filosofin tulee olla vaeltaja totuuden auringon nousussa”. Hän kuului sivistyssukuun, josta tuli monia tunnettuja professoreita ja kirjailijoita. Hänen oma kirjallinen tuotantonsa käsitti tieteellisten tekstien ohella ennen kaikkea esseistiikkaa, mutta mahtui joukkoon yksi runokokoelmakin, jonka hän julkaisi 84-vuotiaana. Kuka ajattelija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 15.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Erään esitelmän jälkeen käydyssä keskustelussa yksi kuulijoistani kysyi, miten nykyihmistä voidaan nimittää lajinimellä homo sapiens, viisas ihminen, vaikka historiasta ei löydetä ajankohtaa, jolloin missään ei olisi käyty sotia. Vastasin, että hänen kysymyksensä edustaa juuri sitä viisautta, jota homo sapiensina oleminen edellyttää ja jota on mahdollista kehittää – siitä huolimatta, että esimerkiksi tuhoaseiden keksijät, jotka usein omistavat loistavan älyn, käyttävät sitä, murheellista kyllä, toteuttaakseen viisauden kannalta kielteisiä tarkoitusperiä. Täten he toimivat epämielekkäästi ja järjettömästi.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Elina Hirvonen: ”Hyvällä tavalla parantumaton idealisti”

Kuva: Kari Hulkko
Elina Hirvosella ja Bo Carpelanilla oli hauskaa Finlandia-ehdokkaiden julkistustilöaisuudessa 2006.

Kerrankin jäi toteutumatta se ennuste, että mitä lähempänä vastaus on, sitä vaikeammin se löytyy.  ”Tuttu myös lehden tästä numerosta” -vihje oli nyt tosin hienovaraisesti peitelty.

Annetaan vuoro aluksi tamperelaiselle vanhalle tutulle Vesa Kautolle, joka on tovin ollut visassa vaiti. Hän otti päävihjeestä heti vaarin.

Elina Hirvonen esiintyy kolumnistina samassa Demokraatin numerossa, jossa hän on myös viikon visakirjailija. Selkeä vihje! Kysytty teos on ’Kauimpana kuolemasta’, se on omistettu Susanille, joka kuoli 14-vuotiaana katulasten kodissa Sambiassa. Kirja ilmestyi 2010 ja sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hirvosen esikoisteos ’Että hän muistaisi saman” julkaistiin 2005, ja oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Teos on käännetty usealle kielelle. Kolmas kirja ’Kun aika loppuu’ on vuodelta 2015. Hirvonen on myös palkittu elokuvaohjaaja.”

Juhani Niemi Hangosta noteeraa ensin ihmisen, sitten elokuvat ja lopuksi kirjan.

”Sanoilla parantumaton idealisti voisi ehkä parhaiten lyhyesti kuvailla viikon visakirjailijaa Elina Hirvosta. Sitä hän tosiaankin on, hyvällä tavalla. Keskustelukulttuurin puolestapuhuja, jonka mielestä asiat voivat riidellä, olla toistensa vastakohtia, mutta ihmisten ei. Siis syvää sydämen sivistystä.

Hirvonen on juuri ohjannut ensimmäisen pitkän dokumenttielokuvansa Kiehumispiste, suomalaisesta mielipideilmapiiristä maahanmuuton, rasismin, vihapuheen ja väkivallan varjossa. Hirvonen on aiemmin ohjannut lyhyen dokumenttielokuvan ’Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa’.

Ja sitten pääaiheeseen eli visakirjaan. Se on kirjailijan toinen romaani, Kauimpana kuolemasta, joka syntyi Lusakassa Sambiassa. Kirja vaatii lukijalta keskittymistä, sillä tarinat lomittuvat ja on vaikea tietää, kuka kertoo. Hirvosen vahvuus on henkilöiden ajatusten kertomisessa. Ihmisten mietteet toimivat lyyrisenä vastapainona tarinan kovuudelle. Vahva, mutta herkkä teos.”

Helsinkiläisellä V-P Salmisella kirja on tuoreena muistissa.

