tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Hilja Aaltonen päätti kirjavisavuoden 2016 – armollisen joulun runoilija

Kuva: Jari Soini
Hilja Aaltosen joulurunossa kavahdettiin joulun kaupallista hössötystä ja toivottiin sen sijaan juhlan perimmäisen sisällön löytämistä.

Uudet kalenterit on otettu reippaasti laatikosta pöydälle, ja memosta loistaa kirkkaana silmiin vuosiluku 2017. Se tietää juhlavuotta paitsi Suomelle myös Kirjavisalle, jolla on kuukautta ennen Suomen tasasatasta 25-vuotispäivät.

Nähin juhlintoihin palataan myöhemmin, mutta ensiksi hoidetaan viime vuoden viimeinen tehtävä alta pois.

Juhani Niemi Hangosta arveli vuoden viimeistä vastausta lähettäessään, että ”näin runsailla vihjeillä ja pitkällä vastausajalla varustettuna luulisi visalaatikon pullistelevan kunnolla”. Kunnolla ja kunnolla… ei mennyt kaksikymppisen raja rikki, mitä visatonttu on tottunut joulurunoilta odottamaan, mutta syyskauden ennätysposti tuli sentään.

Visan eteläisin vakivastaaja saa myös kertoa, kuka oli tämän joulun runoilija.

”Kyseessä on Hilja Aaltonen, evankelista ja kirjailija, joka eli yli 105- vuotiaaksi asti (27.9.1907–13.2.2013). Visaruno löytynee Aaltosen esikoisteoksesta ’Sydämeni virsi’. Itse löysin runon mainiosta hakuteoksesta ’Tämän runon haluaisin kuulla’. Siinä on osio, josta runoja voi hakea alkusäkeiden perusteella, ja vielä aakkosjärjestyksessä.

Monia Aaltosen runoja on myös sävelletty ja levytetty, tietääkseni myös tämä kyseinen runo ’Tule, jouluni’. Ainakin cd:llä ’Joulun kutsu’ pitäisi löytyä.”

Toini Tarvaisella on näemmä ollut sama teos käsissään kuin Niemellä ja seremoniamestarillannekin.

”Oikein vanhanajan jouluruno onkin löytynyt ja varmaan vastauksia tulee säkkikaupalla. Teksti on tuttu ja olen kai jossain yhteydessä sitä ääneenkin lukenut. Kirjahyllyssäni oleva Tämän runon haluaisin kuulla -teos on ollut se lähde, mistä teksti on löytynyt.

Runon sisältö on kovin läheinen ja kuvaa niin hyvin sitä kehitystä minkä jo eläkkeelle ehtinyt ihminen suhteessa jouluun on ehtinyt kokea.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen onnistuu vetämään runotehtävän visaa julkaisevan tahon poliittiseen viitekehykseen.

”Ei epäilystäkään, visaisäntä toteuttaa SDP:n vanhaa slogania kirjallisen visailun jalossa lajissa: seinät leveällä ja katto korkealla. Viikon visahenkilö  koettelee rajoja, ainakin ainutlaatuisella elämäntarinallaan. Käsi ylös ne, jotka tunsivat runoilija Hilja Aaltosen ennen tätä kirjavisaa.

Etsintäkuulutettu runoilija Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestäneen elämäntyön Vapaakirkon evankelistana, mutta hänestä kypsyi ajan mittaan myös yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Tuleva kirjailija syntyi 1907 Keski-Suomessa Multialla ja haaveili nuorena opettajan tai näyttelijän ammatista. Käänne tapahtui, kun 27-vuotias Hilja tuli uskoon ja ryhtyi aatesuuntansa kiertäväksi evankelistaksi.
Aaltosesta tuli omissa piireissään tunnettu puhuja, jonka puheita ja saarnoja alettiin julkaista seurakuntalaisille kirjoina. Kerrotaan, että Hilja Aaltonen viihtyi korpikylien tupaseuroissa ja syrjäseutujen suurissa metsissä, joissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen.- – –

Viimeiset vuotensa Hilja Aaltonen asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Täyttäessään sata vuotta 2007 hän sai enemmän julkisuutta kuin ennen sitä saarnoillaan tai runoillaan pitkän elämänsä aikana. 105-vuotias Aaltonen kuoli Suomen pitkäikäisimpänä kirjailijana vuonna 2012.”

* * *

Raila Rinne iloitsee siitä, että ”taas on visaukko löytänyt runoilijan, josta en ole milloinkaan kuullut”.

”Sitaatin runo Tule jouluni niin kuin ennen on sävelletty. Joissakin tiedoissa sanoittajaksi mainitaan Hilja Aaltosta paljon tunnetumpi runoilija Helvi Juvonen, mutta tämä on väärä tieto.

Joulu vie kuin itsestään ajatukset ja muistot kirkon tuntumaan. Kristuslapsen syntymän juhlasta on pitkä matka kauppakeskusten meluisiin markkinoihin. Jokainen meistä hakee sellaisen joulun, jossa on kotonaan.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta puuttuu samaiseen Juvos-kummajaiseen.

”Kirjaston lukupiirin viimeisessä kokoontumisessa 29.11. luimme jokainen mieleisen joulurunon muille. Viimeksi kuulimme Hilja Aaltosen Tule jouluni, niinkuin ennen…  No, sain vastauksen visaan etukäteen! Runo kyllä tuntui heti tutulta. Ehkä olisin joutunut sitä hiukan penkomaan ilman tuota tietoa.

Outo asia sattui silmiini googlea tutkiessani: Risto Vähäsarjan säveltämä Tule jouluni onkin saanut sanoittajaksi Helvi Juvosen! Miten tuo virhe on tapahtunut? Runo ei ole lainkaan ’juvosmainen’, vaan eittämättä Hilja Aaltosen tekstiä.

Hän ehti elinaikanaan tulle rakastetuksi ja arvostetuksi runoilijaksi. Sitaattirunossa toivotaan lapsuusaikojen joulua markkinaelämän ja maallisuuden sijaan.”