”Tämän Elina Hirvosen kirjan luin vastikään. Niinpä tunnistamiseen riitti nyt sitaatin ensimmäinen lause.

Kauimpana kuolemasta on kerrontateknisesti taitava (lukijalle myös vaativa) synkkien kuvioiden punos. Se tarjoaa runsaan kattauksen afrikkalaisen maan mieli- ja väkivaltaa köyhyydestä korruptioon, raiskauksista murhiin. Ilmeisesti jonkinlaisena tasapainottamiseleenä Hirvonen liittää mukaan asetelman, jossa suomalaisesta lapsesta kasvaa aggressiivinen uusnatsi.

Idealismille ei jätetä paljonkaan tilaa, ja ehkä hyvä niin. Tosiasioiden tunnustamisen ensisijaisuudesta messusi jo ukko Paasikivi aikanaan. Oleellista on tieysti suhteellisuudentajuinen kokonaiskuva.”

Sirpa Taskinen muistelee kirjailijan näyttävää sisääntuloa.

”Elina Hirvonen tuli kirjallisuuden kentälle varsin räväkästi. Hänen esikoisromaaninsa ’Että hän muistaisi saman’ nousi tuoreeltaan Helsingin Sanomien ja Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Se käännettiin ainakin seitsemälle kielelle, ja New York Times nosti sen kirjallisuuslehtensä kanteen.”

***

Jyväskyläläiseltä Mauri Panhelaiselta tulee sekä ruusuja että risuja.

”Luin Hirvosen teosta ensin visasitaattiin asti, sitten uudelleen pitemmälle, ja ihmettelin rikasta kieltä. Toisaalta minua alkoi hieman häiritä pirstaleisiksi jaettu ja väkivaltaisia tapahtumia alusta asti täyteen pakattu tarina, joka ei päästä lukijaa helpolla.
Teemoja Hirvosen kirjassa on paljon, jopa liiaksi asti: rasismi, ihmiskauppa, korruptio ja kehitysyhteistyön mädännäisyys, yksilötasolla myös pettymykset, avioero ja itsetuhoisuus. Vaikeat ihmissuhteet ja yhteiskunnan ongelmat kietoutuvat romaanissa toisiinsa. Afrikassa kaikki asiat näkyvät kärjistyneinä, eikä kirjailija katso muualle, kun vääryydet ja väkivalta hyppäävät silmille ja porautuvat ihon alle.”

Espoolainen Eero Reijonen taas selätti ennakkoluulonsa ja äityy vain suitsuttamaan.

”Vanhan mieltä lämmittää, kun hienoja kotimaisia, vielä lukemattomia opuksia löytyy. Pienen kieli\halueen asukkina näistä uusista Pohjolan tähdistä tulee saamarin hyvä mieli. – – –
Myönnetään nyt kuitenkin, että ennakkoluulojakin oli… nuorehko nainen, esikoiskirjailija, melkein. Ja uusien kirjojen käännöksiä myyty jo etukäteen.

Mutta Elina Hirvonen kylvettää visakalloa luulotteluja mennen tullen. Hirvonen takoo vertahyytävän hurjaa proosaa, ei mässäile, ei edes tuomitse, mutta elää vahvasti tarinassa mukana. Mainio kirjailija kuvaa ihmistä, kauimpana meistä elävää, mutta samanlaista kuin me. Yhtä kaukana kuolemasta kaikki. Saamarin lähellä siis.”

Raila Rinne Helsingin Pasilanmäeltä on myös ihastuksissaan.

”Elina Hirvonen kirjoittaa suurista aiheista yksilökokemusten kautta. Olen samaa mieltä kuin monet kriitikot, että hänen kerrontansa on tavattoman kaunista ja herkkää. Lukijan on helppo eläytyä hänen henkilöhahmojensa seuraan. Vasta kun sulkee takakannen tajuaa, kuinka syvissä vesissä onkaan liikuttu.