Vielä yksi nootti Juvosen tiimoilta. Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä:

”Jouluruno Tule, jouluni, niin kuin ennen… on varmaan tuttu monille meistä, jotka olemme kuunnelleet ”Tämän runon haluaisin kuulla ja Lauantain toivotut levyt -tapaisia ohjelmia. Vaikka kuinka plarasin tietokonettani, en löytänyt tietoa, missä kirjassa jouluruno on julkaistu. – – –

Joka tapauksessa innostuin kuuntelemaan youtubesta Risto Vähäsarjan säveltämänä Tule, jouluni… runoa, mutta voi kauhistus, tubessa kerrottiin sanoituksen olevan Helvi Juvosen. Luotan kuitenkin visaisännän antamiin vinkkeihin, enkä sotke Helvi Juvosta tämän enempää tähän vastaukseen.”

* * *

Vakiovieras Sirpa Taskinen tarkastelee evankelistan julistuksia.

”Koottujen teosten teksteistä päätellen Hilja Aaltonen tähtäsi ainakin nuorena korkealentoisilla julistuksillaan siihen, että ihmiset heräisivät synnin loasta, jonka puhdistaa vain ’Golgatan veri’. Satavuotishaastattelussa hän kuitenkin puhui enemmänkin lohdutuksesta ja armosta, ja häntä kuvataan sydämelliseksi ihmiseksi.

Visaruno Terve, jouluni löytyy hänen ainoasta runokirjastaan Sydämeni virsi (1957), jossa hän kuitenkin toteaa: ’Nämä eivät ole runoja, eivätkä ne pyydä niitä olla. Nämä ovat elämäntuntojani, monet kipeitä tuntoja, joissa kosteutena on itkuni tiellä, ja kimmelteenä nousuni ja laskuni Jumalan väkevän käden alla.’”

Veikko Huuska Ikaalisista toteaa, että nyt on ”kotikenttäetu, eräällä tavalla ”.

”Nuorena Hilja Aaltonen toimi nuoriso- ja raittiusohjaajana, ja tunsi vetoa teatteriin, haaveili näyttelijän urasta ja alan opiskelupaikka Helsingissä oli jo hankittuna (Teatterikoulu ?), mutta tultuaan vapaakirkolliseen herätykseen hän alkoi 1930 evankelistaksi, jossa teatteriosaaminen tuskin oli ainakaan haitaksi.  Elämänsä aikana hän ehti toimia julistajana noin 60 vuotta – mitähän Suomen työurien pidentämisestä huolestuneet viranomaiset sanoisivat tällaisesta?

Niin, ja miten se kotikenttäetu tähän liittyy?  Uransa aikana Aaltonen toimi vapaakirkon työntekijänä Virroilla, Seinäjoella, täällä Ikaalisissa, Kauhavalla ja Lapualla. Hänet tunnetaan täällä sikäli, että olen itsekin vähän jyvällä hänen elämänvaiheistaan, ja luinpa jokunen vuosi hänen omaelämäkertansa, joka ei ole siitä kuivimmasta päästä.”

Tervakoskalainen Ossi Lehtiö palaa nuoruuteensa ja Yrjö Kaijärven suomentamaan Baudelairen klassikkoon ”Pahan kukkia”, jonka runoihin pääsi tutustumaan teini-iän huumassa.

”Ne eivät olleet ihmeellisiä ja siksi nuori minäni halusi oppia ne alkukielisinä. Ja löysin yksityisen rankankielen opettajan. Hämeenlinnassa asuva avopari oli ollut lähetystyössä Belgian Kongossa, ja rouva oli innostunut antamaan opetusta. Ja hyvä opettaja hän olikin, sillä kahlasimme lävitse lähes koko Alliance françaisen kirjasarjan.

Perhe oli ollut Suomen Vapaakirkon lähettämä ja opetuksesta seurasi, että sain vastaanottaa erilaista vapakirkollista kirjallisuutta, ehkä käännyttämisen tarkoituksessa. Ja tällöin muistan saaneeni Hilja Aaltosen kirjan Sydämeni virsi.”

Tutkimattomat ovat Pegasoksen tiet!

Vielä loppuun Unto Vesa Tampereelta, joka pääsi avamaan sekä viime vuoden ykkösvisan että syyskauden ensimmäisen.

”Vuonna 1957 julkaistussa runossaan Sydämeni virsi Hilja Aaltonen muistelee kaiholla lapsuuden jouluja ja kaipaa niitä takaisin nykyisinä ’markkinoiden, joulukatujen ja sieluttomuuden aikoina’.
Kun hän syntyi 1907, niin nuo lapsuuden paremmat joulut sijoittunevat siis 1910-1920-luvulle? No, monen 1940-luvulla syntyneen muistoissa taas juuri 1950-luvulla koetut lapsuuden joulut olivat ne aidot ja parhaimmat, ja epäilenpä, että nykylapset muistelevat lämpimin tuntein juuri tätäkin joulua puolen vuosisadan päästä aitona ja oikeana.

Nostalgia on tarttuva tauti, uusiutuva ja yleinen, ymmärrettävä, inhimillinen ja hellyttävä.”

Kirjailijan tunnistuksesta joulutodistukseen kiitettävän saavat myös Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta, Ulla Vaara Lahdesta, Pertti Timonen Tampereelta, Orvo Vitikainen Lappeenrannasta ja Petri Kettunen Helsingistä. Palkinto vuoden aluksi/viime vuoden lopuksi Toini Tarvaiselle. (rb)

Viikon 1 sitaatti
Koska on syytä tasata visan viikkorytmi taas kaksitahtiseksi, ensi viikolla tulee pelkkä uusi tehtävä. Ensin kuitenkin vuoden virallinen avauspähkinä.
Aloitetaan poikkeuksellisesti pohdiskelevalla tietokirjallisuudella. Viikon kirjailija esiintyy kuulemma kutsumanimellään eräässä Tuomari Nurmion klassikkokappaleessa, opiskelutovereita kun olivat. Lakimies kirjailijamme ei kuitenkaan ole, mutta hän on pohtinut paljon suurempia kysymyksiä kuin pykälänviilausta. Samalla hän on kansantajuistanut näitä monesti maallikon ymmärryksen yli meneviä juttuja, kuten tässä visakirjassakin.
Kuka hän on, mikä palkittu teos? Vastaukset viimeistään 11.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kun katselemme esimerkiksi rautatankoa, näemme juuri eräänlaisen aikavalotetun kuvan. (Rautatanko on hyvä esimerkki siksi, että se on varsin romanttinen objekti, onhan se syntynyt kaukaisten tähtien ydinmiilussa.) Sadan kilon painoinen tanko sisältää noin miljardi trilijoonaa atomia jäykkänä ja säännöllisenä rakenteena. Itse atomien ytimet ovat liki paikoillaan, mutta niiden uloimmat elektronit tanssahtelevat edestakaisin vierekkäisten atomien elektronikuorten välillä karkeasti kymmenen biljoonaa kertaa sekunnissa. Osa niistä voi jopa vaeltaa hilarakenteessa kuin joukko kerjuulla kulkevia orpolapsia.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kirjamessuilla avoimet ovet kaikille ysiluokkalaisille

Kuva: Messukeskus
Helsingin kirjamessujen KirjaKallio-lava on ollut nuoria äärelleen houkutteleva kohtauspaikka.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kirjamessut kutsuu kaikki maamme yhdeksäsluokkalaiset veloituksetta kirjamessuille 26.–29.10.2017 Messukeskukseen Helsinkiin. Kirjamessut haluaa nuoret kirjallisuuden pariin ja innostaa heitä lukemaan entistä enemmän. Kirjamessut esittelee laaja-alaisesti kirjallisuutta ja nuorille on järjestetty erityisen paljon ohjelmaa tänäkin vuonna. Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulla messuille joko ryhmänä opettajansa kanssa tai yksityishenkilönä viikonloppuna.

Yläkoululaisille suunnattua ohjelmaa järjestetään messuilla kaikkina päivinä. Suositulla KirjaKallio-lavalla Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja vaikuttajia. Haastattelujen lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ajankohtaisista aiheista. Kallion lukion opiskelijat ovat itse tuottaneet ohjelman ja valinneet siellä esiteltävät kirjat.

– Kutsumme ysiluokkalaiset messuille, sillä haluamme nyt erityisesti tukea heidän lukemistaan. Ysiluokkalaiset ovat peruskoulun päättyessä suurten elämänvalintojen edessä. Mitä opintovalinnat kullakin lienevätkään, lukeminen lisää ymmärrystä elämästä. Sivistys on vahvasti läsnä kirjamessuilla, jossa keskustellaan moniäänisesti paitsi ajankohtaisista, mutta myös ikuisista aiheista, kuten rakkaudesta ja kuolemasta.  Lukemalla oppii paljon asioita, näkee asiat eri näkökulmista ja oppii ymmärtämään miltä asiat tuntuvat toisen kengissä, sanoo kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulostaa oman pääsylipun Helsingin Kirjamessuille tapahtuman verkkosivuilta 15.8.2017 alkaen.

Kirjamessujen lopullinen ohjelma julkistetaan 12.9.2017.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kuka olikaan Suomen slaavilaisin kirjailija?

Kuva: Kari Hulkko
Juhani Peltonen pihamaallaan Lopella joulun alla 1990 seuranaan on kuuluisa koiransa Natalia.

Kun viikon 17 erikoistehtävän kirjailija esiintyi ensimmäisen kerran näillä palstoilla vuonna 1993, vastauksia tuli nolla, zero, null, 0. Se raastoi visaukkoa, jolle kirjailija oli ykköslemppari, liki pyhä. Pari vuotta aiemmin tehty yhdistetty pyhiinvaellus- ja haastattelumatka Lopen vanhalle kansakoululle oli vielä tuoreena muistissa – ja sitten tuli täystyrmäys, kun kukaan ei tunnistanut katkelmaa romaanista ”Iloisin suru”.

Noin huonosti ei käynyt toisella yrittämällä, mutta enemmänkin oli toiveissa.

Unto Vesa kertoo ensimmäisenä, kuka tämä seremoniamestarinne ikisuosikki on.

Juhani Peltonen oli ensimmäisestä Hesarin palkitsemasta Surunappi-novellistaan alkaen aivan omanlaatuisensa kirjailija. Hän pystyi sanoillaan, lauseillaan, kielellään luomaan eriskummallisia, mystisiä ja mukaansatempaavan erikoisia tarinoita. Valtavan laaja ja tasokas tuotanto, josta ’Elmo’ tietysti kaikkein tunnetuin. Sitäkin usein ajatellaan vain suomalaisen urheiluhulluuden hauskaksi kritiikiksi, mutta siinäkin teoksessa yhtä olennaista on sen runollinen, surunhäiväinen pohjavire.”

Juhani Niemi löytää osuvan adjektiivin kirjailijaa kuvaamaan.

”Suomen slaavilaisimman kirjailijan, melankolian mestarin Juhani Peltosen tunnetuin teos on ilman muuta urheiluparodia Elmo, mutta kyllä novelliosastoltakin löytyy helmiä. Kokoelmasta ’The End’ löytyy kertomus

’Metsästys joulun alla’. Siinä kaverukset Aki ja Mikko lähtevät jänismetsään, mutta Akin koiran Rubenin häkellykseksi miehet metsästyksen sijaan keskittyvät keskustelemiseen ja oluen juomiseen, tyyliin tänään ei ammuta elollisia olentoja.”

Sirpa Taskinen on poiminut hurmaavan kirjasitaatin.

”Juhani Peltosen kertomuksia lukiessa aina välillä kainalniemeen nousee oikein hiki, kun absurdit käänteet seuraavat toistaan. Metsästys joulun alla on kylläkin realistisemmasta päästä – mitä nyt välillä käydään tyrkkäämässä auto jorpakkoon.

Juhani Peltonen (1941–1998) hallitsi suvereenisti suunnilleen kaikki tekstin tuottamisen lajit. Hän kirjoitti runoja, näytelmiä, novelleja, pakinoita, romaaneja ja artikkeleja – puhumattakaan kaikkein kuuluisimmasta eli eräästäkin kulttikuunnelmasta. Hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi voitettuaan J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 1964, sai myöhemmin kirjallisuuden valtionpalkinnon, 15-vuotisen taiteilija-apurahan ja Pro Finlandia-mitalin.

Ajankohtaiseen Suomi 100 -keskusteluun häneltä löytyy täsmällinen kuvaus Suomesta: ’Separaattorilta haiseva emäntä kulkee pellon yli.’”