Muutamissa lehtihaastatteluissa Elina Hirvonen on tunnustanut nuorena kärsineensä kympin tyttö -tavoitteesta ja asenteesta. Selvän ottaminen elämän ja yhteiskunnan ongelmista, ajan haasteista, on kovaa työtä. Herkällä ja tunnollisella ihmisellä se saattaa ahdistaa omaa henkistä kasvua. Elina Hirvoselle ei onneksi käynyt niin. Päinvastoin. Hän on kääntänyt tietonsa ja elämänkokemuksensa taiteen kielelle. Hän on ilman muuta yksi aikamme kiinnostavimmista kirjailijoista.”

***

Pertti Vuorela Espoosta tietää afrikkalaisen kehitysmaan olosuhteista.

”Nyt kun kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvien ohjaaja Elina Hirvonen ilmestyi visaan kirjallaan Kauimpana kuolemasta, mieleeni nousivat omat muistot Mosambikin ja Maputon matkasta 1990-luvulla. Mosambik oli tuolloin rankasta sisällissodasta toipuva ehkäpä Afrikan köyhin maa.

Pääkaupungissa Maputossa oli edelleen lukuisia Portugalin aikaisia rappeutuvia komeita rakennuksia. Kaupungin laitamilla levisi laajoja hökkelikyliä eli bairoja ilman mitään mukavuuksia. Köyhyys oli käsin kosketeltavaa. Kaduilla näki enimmäkseen naisia ja lapsia, sillä miehet olivat menehtyneet sisällissodassa. Viljava maa oli vielä täynnä miinoja, joiden raivaaminen oli hidasta. – – –

Elina Hirvosen romaanista Kauimpana kuolemasta olen lukenut vain myönteiset arvioinnit, mutta niidenkin perusteella pystyin kuvittelemaan Afrikan kuumuuden ja erikoisen luonnon, värikkäästi pukeutuvat ihmiset ja omaleimaisen kulttuurin luonnonpuistoineen. Juonikin tuntuu vetävältä. Laitetaan kirja lukulistalle.”

Jyväskyläläinen Ilpo Pietilä seuraa Vuorelan esimerkkiä listauspuuhassa.

”Tätäkään kirjaa en ole lukenut, joten sekin siis lukulistalle kiireesti. Joku bloginpitäjä luennehti näet Hirvosta kirjailijaksi ’joka osaa loihtia sanoillaan toivon’. Toivoahan tässä ajassa juuri ennen muuta tarvitaan.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta kirjoittaa: ”Vaikka Elina Hirvosen kirjassa on lämpöä ja aurinkoa, löytyy siitä myös elämän kovuutta ja raakuuttakin.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta toteaa vielä kauniiksi lopuksi:

”Kaunis kiitos tämän viikon sitaatista. Oli hyvä tutustua lahjakkaaseen kirjailijaan, Elina Hirvoseen.”

Palkinto menee Vesa Kautolle. (rb)

Viikon 9 sitaatti

Otetaanpa vaihteeksi kova nimi draamakirjallisuuden puolelta. Maailmanlaajuiseen, aina vaan kestävään suosioonsa nähden visakirjailijamme ura ei alkanut ruusuisesti. Teatteri, jossa hän debytoi, meni kohta konkurssiin.

Viiden vuoden päästä juhlitaan varmasti isosti tämän kirjailijan syntymän suurta tasavuosijuhlaa. Siis kenen, mikä aina vaan suosittu teos?

Vastaukset viimeistään 8.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Joudat mennä häntä odottamaan vaikka kadulle, mutta älä seistä toljota siinä, minun talossani, kuin mikäkin humalaseiväs, nuuskimassa ja vaanimassa kaikkea, mitä täällä tapahtuu, itse hyötyäksesi kaikesta. En tahdo joka hetki nähdä silmieni edessä miestä, joka urkkii kaikkea mitä teen, tuollaista petturia, jonka kirotut silmät pälyilevät jokaista tekoani ja liikettäni, ahmivat kaikkea, mitä omistan, ja penkovat joka sopen, olisiko jossakin jotain varastettavaa.”

Keskustelua aiheesta