* * *

Pertti Vuorela muistelee vierailuaan kirjailija kotitanhuvilla.

”Kirjailija asui Lopella ison osan elämäänsä ja myös kuoli siellä. Kesällä 2011 olin Lopella asuvan ystäväperheen kanssa Juhani Peltosen jalanjäljillä.
Vierailimme ensin taiteilija Mikael Vesperin laivan muotoon rakennetussa ateljeekodissa, joka sinänsä on näkemisen arvoinen. Laivan päädyssä on spinaakkeripurje ja kapteenina kukas muu kuin Juhani Peltonen.

Juhanihan aikoi merikapteeniksi, mutta ei värisokeuden takia päässyt haluamaansa ammattiin. Illalla menimme Lopen eli Sajaniemen kesäteatteriin katsomaan Juhanin ehkäpä tunnetuinta kirjasta sovitettua näytelmää Elmoa. ”

Markku Tuomala kertoo olleensa poissa visanäyttämöltä, koska ”kohdalle ei ole toviin osunut omien sääntöjeni mukaan tuttua tekijää ja teosta (eli jotakin, jota olen lukenut ja tunnistan, ei vain jotakin johon löytyy vastaus hakukoneilla)”. Kunnioitettava henkilökohtainen sääntö.

Mutta nyt osui.

”Kun toisaalta on kyse niin omintakeisesta ja omakielisestä kirjailijasta kuin nyt ja kun sitten vielä kyseinen säkenöivä kielenkäyttäjä on niin suuresti ihailemani ja hitsisti fanittamani kirjailija, jonka kuvan jopa kerran painoin omatekemääni kirjallisuusaiheiseen T-paitaan, en voi muuta kuin kohottaa omankin vaasini Juhani Peltoselle ja hänen novellilleen Metsästys joulun alla.

Tätä kyseistä kokoelmaa ei ikävä kyllä omasta hyllystäni löydy, mutta toki olen senkin lukenut ja edelleen sitä antikvariaateista jahtaan. Kuten myös noin viittä muuta Peltosen teosta. Metsästys siis jatkuu.”

* * *

Eero Reijonen nostaa esille Peltosen tärkeimmän sielunmaiseman, Orrelan.

”Visakirjan lyhyen, huikean novellin ’Maaliskuun sumua’ alun Korso-kuvaus on ilkeydessään riemastuttava. Sitten Peltonen tarkentaa ja siirtää kuvakulman yksittäisen ihmisen ja luonnon tasolle.
Tätä korsolaisen omenatarhan, Villa Orrelan tarinaa Juhani Peltonen kirjoittaa yhä uudestaan. Sitä kestää koko hänen tuotantonsa ajan.

Peltosen kotitalo, Vantaanjokivarteen sijoitettu, kuntaa moneen kertaan vaihtanut, oli aikanaan rakennettu vanhan synagogan puista; kenties se, kaivureilla rikkirevitty, oli osa pihkovalaista kirkkoa. Jokikin on saastunut, joulutarinan Vesiperän joen kaltainen. Tikkurilan väritehdas antoi töitä, mutta vei kivennuoliaiset… —

Omenapuutarhan maisemassa korvannut Vantaan ’Lasnamäki’ tuo kaikista maailman rakennelmista vähiten mieleen pihkovalaisen kirkon. Usko on kuitenkin aina läsnä. Pienpelto, tai Peltonen, tarinoi novellissa nelivuotiaan lapsensa kanssa sumussa, omenatarhan tuhon kynnyksellä: ”Onko taivaassa leikkimökkejä? kysyy tyttö… On on… lasten taivaassa on.” Pienpelto, taiteilijan alter ego, ei tässä kohdin tohdi edes itsekseen pohtia kuolemaa, mutta elämän koko kuva on selvillä: ’Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän kaaokseen’, Pienpelto huokaisee. – – –

The End, jonka avainnovelli Metsästys joulun alla on, ei käynyt juuri kaupaksi. Sen sijaan aika monen sananjulistajan yöpöydällä Peltosen tarinat ovat vuosien saatossa majailleet… Hector kertoo biisistään ’Tilulilu’ (1980), että se on saanut vaikutteita novellista kohdassa ’sedän matka kaivolle’. Suomen kirkonmiesten valiopappi, Jaakko Heinimäki markkinoi kavereilleen tervehdystä ’akuutti katatoninen ilonilmaukseni’, se on takomopomo Mikko Juusteenin ja apumies Häkkisen keskinäinen tervehdys. Muutkin taiteilijat ovat tunnistaneet Peltosen teksteistä mainion sanankäyttäjän, Juice Leskinen kenties jopa sielunveljen.”

Ilpo Pietilää pitää kannustaa Peltosen teksteihin tutustumaan.

”Koska en ole juurikaan ns. huumorikirjallisuuden ystävä, on tämäkin tarina jäänyt minulta ilmeisesti ikäväkseni lukematta. Koska ei koira pääse karvoistaan, en lupaa edes yrittää sen lukaisemista. Silti tunnistan ja myös tunnustan, että Juhani Peltosen tekstien pohjavire on loppuviimeksi varsin vakavaa ja taatusti myös varteenotettavaa.”

Mauri Panhelainen voisi olla sopiva kirjavinkkari edelliselle.

”Juhani Peltonen oli yksi mielikirjailijoistani muutama vuosikymmen sitten; eipä silti, Peltosen tunnetuin luomus urheilusankarimme Elmo ja Derwangan jättiläisolympialaiset eivät unohdu koskaan.”
Tai sitten Raila Rinne:

”’Vaasisi’ – jo vain, Juhani Peltostahan se, armoitettua tarkkasilmää ja sananiekkaa, humoristia, urheilusankari Elmon, Salomo ja Ursulan ja monen muun hauskan tarinan ker\htojaa.”

Viikon palkinto menee Markku Tuomalalle. (rb)

Viikon 19 sitaatti *

Koska visamaakari käy vetämässä pari viikkoa henkeä, on tälle kevään viimeiselle tehtävälle ruhtinaallisesti vastausaikaa – mutta ei vihjeitä. Muuta kuin tuo juhlavuoden erikoisesta kielivä asteriski * ja toteamus, että kirja oli todellinen tomujen tuulettaja ei niin kauhean kauan sitten.

Kuka ravisutti millä? Vastaukset viimeistään 28.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Naiset aina kuvittelevat että kun kaikki menee päin helvettiä tulee ennen pitkää simsalabim joku mies joka puhdistaa heidät kaikesta menneen kuonasta, kaikesta pettymyksen tunkasta.
Tunkasta luulee nainen nousevansa, siivin puhdistetuin.
Naiset luottavat, naiset toivovat, naiset uskovat, naisilla on jäljellä paljon lapsenuskoa vielä, ja kuka tietää onko se hyvä vaiko paha, mutta sitä on, ja se on kuin nainen tietäisi vuorenvarmasti että tukanpesu Kolera-altaassa aikaansaa sädehtivän kiillon hiuksiin.”

Keskustelua aiheesta

Kolmen kerroksen väkeä – Tapani Suominen kirjoitti romaanin suurlähetystön suljetusta maailmasta

Kuva: Jari Soini
Tapani Suominen työskenteli vuosituhannen vaihteessa kulttuurineuvoksena Suomen Tukholman suurlähetystössä. Hänen juuri ilmestynyt toinen romaaninsa Virastomestarin talvi on syntynyt noina vuosina kertyneistä havainnoista, laajoista fakta-aineistoista sekä nimenomaan kirjaa varten tehdyistä diplomaattien haastatteluista.

Vahtimestareiden kanssa, virastomestareista nyt puhumattakaan, kannattaa olla aina hyvissä väleissä. Ainakin, jos haluaa työrutiinien pyörivän häiriöttömästi.

Topi Kalliokoski on tänään ilmestyvän ”Virastomestarin talvi” -romaanin minä-kertoja. Hän on ulkomaan edustustoja paljon kolunnut vahtimestari, joka on vanhoilla päivillään päätynyt Suomen Tukholman lähetystöön.

Topi on paitsi avainhenkilö lähetystöarjen sujumisessa, myös korvansa ja silmänsä auki pitävä mies, jolla on paljon tarkkoja havaintoja hyvistä ja huonoista diplomaateista, heidän kummallisista tempauksistaan ja suistaan livahtaneista sammakoista.

Topilla itselläkin olisi varmasti ollut kykyjä karriääridiplomaatin uralle, mutta ei suurta paloa hypätä tuohon kiipimiskoneistoon, jossa kyynärpäätaklaukset, kampitukset ja selkäänpuukotukset ovat puolisallittua pelistrategiaa.

Topin arkiset käytännöt muuttuvat, kun uudeksi lähettilääksi ilmaantuu niuhottamiseen ja arroganssiin taipuvainen Lauri Stolt. Poliisin poika Kaakonkulmalta Imatralta. Sattumalta myös Topin koulutoveri, mutta ei -kaveri vaan -kiusaaja.

Diplomaattiura lyhyt, kirjoittajaura pitkä

Kun Demarin kulttuuripäällikkö Tapani Suominen joutui lähtemään karmit kaulassa lehdestä pihalle syksyllä 1996, hän ei jäänyt downshiftailemaan perusteettomasta irtisanomisestaan saamiensa kipurahojen turvin. Hän löysi kohta uusia töitä kulttuurisektorilta, kun tuli nimitetyksi kulttuurineuvokseksi Tukholman suurlähetystöömme.

Suominen lopetti kulttuurineuvoksen työt Tukholmassa kuuen vuoden työrupeaman jälkeen vuonna 2003. Hänen edellinen romaaninsa ”Sarvikuonojen aika” ilmestyi suomeksi 1992 ja ruotsiksi 1997.
Diplomaattivuosinaan Ruotsissa hän julkaisi useita antologioita.

Tänä keväänä nuo hänen kaksi polkuaan – pitkä kirjoittajan ja lyhyt diplomaatin ura – kohtaavat. Suomiselta ilmestyy ensi viikolla romaani ”Virastomestarin talvi”, jonka kustantaa pieni, mutta kaksikielisyydessään kunnianhimoinen Litorale-kustantamo. Kustantajan Suominen valitsi sillä perusteella, että se oli valmis julkaisemaan kirjan myös ruotsiksi. Teos ilmestyy syksyllä nimellä ”Sista vintern på ambassaden”.

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen mielessä jo Tukholman vuosina, mutta ajatuksen kypsyttely otti aikansa.

– On oikeastaan mahdoton sanoa, milloin kirjoittaminen varsinaisesti alkoi. Siinä on ollut niin monta vaihetta. Jo vuosia sitten minulla oli valmiina ensimmäinen versio, mutta se ei toiminut. Se oli kuin villapusero, joka purkautui kokonaan, kun yhdestä repsottavasta langasta veti. Jouduin siis kirjoittamaan sen kokonaan uudestaan.

Suominen tuumaa, että viipyminen on ollut kirjalle ja ehkä myös sen vastaanotolle hyväksi. Hän arvelee, että jos olisi kirjoittanut romaanin heti Tukholman pestiltä lähdettyään, sitä olisi luettu aivan liikaa avainromaanina.

– Nyt olen saanut niihin aikoihin ja tapahtumiin sopivasti etäisyyttä.
Romaanin rakenteeseenkin tuli matkan varrella iso muutos. Suominen kertoo, että kirjalla oli yhdessä vaiheessa kaksi minäkertojaa: sekä vahtimestari Topi Kalliokoski että suurlähettiläs Stolt hänen vastapoolinaan.

– Huomasin, että kun suurlähettiläs pääsi itse kertomaan omaa tarinaansa, siitä tuli aivan liian sympaattinen hahmo. Siinä on kirjailijalla dilemma, että jos haluaa kirjoittaa jostain paskiaisesta minä-kerrontana, niin sitä tyyppiä rupeaa ymmärtämään ja selittämään sen tekoja. Se on kyllä tavallaan ihan oikein, onhan kirjailijan ilmeisesti asetuttava kertojansa puolelle. Mutta jutun dramatiikka ja jännite siinä kyllä voivat lässähtää.

Seurustelu-upseerin valmiuksilla

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen hänelle yhtäaikaa sekä tutkimus- että kaunokirjallinen projekti. Hän kertoo haastatelleensa sitä varten suuren määrän ihmisiä. Vahtimestarit osoittautuivat erityisen hyviksi tietolähteiksi, esimerkiksi kuskatessaan autolla lähettiläitä tai näiden vieraita kuulevat ja näkevät sellaisia asioita, joita ei virallisissa yhteyksissä kertoilla.

– Topin hahmo on yhdistelmä useammasta eri ihmisistä noukittuja piirteitä, kyllä sillä on vahvat esikuvansa, Suominen valaisee.

Topin ominaisuuksiin kuluu muun muassa lukeneisuus ja syvä ymmärrys historiasta siinä missä myös kyky olla naisten mieleen. Nämäkin löytyvät elävästä elämästä.

Suominen jututti kirjahankkeensa aikana lukuisia suurlähettiläitä ja muita virkamiehiä, muutamat jopa lukivat ja kommentoivat käsikirjoitusta etukäteen.

– Minullehan oli jo Demarin aikoina langennut eräänlainen seurustelu-upseerin tehtävä. Totuin silloin liikkumaan niissä piireissä ja ystävystyinkin aika monen diplomaatin kanssa.

Oman kulttuurineuvosaikansa hän sanoo olleen hyvä näköalapaikka kirjaa ajatellen.

– Tukholman lähetystössä oli yksi virkamies, joka ei ollut sidottu rutiineihin. Nimenomaan kulttuurineuvoksella on pelivaraa. Saatoin siis liikkua hyvin monenlaisissa piireissä ja solmia erilaisia kontakteja. Nykyisin kulttuuri- ja lehdistöneuvoksen tehtävät on yhdistetty ja resurssejaon vähennetty.

Jospa joku koira älähtäisi…

Lukijan ei ole vaikea bongailla Virastomestarin talven riveiltä ja rivien väleistä piirteitä tutuista tosielämän henkilöistä. On Topin nuoruudenystävä Kaarina, josta tulee myöhemmin peräti presidentti, on läheiseksi ystäväksi tullut suurlähettiläs Hallanvaara, joka romaanin alkutilanteessa on juuri jättänyt Tukholman lähetystön, on ulkoministeri Erik, on tutunoloinen kulttuuriministeri, on muistelmateoksensa ruotsinnosta ja muun muassa Emma-pikakivääriään Tukholmaan esittelemään saapuva presidentti…

”Minä sanoin, että tämä presidentti oli vanha kaukopartiomies, joka pärjäsi ilman henkivartijaa.
Suurlähettilään seurassa en tällaista olisi heittänyt, mutta Savolaisen kanssa ei tarvinnut tärkeillä.”

Kuinka paljon tuli harrastettua itsesensuuria?

– Ehkä liian vähän, Suominen naurahtaa. – Mutta jos joku haluaa lukea tällaisen kirjan paljastavana avainromaanina, niin siitä vaan. Kustantajani kysyi yhdessä vaiheessa, että ”ei kai siitä kukaan nosta mitään juttua”, mihin sanoin, että sehän olisi ihanaa, jos niin kävisi!

Suominen kertoo kirjasta löytyvän monia todellisia tapahtumia. Hän itse oli esimerkiksi todellakin eskorteeraamassa presidentti Koivistoa tämän Tukholman vierailulla, samoin erään kulttuuriministerin erikoinen priorisointi vierailukohteissa on oikeasti tapahtunut. Kirjan dialogissa on myös paljon repliikkejä, jotka ovat täysin autenttisia.

Paljon lukeneena miehenä Suominen tietää sanoa, että fiktiossa on harvoin puhtaasti fiktiivisiä hahmoja.

– Kaarina saattaa muistuttaa jotain entistä naispresidenttiä, mutta on silti fiktiota. Eikä romaanini ulkoministeri
Erik ole suoraan Erkki Tuomioja, mutta sanotaan näin, että olen saanut hänestä inspiraatiota.

Oikealla nimellä mainittujakin (mm. Karjalainen, Holkeri, Kekkonen) poliitikoita kerronnassa vilahtelee, mutta ne ovat kirjailijan mukaan siellä lähinnä asettamassa tapahtumia oikeisiin aikaraameihin.

Falskit muistelot inspiroivat

Tapani Suominen kertoo kirjaprojektinsa aikana inspiroituneensa paljon Timo Soikkasen kirjoittamasta ulkoministeriön histotiikista ”Presidentin ministeriö – Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella”, joka ilmestyi 2008.

– Se on melkein kuin romaani. Tietyt UM:n virkamiehet jopa jarruttelivat sen ilmestymistä, kun pitivät sitä liian suorapuheisena,

– Voisin pitää omaa kirjaani eräänlaisena jatkona tai reunamerkintänä Soikkasen kirjalle, vaikka minä katsonkin asioita ihan eri perspektiivistä. Työmetodissa on ollut kuitenkin samaa, paljon haastatteluja ja luettua tausta-aineistoa. Mutta sen sijaan, että olisin ruvennut tekemään niistä yhteenvetoa historioitsijan otteella, olen ryhtynyt fabuloimaan, miten nämä asiat voisivat olla.

Omanlaisensa taustalähde Suomiselle ovat olleet entisten suurlähettiläiden muistelmakirjat. ”Sen falskimpaa kirjallisuuden lajia ei ole”, puuskahtaasuurlähettiläs Hallanvaara romaanissa, eikä Suomisen ole vaikea yhtyä tuohon ajatukseen.

– Niissähän kirjoittaja itse on se isänmaata lähes yksin puolustava soturi ja suuri osa kollegoista selkärangattomia roistoja. Meillä on vuosien saatossa ollut monia loistavia diplomaatteja, mutta myös iso joukko suhteellisuudentajunsa täysin hukanneita henkilöitä. Tuollainen vaara on olemassa, kun elää epätodellisessa ympäristössä, jossa suurin piirtein päivittäin joku nimittää sinua ”ylhäisyydeksi” (”your excellency”).

Nuollaan tai potkitaan, asemasta riippuen

Suominen summaa, että kaiken kaikkiaan diplomatian maailma on näyttäytynyt hänelle varsin absurdina.

– Kun tulin siihen ulkopuolelta, niin olihan se sanomalehtien toimituksiin tai vaikkapa yliopistomaailmaan verrattuna hämmentävän suljettu ja anakronistinen ympäristö.

Esimerkkinä menneeseen jämähtämisestä Suominen nostaa lähetystön luokkajaon. Se on kuin suoraan brittiläisestä kartanofiktiosta. Virastomestarin talvessa kuvataan kolmen kerroksen väkeä, ja Tukholmassahan ollaan sitä konkreettisesti, koska lähetystörakennuksessa on tosiaan kolme kerrosta. Ylimmässä olivat lähettiläs ja kakkosmies eli ministeri, keskimmäisessä lähetystosihteerit ja lähetystöneuvokset ja pohjakerroksessa sitten ”palvelusväki”, joka jakautui vielä kahteen ryhmään, Helsingistä tulleisiin ja paikalta palkattuihin.

– Juuri tuon alakerran väen halusin saada moniäänisenä kuuluviin.

Ylemmissä kerroksissa eletään omassa omituisessa maailmassaan.

– Pelkkä käsite ”karriääri” estää minusta solidaarisuuden ja lojaalisuuden toteutumisen ulkoasiainhallinnossa.

Jouduin näkemään, kuinka alhaalta ylös päin yritetään nuoleskella ja ylempää potkitaan alempia.

– Journalismin maailmassa olin tottunut siihen, että vaikka kuinka otettiin joskus matsia, niin tiukassa paikassa oltiin lojaaleja toisilleen. UM:stä taas jäi kuva, että jos jollain meni huonosti, niin toinen näki siinä mahdollisuuden…

Sanoo Tapani Suominen, nykyinen vapaa kirjoittaja ja puolet vuodesta saaristossa viihtyvä kotitarveviljelijä, eläkkeellä oleva entinen journalisti ja ministeriön keikkatyöläinen, josta ei olisi karriääridiplomaattia saanut kai kirveelläkään.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Runoilija, joka rakastui kuolemaan

Visakenturio pläjäytti piinaviikolle kirjailijan, jonka elämästä ei sitä kärsimystä puuttunut. Eli kuten Juhani Niemi kiteyttää vastauksessaan kirjailijan”koko tuotantoa sävyttivät masennus, tyhjyyden tunne, kuolema ja sen kaipuu, maustettuna omanlaisellaan mustalla huumorilla.”  Ja näin häntä luonnehtii Raila Rinne: ”Pitkäperjantain ratoksi Visamestari antoi meille Lady Lazaruksen, joka poti pahaa masennusta koko lyhyen elämänsä ajan. Epätoivo, ahdistus, syyllisyys, uskottomuus, synkkiä asioita velloi nuoren lahjakkaan kirjoittajan mielessä. ”

Annetaankin nyt, naisrunoilijan kyseessä ollen, ääni aluksi naisille.

Seija Räsänen, joka taitaa olla visassa ensikertalainen, kertoo faktat jämäkästi.

”Viikon 15–16 Kirjavisan kysytty on yhdysvaltalaisen kirjailija, runoilija Sylvia Plath ja kirja ’Sanantuojat’. Tämä kovan onnen lapsi riisti itseltään hengen 31-vuotiaana päästämällä kaasua keittiöön. Plath kirjoitti runoa, proosaa ja useita lastenkirjoja. Plath on haudattu Heptonstalliin West Yorkshireen Englantiin.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari on ollut mukana kuvioissa vähän pidempään:

”Sylvia Plathista mainitaan, että hän on uudistanut amerikkalaista runoutta. Ensimmäisen runonsa hän julkaisi jo kahdeksanvuotiaana, hän oli siis hyvin lahjakas jo lapsena. Kaikkia hänen teoksiaan ei ole suomennettu, vielä. Runovisat ovat innostaneet taas lukemaan runoutta, pitkän dekkarijakson päälle.”

Ulla Vaara on sähköpostitellut Lahdesta intoutuneita vastauksia jo useampia vuosia.

”Melankolia on todennäköisesti monen runoilijan luonteenpiirre, mutta kun se muuttuu syväksi masennukseksi, on kyse kiireellistä apua tarvitsevasta ihmisestä. Näin oli jo varhain Sylvia Plathin kohdalla.

Kirjailija syntyi Bostonissa 1932 ja teki itsemurhan Lontoossa 1963. Siis lyhyt elämä, 32 vuotta, johon sisältyi ahdistusta, pelkoa, luomisen tuskaa, mutta myös iloa opiskelusta, kirjallisista saavutuksista, avioliiton alkuajoista ja kahdesta lapsesta.

Sylvia Plath kirjoitti proosaa, joista tässä mainitsen vuonna 1960 julkaistun omaelämänkerrallisen romaanin ’Lasikellon alla’, joka sai ilmestyessään hyvät arviot, kuten samoihin aikoihin ilmestynyt runoteos ’The Colossus’.

Plath oli mennyt naimisiin Cambridgessä opiskeluaikana tapaamansa Ted Hughesin kanssa 1956. He saivat kaksi lasta. Plath erosi Tedistä miehen uskottomuuden vuoksi 1962. Seuraavana vuonna julkaistiin runokirja ’Ariel’, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Kirjan julkaisun jälkeen voimakas masennus valtasi Plathin, ja helmikuussa 1963 hän päätti elämänsä avaamalla kaasuhanat keittiössä.

Sylvia Plathia pidettiin amerikkalaista runoutta uudistavana, ja totta on, että hänen runoissaan puhalsivat uudet, joskin raskaat ja oudot tuulet, joihin lukeutuu muun muassa viikon 15–16 sitaatti. Kyse on runosta Ruhje, joka on Sylvia Plathin erinomaisesta runoteoksesta ’Sanantuoja’. Kirja ilmestyi postuumisti 1981 ja Suomessa 1987. Siitä julkaistiin uudistettu laitos 1997.

Ei sovi unohtaa, että Sylvia Plath oli myös lastenkirjailija. Kirjoista kaksi on käännetty suomeksi, ’Sänkyjen kirja’ ja ’Salaperäinen puku’.

Plathin Päiväkirjat julkaistiin 1998 hänen entisen miehensä kuoleman jälkeen. Ne kannattaa ehdottomasti lukea, jos on kiinnostunut muustakin kuin Plathia kohdanneista tragedioista. Päiväkirjoissa aukeaa näkymä herkän ja melankolisen, mutta aika ajoin rohkean ja päättäväisen naisen elämään.”

Sirpa Taskinen on sitten tätä visan kokeneinta, jo 1990-luvulla debytoinutta kaartia.
”Olipa harvinaisen hankalaa saada kirjastosta Sylvia Plathin runoteos Sanantuojat. Kävin kahdessa kirjastossa, jossa sen luettelon mukaan piti olla, mutta ei löytynyt kummastakaan. Varauksen toimitus kesti kokonaisen viikon, vaikka olin ainoa varaaja ja kappaleita on useita. Kirja on tosin varsin pieni, joten se saattaa helposti hävitä – joko kirjahyllyyn tai sitten innokkaiden ihailijoiden taskuun.”

* * *
Eero Reijonen vetää linkkiyhteyden vähän aiempaan visakirjailijaan.
”Sylvia Plathin itsemurha käynnisti hitaasti kiihtyvän palvontaprosessin. Ei Sylviasta täydellistä marttyyria voitu millään rakentaa, mutta konna tarinalle saatiin perinteiseen jenkkityyliin. Päivänsä päättänyt hieno taiteilija sai tietenkin lisägloriaa, mutta varsinkin Englannissa lastenkirjailijana arvostettu petturi-aviomies Ted Hughes sai vuosien kestokurat silmilleen. Itsemurhan syypäänä tietenkin, mutta ennen kaikkea taiteellisesti korvaamattomien, keskeneräisen kokoelman ja parin viimeisen vuoden päiväkirjat tuhonneena miehenä. – – –

Varsinkin Arielista, lähes kokonaan postuumisti julkaistujen runojen kokoelmasta, tulee mielleyhtymä Sylvia Plathista ja Ted Hughesista ja taannoisista visataiteilijoista Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta. Mielen sairaus on Murolessa ja Lastenlinnantiellä miehellä, ei yhtä musertavana kuin Sylvialla, eikä ehkä sen vuoksi ihan tappiin asti etenevänä. Betonimylläri-runoilijalla, miehisellä miehellä, ei ole Sylvia Plathin valtavia roolipaineita. Ja lujakourainen Late oli neroksi tunnustettu jo kättelyssä… eikä hänellä ollut kodinhoitovelvotteita, eikä lasten jälkeenkään liikkumisrajoitteita; painetta pystyi purkamaan viinalla. Nimekkäitä olivat molemmat suomalaiset, omassa maassa paljon tunnetumpia kuin Ted ja Sylvia.”

Veli-Pekka Salminen kirjoittaa näin:

”Useimmilla suomalaisilla taitaa olla tuntumaa ja tottumusta jonkun läheisen itsemurhasta, niin minullakin. Hiljaiseksi silti vetää, kun itsensä lopulta tappaneella nuorella kirjailijalla ’rakkaussuhde kuolemaan on runouden hallitseva teema’. Näin on asian laita Sylvia Plathin tuotannossa. Hän malttoi elää vain 30-vuotiaaksi.

Lahjakas ja mieleltään sairas – nämä ovat kiertämättömät faktat. Suomentaja Kirsti Simonsuuren esipuhe teoksessa Ariel kehrää samoja aineksia kuin muutkin: skitsofreninen kyllä, mutta mikä voisi olla yleistä, yksilön tragedian ylittävää, monelle merkityksellistä? Itse en oikein jaksa uskoa kaikkiin yleistyksiin (moderni minuuden etsintä yms.), ne kertovat enemmän tulkitsijoiden omista intresseistä. Ikään kuin vakavasti häiriintynyt psyyke ei millään saisi riittää selitykseksi.

Se mikä pysyy ja pätee on Plathin kielellisen ilmaisun vahvuus.”

Vielä loppukaneetti Mauri Panhelaiselta:

”Sylvia Plathin runot teoksessa Sanantuojat ovat Marja-Leena Mikkolan suomentamina monitulkintaisia ja perusvireeltään useimmiten synkkiä. Suomentaja paheksuu psykoanalyytikoita ja kirjallisuuden tutkijoita, jotka ovat hänen mukaansa väärin perustein pitäneet Plathin runoutta elämäkerrallisena tunnustusrunoutena. Toisaalta Mikkola itse sanoo visakirjan esipuheessa, että ’Plath pakottaa lukijan katsomaan rävähtävättä ja suoraan runoilijan omaan kärsimykseen’ ja että ’läpi elämän Plathia houkutti kuolema, itsemurha’. Visarunonkin voi hyvin lukea itsemurhan allegoriana.”

Sisällöllisesti aika synkän, mutta aktiivisuudeltaan ilahduttavan visa\hviikon muita tietäjiä olivat Matti Kärkkäinen, Veikko Huuska, Ilpo Pietilä, Orvo Vitikainen, Tuulikki Lepomäki-Lahtinen ja Pertti Vuorela. Palkinto lähtee Seija Räsäselle. (rb)

Viikon 18 sitaatti

Viikon visakirjailija osui tällä vuosituhannen vaihteessa julkaistulla viihdyttävällä romaanillaan kultasuoneen. Hän on sen jälkeenkin noussut aina uuden kirjansa ilmestyttyä maansa bestseller-listoille. Hänellä on sukujuuret kahdessa maassa, joten hänellä on onni olla suosittu kahdella suurella kielialueella.
Kuka hän on, mikä menestyksekkäästi filmatisoitukin romaani? Vastaukset viimeistään 10.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tiedän kyllä ettei tämä ole minun vierailupäiväni. Mutta minun täytyy saada puhua, mon père. Leipomo avattiin eilen. Mutta se ei olekaan leipomo. Kun heräsin eilisaamuna kuudelta, muovipeite oli poissa, markiisi ja ikkunaluukut olivat paikoillaan ja näyteikkunoiden kaihdin oli nostettu ylös. Se, mikä oli ollut tavallinen, jokseenkin ankea vanha talo, niin kuin kaikki muutkin sen ympärillä, oli muuttunut punaiseksi ja kullanhohtoiseksi makeiseksi häikäisevän valkoisella taustalla. Ikkunalaatikoissa oli punaisia pelargoneja. Kreppipaperia köynnöstetty kaiteiden ympärille.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta