Hilja Aaltonen päätti kirjavisavuoden 2016 – armollisen joulun runoilija

Kuva: Jari Soini
Hilja Aaltosen joulurunossa kavahdettiin joulun kaupallista hössötystä ja toivottiin sen sijaan juhlan perimmäisen sisällön löytämistä.

Uudet kalenterit on otettu reippaasti laatikosta pöydälle, ja memosta loistaa kirkkaana silmiin vuosiluku 2017. Se tietää juhlavuotta paitsi Suomelle myös Kirjavisalle, jolla on kuukautta ennen Suomen tasasatasta 25-vuotispäivät.

Nähin juhlintoihin palataan myöhemmin, mutta ensiksi hoidetaan viime vuoden viimeinen tehtävä alta pois.

Juhani Niemi Hangosta arveli vuoden viimeistä vastausta lähettäessään, että ”näin runsailla vihjeillä ja pitkällä vastausajalla varustettuna luulisi visalaatikon pullistelevan kunnolla”. Kunnolla ja kunnolla… ei mennyt kaksikymppisen raja rikki, mitä visatonttu on tottunut joulurunoilta odottamaan, mutta syyskauden ennätysposti tuli sentään.

Visan eteläisin vakivastaaja saa myös kertoa, kuka oli tämän joulun runoilija.

”Kyseessä on Hilja Aaltonen, evankelista ja kirjailija, joka eli yli 105- vuotiaaksi asti (27.9.1907–13.2.2013). Visaruno löytynee Aaltosen esikoisteoksesta ’Sydämeni virsi’. Itse löysin runon mainiosta hakuteoksesta ’Tämän runon haluaisin kuulla’. Siinä on osio, josta runoja voi hakea alkusäkeiden perusteella, ja vielä aakkosjärjestyksessä.

Monia Aaltosen runoja on myös sävelletty ja levytetty, tietääkseni myös tämä kyseinen runo ’Tule, jouluni’. Ainakin cd:llä ’Joulun kutsu’ pitäisi löytyä.”

Toini Tarvaisella on näemmä ollut sama teos käsissään kuin Niemellä ja seremoniamestarillannekin.

”Oikein vanhanajan jouluruno onkin löytynyt ja varmaan vastauksia tulee säkkikaupalla. Teksti on tuttu ja olen kai jossain yhteydessä sitä ääneenkin lukenut. Kirjahyllyssäni oleva Tämän runon haluaisin kuulla -teos on ollut se lähde, mistä teksti on löytynyt.

Runon sisältö on kovin läheinen ja kuvaa niin hyvin sitä kehitystä minkä jo eläkkeelle ehtinyt ihminen suhteessa jouluun on ehtinyt kokea.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen onnistuu vetämään runotehtävän visaa julkaisevan tahon poliittiseen viitekehykseen.

”Ei epäilystäkään, visaisäntä toteuttaa SDP:n vanhaa slogania kirjallisen visailun jalossa lajissa: seinät leveällä ja katto korkealla. Viikon visahenkilö  koettelee rajoja, ainakin ainutlaatuisella elämäntarinallaan. Käsi ylös ne, jotka tunsivat runoilija Hilja Aaltosen ennen tätä kirjavisaa.

Etsintäkuulutettu runoilija Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestäneen elämäntyön Vapaakirkon evankelistana, mutta hänestä kypsyi ajan mittaan myös yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Tuleva kirjailija syntyi 1907 Keski-Suomessa Multialla ja haaveili nuorena opettajan tai näyttelijän ammatista. Käänne tapahtui, kun 27-vuotias Hilja tuli uskoon ja ryhtyi aatesuuntansa kiertäväksi evankelistaksi.
Aaltosesta tuli omissa piireissään tunnettu puhuja, jonka puheita ja saarnoja alettiin julkaista seurakuntalaisille kirjoina. Kerrotaan, että Hilja Aaltonen viihtyi korpikylien tupaseuroissa ja syrjäseutujen suurissa metsissä, joissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen.- – –

Viimeiset vuotensa Hilja Aaltonen asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Täyttäessään sata vuotta 2007 hän sai enemmän julkisuutta kuin ennen sitä saarnoillaan tai runoillaan pitkän elämänsä aikana. 105-vuotias Aaltonen kuoli Suomen pitkäikäisimpänä kirjailijana vuonna 2012.”

* * *

Raila Rinne iloitsee siitä, että ”taas on visaukko löytänyt runoilijan, josta en ole milloinkaan kuullut”.

”Sitaatin runo Tule jouluni niin kuin ennen on sävelletty. Joissakin tiedoissa sanoittajaksi mainitaan Hilja Aaltosta paljon tunnetumpi runoilija Helvi Juvonen, mutta tämä on väärä tieto.

Joulu vie kuin itsestään ajatukset ja muistot kirkon tuntumaan. Kristuslapsen syntymän juhlasta on pitkä matka kauppakeskusten meluisiin markkinoihin. Jokainen meistä hakee sellaisen joulun, jossa on kotonaan.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta puuttuu samaiseen Juvos-kummajaiseen.

”Kirjaston lukupiirin viimeisessä kokoontumisessa 29.11. luimme jokainen mieleisen joulurunon muille. Viimeksi kuulimme Hilja Aaltosen Tule jouluni, niinkuin ennen…  No, sain vastauksen visaan etukäteen! Runo kyllä tuntui heti tutulta. Ehkä olisin joutunut sitä hiukan penkomaan ilman tuota tietoa.

Outo asia sattui silmiini googlea tutkiessani: Risto Vähäsarjan säveltämä Tule jouluni onkin saanut sanoittajaksi Helvi Juvosen! Miten tuo virhe on tapahtunut? Runo ei ole lainkaan ’juvosmainen’, vaan eittämättä Hilja Aaltosen tekstiä.

Hän ehti elinaikanaan tulle rakastetuksi ja arvostetuksi runoilijaksi. Sitaattirunossa toivotaan lapsuusaikojen joulua markkinaelämän ja maallisuuden sijaan.”

Vielä yksi nootti Juvosen tiimoilta. Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä:

”Jouluruno Tule, jouluni, niin kuin ennen… on varmaan tuttu monille meistä, jotka olemme kuunnelleet ”Tämän runon haluaisin kuulla ja Lauantain toivotut levyt -tapaisia ohjelmia. Vaikka kuinka plarasin tietokonettani, en löytänyt tietoa, missä kirjassa jouluruno on julkaistu. – – –

Joka tapauksessa innostuin kuuntelemaan youtubesta Risto Vähäsarjan säveltämänä Tule, jouluni… runoa, mutta voi kauhistus, tubessa kerrottiin sanoituksen olevan Helvi Juvosen. Luotan kuitenkin visaisännän antamiin vinkkeihin, enkä sotke Helvi Juvosta tämän enempää tähän vastaukseen.”

* * *

Vakiovieras Sirpa Taskinen tarkastelee evankelistan julistuksia.

”Koottujen teosten teksteistä päätellen Hilja Aaltonen tähtäsi ainakin nuorena korkealentoisilla julistuksillaan siihen, että ihmiset heräisivät synnin loasta, jonka puhdistaa vain ’Golgatan veri’. Satavuotishaastattelussa hän kuitenkin puhui enemmänkin lohdutuksesta ja armosta, ja häntä kuvataan sydämelliseksi ihmiseksi.

Visaruno Terve, jouluni löytyy hänen ainoasta runokirjastaan Sydämeni virsi (1957), jossa hän kuitenkin toteaa: ’Nämä eivät ole runoja, eivätkä ne pyydä niitä olla. Nämä ovat elämäntuntojani, monet kipeitä tuntoja, joissa kosteutena on itkuni tiellä, ja kimmelteenä nousuni ja laskuni Jumalan väkevän käden alla.’”

Veikko Huuska Ikaalisista toteaa, että nyt on ”kotikenttäetu, eräällä tavalla ”.

”Nuorena Hilja Aaltonen toimi nuoriso- ja raittiusohjaajana, ja tunsi vetoa teatteriin, haaveili näyttelijän urasta ja alan opiskelupaikka Helsingissä oli jo hankittuna (Teatterikoulu ?), mutta tultuaan vapaakirkolliseen herätykseen hän alkoi 1930 evankelistaksi, jossa teatteriosaaminen tuskin oli ainakaan haitaksi.  Elämänsä aikana hän ehti toimia julistajana noin 60 vuotta – mitähän Suomen työurien pidentämisestä huolestuneet viranomaiset sanoisivat tällaisesta?

Niin, ja miten se kotikenttäetu tähän liittyy?  Uransa aikana Aaltonen toimi vapaakirkon työntekijänä Virroilla, Seinäjoella, täällä Ikaalisissa, Kauhavalla ja Lapualla. Hänet tunnetaan täällä sikäli, että olen itsekin vähän jyvällä hänen elämänvaiheistaan, ja luinpa jokunen vuosi hänen omaelämäkertansa, joka ei ole siitä kuivimmasta päästä.”

Tervakoskalainen Ossi Lehtiö palaa nuoruuteensa ja Yrjö Kaijärven suomentamaan Baudelairen klassikkoon ”Pahan kukkia”, jonka runoihin pääsi tutustumaan teini-iän huumassa.

”Ne eivät olleet ihmeellisiä ja siksi nuori minäni halusi oppia ne alkukielisinä. Ja löysin yksityisen rankankielen opettajan. Hämeenlinnassa asuva avopari oli ollut lähetystyössä Belgian Kongossa, ja rouva oli innostunut antamaan opetusta. Ja hyvä opettaja hän olikin, sillä kahlasimme lävitse lähes koko Alliance françaisen kirjasarjan.

Perhe oli ollut Suomen Vapaakirkon lähettämä ja opetuksesta seurasi, että sain vastaanottaa erilaista vapakirkollista kirjallisuutta, ehkä käännyttämisen tarkoituksessa. Ja tällöin muistan saaneeni Hilja Aaltosen kirjan Sydämeni virsi.”

Tutkimattomat ovat Pegasoksen tiet!

Vielä loppuun Unto Vesa Tampereelta, joka pääsi avamaan sekä viime vuoden ykkösvisan että syyskauden ensimmäisen.

”Vuonna 1957 julkaistussa runossaan Sydämeni virsi Hilja Aaltonen muistelee kaiholla lapsuuden jouluja ja kaipaa niitä takaisin nykyisinä ’markkinoiden, joulukatujen ja sieluttomuuden aikoina’.
Kun hän syntyi 1907, niin nuo lapsuuden paremmat joulut sijoittunevat siis 1910-1920-luvulle? No, monen 1940-luvulla syntyneen muistoissa taas juuri 1950-luvulla koetut lapsuuden joulut olivat ne aidot ja parhaimmat, ja epäilenpä, että nykylapset muistelevat lämpimin tuntein juuri tätäkin joulua puolen vuosisadan päästä aitona ja oikeana.

Nostalgia on tarttuva tauti, uusiutuva ja yleinen, ymmärrettävä, inhimillinen ja hellyttävä.”

Kirjailijan tunnistuksesta joulutodistukseen kiitettävän saavat myös Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta, Ulla Vaara Lahdesta, Pertti Timonen Tampereelta, Orvo Vitikainen Lappeenrannasta ja Petri Kettunen Helsingistä. Palkinto vuoden aluksi/viime vuoden lopuksi Toini Tarvaiselle. (rb)

Viikon 1 sitaatti
Koska on syytä tasata visan viikkorytmi taas kaksitahtiseksi, ensi viikolla tulee pelkkä uusi tehtävä. Ensin kuitenkin vuoden virallinen avauspähkinä.
Aloitetaan poikkeuksellisesti pohdiskelevalla tietokirjallisuudella. Viikon kirjailija esiintyy kuulemma kutsumanimellään eräässä Tuomari Nurmion klassikkokappaleessa, opiskelutovereita kun olivat. Lakimies kirjailijamme ei kuitenkaan ole, mutta hän on pohtinut paljon suurempia kysymyksiä kuin pykälänviilausta. Samalla hän on kansantajuistanut näitä monesti maallikon ymmärryksen yli meneviä juttuja, kuten tässä visakirjassakin.
Kuka hän on, mikä palkittu teos? Vastaukset viimeistään 11.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kun katselemme esimerkiksi rautatankoa, näemme juuri eräänlaisen aikavalotetun kuvan. (Rautatanko on hyvä esimerkki siksi, että se on varsin romanttinen objekti, onhan se syntynyt kaukaisten tähtien ydinmiilussa.) Sadan kilon painoinen tanko sisältää noin miljardi trilijoonaa atomia jäykkänä ja säännöllisenä rakenteena. Itse atomien ytimet ovat liki paikoillaan, mutta niiden uloimmat elektronit tanssahtelevat edestakaisin vierekkäisten atomien elektronikuorten välillä karkeasti kymmenen biljoonaa kertaa sekunnissa. Osa niistä voi jopa vaeltaa hilarakenteessa kuin joukko kerjuulla kulkevia orpolapsia.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Mihail Šiškin kirjoittaa auki Venäjäänsä: yritys omakuvaksi – ja vähän isommaksi

Kuva: Yvonne Boehler

Mihail Šiškin (s. 1961) syntyi Moskovassa ja muutti Sveitsiin vuonna 1995. Hän tuli kirjailijana tunnetuksi  asuessaan Länsi-Euroopassa. Šiškin käsittelee teksteissään kriittisesti Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyhallintoa, mistä syystä hän ei ole niitä kannattavissa piireissä kovassa huudossa.

Šiškiniä arvostetaan erityisesti hänen tarkasta psykologisesta silmästään jatavastaan käyttää venäjää. Hän kirjoittaa synnyinmaastaan,  ja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti ja pitäen sen asukkaita pääasiassa samanlaisina kuin muualla.

KIRJAT

Mihail Šiškin:
Kaunokirjoituksia
Suom. Vappu Orlov
WSOY 2016, 294 s.

”Kaunokirjoituksi”a sisältää valikoiman novelleja Šiškinin uran varrelta. Suurin osa niistä on esseistisiä, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. Šiškin analysoi Venäjän historiaa sepitteellisen kerronnan lomassa. Monissa tarinoissa on vahva omaelämäkerrallinen ote. Kirjailija puhuu itsestään. Hän peilaa omaa kohtaloaan keksimiinsä hahmoihin ja oikeasti eläneisiin ihmisiin.

Venäjästä naiivisti

Suomentaja Vappu Orlov on kirjoittanut Kaunokirjoituksiin lyhyet jälkisanat, joissa esitellään Šiškinin elämää ja uraa. Šiškinin oma ääni löytyi vähitellen. Hänen ensimmäiset julkaistut tarinansa olivat vielä melko perinteisiä, mutta pian hän alkoi tehdä monitulkintaisempaa proosaa. Orlovin mukaan niistä löytyy ”omaelämäkertaa, runsaasti sitaatteja kirjallisuudesta, muistelmista ja asiakirjoista, fiktiota, kansanrunoutta ym.”

Tästä tietystä erikoisuudesta johtuen jotkut kriitikot ovat olleet Šiškinin teoksia arvostellessaan hieman ymmällään. Monet heistä ovat päätyneet suosittelemaan hänen kirjojaan sillä varauksella, että lukija on perinteisiä sääntöjä noudattamattomaan proosaan valmis.

Šiškinin rönsyilevä tyyli tuo mieleen turkkilaisen Orhan Pamukin. Kuten Orlov huomauttaa, Šiškinin proosa voisi helposti olla sen sisältämän monenlaisen aineiston takia raskasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kirjailija pehmentää tekstiään naiiviudella, jonka oppi omien sanojensa mukaan Leo Tolstoilta. Vaikeitakin asioita voi käsitellä oikealla otteella.
Šiškinille lämmettiin melko hitaasti, mutta hän on nauttinut kansainvälisestä huomiosta 2000-luvulla: ”Šiškinin teokset ovat keränneet lukuisia palkintoja, mm. Venäjän kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot, ja niitä on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.”

Šiškin on tiiviissä yhteydessä Venäjän kirjallisuuden kaanoniin, vaikka ei asu maassa, ja vaikka hänen tarinansa eivät ole leimallisen venäläisiä. Šiškin suoritti asepalveluksen Neuvostoliitossa, mikä muokkasi sekin hänen sirpaleista identiteettiään: ”Olen muuten ilmeisesti aina vain sen olemattoman maan olemattoman armeijan reservinupseeri.”

Kirjailija ymmärtää, että hänen muuttamisensa Sveitsiin etäännytti hänet venäjän kielestä, sen kehityksestä. Hän suhtautuu asiaan rennosti, vaikka pitääkin kieltä ylipäätään potentiaalisesti vaarallisena: ”Kielen tehtävä onkin Baabelin tornin rakentamisesta lähtien ollut synnyttää väärinkäsityksiä.”

Kaunokirjoituksia on enimmäkseen helppolukuinen, mistä kiitos kuuluu Šiškinin lisäksi suomentaja Orloville. Kaikki ajatukset eivät kuitenkaan avaudu helposti, koska Šiškin ei aina onnistu tavoitteessaan puhua monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän sortuu välillä omaan näppäryyteensä.  Parhaimmillaan kokoelma on yksityistä ja yleistä saumattomasti yhdistävissä kertomuksissa, kuten novellissa ”Pyhän Markuksen kellotorni”. Se koostuu pääosin Šiškinin löytämistä kirjeistä, joita kaksi todellista henkilöä lähettivät toisilleen 1900-luvun alun paikkeilla. Novellissa avataan tyylikkäästi kumouksellista liikehdintää, joka johti Venäjällä kommunistisen diktatuurin syntyyn. Samalla Šiškin kertoo kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen traagisen tarinan.

Venäläinen sielu

Eräs venäläisten kirjailijoiden ikuisista pakkomielteistä on ollut kysymys venäläisestä sielusta. Mikä se on? Miten se ilmenee? Mihail Šiškin käsittelee hänkin tätä kysymystä, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän pitää vastausta monimutkaisena, eikä pelkää siihen liittyviä ristiriitoja.

Šiškinin mielestä venäläinen kirjallisuus on ollut 1800-luvulta lähtien tärkeä vastavoima maan vallanpitäjien loputtoman oloista mielivaltaa vastaan. Kirjoista löytyy apua, kun maailma tuntuu pahalta: ”Venäläisen kirjallisuuden kieli on Nooan arkki. Yritys pelastua. Siilipuolustus. Sanojen saareke, jolla on määrä saada ihmisarvo säilytetyksi.”

Kaunokirjoitusten sävy on rohkaiseva. Elämä voittaa aina, jopa ja etenkin Venäjällä, joka on kärsinyt värikkään historiansa aikana enemmän kuin tarpeeksi. Yksilön vaikutusmahdollisuudet voivat olla vähäiset, mutta hän voi Šiškinistätehdä osansa tilanteen parantamiseksi esimerkiksi kirjoittamalla: ”Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.”

Esa Mäkijärvi

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sinikka Mönkäreen elämäkerta julkaistaan 1. maaliskuuta

Kuva: Kari Hulkko
6. maaliskuuta 70-vuotispäiväänsä viettävä Sinikka Mönkäre on Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Kuva on vuodelta 2003, jolloin hän toimi Paavo Lipposen (sd.) kakkoshallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä.

Sinikka Mönkäreen elämäkerta Orpotytöstä ministeriksi – Sinikka Mönkäreen tarina (Art House) julkistetaan 1. maaliskuuta 2017. Teoksen on kirjoittanut kauppatieteiden ja taiteen maisteri, tietokirjailija Patrik Pehkonen.

Sinikka Mönkäre syntyi 6. maaliskuuta vuonna 1947, kun Suomi oli vasta toipumassa sodasta.

Kirja kertoo monin yksityiskohdin ja anekdootein, millaisia vaiheita, tuttavuuksia ja sattumuksia Mönkäreen vuosiin ja pitkään uraan sosialidemokraattisessa politiikassa on mahtunut.

Työväentalolla nuoruudessaan lähes kasvanut, Imatralla sittemmin pitkän lääkärinuran tehnyt Mönkäre nousi Imatran kaupunginvaltuustoon vuonna 1980, kansanedustajaksi vuonna 1987 ja ministeriksi vuonna 1995. Mönkäre oli SDP:n kansanedustaja vuosina 1987–1991 ja 1995–2006.

Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) toimitusjohtajana hän toimi vuosina 2006-2012.

– Olen kiitollinen monille ja koen olleeni myös onnekas. Niin moni asia, josta en edes osannut unelmoida, toteutui, Sinikka Mönkäre (nyk. Laisaari) sanoo kustantajan tiedotteessa.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Eva ei avautunut

Eva Dahlgren tunnetaan toki paremmin musiikintekijänä, mutta muutama kirjakin (joista kolme lapsille) on siinä sivussa syntynyt.

Mikäs nyt mätti? Olisiko visan lehtiversiossa ollut väärä palautuspäivämäärä, joka vaati vastauksia perille ennen kuin lehti oli ilmestynyt, vaikuttanut ”äänestysprosentin” romahtamiseen? Vai komeiden talvipäivien houkutus muihin kuin kirjallisiin aktiviteetteihin? Vai ehkä simppelisti se, että tehtävä vain koettiin liian vaikeaksi?

Joka tapauksessa ihan pohjakosketusta hivottiin tällä viikolla: kolme vastausta, joista vain yksi oikea. Iso hatunnosto kaikille, myös rohkeasti kotimaisen rockin persoonia ehdottaneille.

Helsinkiläinen riemuvisalainen (mukana kaikki 25 vuotta!) Sirpa Taskinen sen tietysti tiesi.

Eva Dahlgren (s. 1960) ei todellakaan tule ensimmäiseksi mieleen, kun genrenä on ’Pohjola-rock’. Hän on musisoinut muun muassa Esa-Pekka Salosen ja Tukholman sinfoniaorkesterin kanssa, ja hänen laulunsa (kuten esimerkiksi ’Vem tänder stjärnorna’) ovat usein kaukana ainakin hevirokista.

Kirjassaan ”Kuinka lähestyä puuta” (2005, suom. 2006) Dahlgren kertoo laulujensa synnystä ja matkoistaan Lontooseen, Pariisiin, Helsinkiin, Phuketiin, Melbourneen, Ahvenanmaalle – melkoista menoa – ja pohtii onko hän (tuolloin) 44-vuotiaana jo liian vanha poptähdeksi. Kirja päättyy Helsingin juhlaviikkojen konserttiin vuonna 2005, jossa hän taisi esiintyä Huvilateltassa.

Ruotsissa (ja varmaan muuallakin) Dahlgren on ollut kestosuosikki jo vuosikymmenten ajan, levyjä on myyty miljoonatolkulla. Hänen avioliittonsa Efva Attlingin kanssa lienee Ruotsissa tasoittanut tietä tasa-arvoiselle avioliitolle, joskin Efva nykyisin on naimissa miehen kanssa.”

Sen verran Sirpan aloitukseen, että ”rock” on käsitteenä laajempi kuin usein kuvitellaan. Sen sateenvarjon alle mahtuvat hyvin vaikkapa Ruotsissa vasemmistolainen lauluntekijä Björn Afzelius, poppikone Roxette kuin herkistyttävä Eva Dahlgrenkin. Nuo kaksi viimeksi mainittua muuten osallistuivat uransa alkumetreillä 1987 neljän bändin yhteiselle kiertueelle otsikolla ”Rock runt riket”.

Pertti Vuorela Espoosta edustaa jälleen visaukon ihailemaa tervettä visahenkisyyttä, jossa ei vääriä polkujakaan kavahdeta.

”Nyt oli niin vaikea visa, että se jäi ratkaisematta. Vastaan kuitenkin, vaikka tiedänkin olevani väärässä.

Lukuisista suomalaisista pop-muusikoista päädyin A. W. Yrjänään (s. 1967), joka on tullut tunnetuksi CMX-yhtyeen laulajana, sanoittajana ja basistina. Hän on myös säveltänyt suurimman osan yhtyeen lauluista.

Hain kirjastosta Yrjänän teoksen ’Päiväkirja 1995–2008 – Taiteesta ja elämästä’ ja kahlasin sen läpi. Yli 400-sivuisesta päiväkirjasta ei sitaattia kuitenkaan löytynyt. – – –

Yrjänän sanoituksissa on paljon symboliikkaa ja vaikutteita. Tutustumisen arvoinen ja kiintoisa muusikko-runoilija, joten visan ’lähetystehtävä’ toimi erinomaisesti.”

Myös Veikko Huuska Ikaalisista koettaa rohkeasti kepillä jäätä.

”Tämä rock-minisarja menee niin kirkkaasti out off my box, kirjallisessa mielessä, että yhtään ei hävetä, vaikka arvaankin väärin.

Luulisin silti – ehkä – että kyseessä on Pelle Miljoona (Petri Samuli Tiili) ja hänen genre-teoksensa ’Roudari’ (2014). Kyseisenä vuonna Haminan Tervasaaressa paljastettiin rock-legendan patsas (taiteilija Heimo Suntio). Olen sitä paitsi asunut Haminassa, joten jotain yhteyttä sentään löytyy.”

Niukalla viikolla palkinnot kaikille, Sirpalle viini, Veikolle ja Pertille kirja.

Viikon 7 sitaatti

Viikon tehtävästä tyhjentävä vihje heti pöytään: tarkkaavaisen lehdenlukijan ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.  Visajanalla taas tuoretta tekoa, tämän vuosikymmenen alkua on tämä kiitelty teos, jonka kirjoittaja on juuri debytoinut toisen taiteenlajin parissa.
Kuka, mikä teos? Vastaukset viimeistään 22.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Samana aamuna isoäidin padan pohjalla oli kiemurrellut kaksi puolen metrin mittaista, vastakuoriutunutta mustan mamban poikasta. Pienimmät lapset olivat keränneet linnunmunia välipalaksi kylän ympäriltä ja kätkeneet osan munista isoäidin pataan. Mutta ihmeelliset, kookkaat munat eivät kuuluneetkaan satumaiselle, kirjavalle linnulle niin kuin lapset kuvittelivat, vaan maailman nopeimmalle käärmeelle.
Isoäiti, joka aina tiesi mitä tehdä, oli iskenyt käärmeenpoikasten päät murskaksi kivellä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Jean Cocteau – kolmen O:n koukussa

Kolmosvisa vei sellaisiin porukoihin, joissa taidetta tehtiin ja elettiin aikoinaan isolla T:llä. Siitä huolimatta, että vihjeissä pudoteltiin 1900-luvun alkupuoliskon pariisilaisten boheemipiirien ydinnimiä, ei tehtävä auennut niin laajalle joukolle, kuin visaympyrässä odoteltiin.

Joillekin aukeni ihan kivuttomasti: ”Kiva, kun on helppo tehtävä taas vaihteeksi”, riemastelee Veikko Huuska Ikaalisista ja jatkaa faktaa:

”Äskettäin tuli tv:stä uusintana Jean Cocteau -dokumentti, jonka olen joskus jo aiemmin nähnyt, mutta pidin siitä niin paljon, että katsoin sen noin 2,5 kertaa. Lisäksi, kirsikkana kakun päällä, saimme nähdä ’Kaunotar ja hirviö’ -elokuvan vuodelta 1946, hirviönä Jean Marais.

Viikon visakirja epäilemättä lienee: ”Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta'(suomentaja Sirkka Suomi, 1987). Tuon tajuntaan vaikuttavan aineen kanssa Cocteaulla lienee ollut muita suhteitaan pidempi kosketus.”

Mauri Panhelainen Jyväskylästä hahmottolee maagisen O-kolmiyhteyden Cocteaun ymmärtämiseksi.

”Teoksissaan Cocteau usein hyödynsi ja sovitti antiikin myyttejä nykyaikaan. Oidipus ja Orfeus, kaksi kreikkalaisen mytologian traagista ja ristiriitaista hahmoa, olivat hänen tärkeimpiä alter egojaan kirjallisissa töissään, kuvataiteessaan ja varsinkin elokuvissaan. Viimeisessä elokuvassa ’Orfeuksen testamentti’ päähenkilö on Cocteau itse, joka näyttelee myös pääosan. Elokuvassa kuolemaa lähestyvä taiteilija kohtaa muistoja ja unia elämänsä varrelta ja vaeltaa todellisuuden rajoista piittaamatta elämänsä ja taideteostensa läpi. – – -¨

Oidipuksen ja Orfeuksen lisäksi kolmaskin O, oopiumi, hallitsi Cocteaun elämää ja taiteentekemistä. Se antoi nimensäkin viikon visakirjalle, joka syntyi vuonna 1930 ooppiumivierotuksessa sairaalassa. Pieni kirja koostuu päiväkirjanomaisista tekstinpätkistä ja tekijän omista taitavista piirroksista.”

Stadilainen Veli-Pekka Salminen  pudottelee vielä pari painavaa nimeä lisää Cocteaun viitekehykseen:
”Visavihjeenä annettu luettelo on jokseenkin ainutlaatuinen, ja voidaanpa listaan tehdä vielä lisäyskin: surrealistinen lyriikka.

Jean Cocteau syntyi samana vuonna kuin Chaplin ja Hitler, kuoli samana vuonna kuin esim. Piaf ja J. F. Kennedy. Siihen väliin mahtuu painava kappale maailmanhistoriaa sekä murroksia eri taiteenaloilla, joita Cocteau itse oli rikastamassa.

Niin omintakeinen oli tämän ranskalaisen Orfeuksen artistinen kosketus ja niin värikästä hänen elämänsä, että kulttuurin harrastaja törmää Cocteaun hahmoon tuon tuostakin. Vaikkapa Ateneumin tämänhetkisessä Modigliani-näyttelyssä.”

Helsinkiläisiä on Sirpa Taskinenkin, joka asemoi kulttuurisen monilahjakkuuden taiteiden kartalle näin:

”Jean Cocteau (1889–1963) oli dandy, biseksuaali, avantgardisti. Hän tunsi ’kaikki’; hänen tuttavapiirinsä oli yhtä kuin Pariisin taidemaailma. Päinvastoin kuin useat ystävät, Cocteau ei nähnyt nälkää vaan oli varsin varakkaasta, taiteita suosivasta perheestä. Isän itsemurha kuitenkin rikkoi porvarillisen idyllin.

Monipuolisen taiteen tekemisensä Cocteau aloitti runoilijana ja sai ensimmäisen kokoelmansa julkaistuksi jo 19-vuotiaana. Järisyttävän vaikutuksen häneen teki skandaaliksi muodostunut Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys, jonka jälkeen hän alkoi kirjoittaa balettien ja oopperain librettoja sekä näytelmiä. Niissä merkeissä hän tapasi näytelmäkirjailija Raymond Radiguet’n, josta tuli hänen rakastajansa. Epätoivo tämän kuolemasta syöksi hänet oopiumin käyttäjäksi, ja sen kynsistä selviytymisestä Cocteau kirjoitti visassa etsityn kirjan Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta (1930, suom. 1987).”

* * *
Espoolainen Eero Reijonen tykittää tapansa mukaan polveilevaa tarinaa, johon mahtuu niin kivennapalaistaiteilijoita, Ylen ohjelmapolitiikkaa kuin puffia Hannu Taanilan ohjelmailloista Keravan kirjastossa. Mutta paljon on asiaa myös Cocteausta

”Jean Cocteau on tälle Niipperin Työväen Pursiseuran perustajajäsenelle kohtalaisen tuttu. Leffoista jo aiemmin, mutta mieleenjäävin tapaaminen oli eteläranskalaisessa hotellissa 80-luvun lopulla. Eurooppalaiset telestandardoijat olivat viisaasti perustaneet päämajansa Azuuri-rannikon maisemiin. Kokoustilat olivat Nizzassa. Ja tapaamisia riitti kun taajuuksista oli päästävä sopuun. Hyvinhän se meni, tai tiedä nyt hänestä… älypuhelimiakaan ei olisi ilman puhtaita taajuuksia. No, paitsi aurinkoa ja merta, lähistöllä riitti noissa piireissä vielä harvinaiselle kulttuurin tukevahkosti nalkissa olleelle sekakäyttäjälle vapaa-ajan nautintoja. Picasson ja Matissen museot mm. ja muutakin kulttuurimaisemaa piisalti.

Katselin jo respan tiskillä seinäpinnan kuviointia, respan nuori mies ei tiennyt, mutta huhuili takahuoneesta tietotukea. Jean Cocteau. Etelä-Ranskan kivalla aksentilla se tieto tuli, mutta ymmärsin oleellisen. Ja myös sen, että tätä hyvää oli seudulla lisääkin. Hienoin kokoelma oli taiteilijaystävän omistamalla Villa Santo Sospir -huvilalla. JC oli viettänyt siellä hyyryläisenä 12 vuotta. Ja vuokran vastikkeeksi maalannut sisustuksen näköisekseen. – – –

Jean Cocteau piti itseään runoilijana. Minä elokuvamiehenä. Molempia hän oli. Lajissaan ainoa laatuaan.

Lapsuuttaan hän kirjoitti, piirsi ja ohjasi koko elämänsä, poika jonka lakimiesisä tappoi itsensä omassa sängyssään, Jean oli yhdeksän vuotias ja näki kaiken. Sitä samaa näkyä ja tunnetta hän pakeni ja tavoitteli koko ikänsä. Kova ja koko ajan särkymässä oleva mies. Sielunveljet vaistosivat herkkyyden. Jean Cocteau oli yksi harvoista, joka sai vierailla mimosamaisen Marcel Proustin makuuhuoneessa, vannottuaan ensin pyhästi, ettei ollut koskettanut naista, joka oli pidellyt ruusua kädessään. Minua tämä tarina ei naurattanut. Kosketti kylläkin.

Oma suosikkini Cocteaun ohjaamista leffoista on Kaunotar ja hirviö. Tarvitaan pimeä, hiljainen huone. Sadun ja reaalimaailman kuvat yhdistyvät. Tällaisina hetkinä sitä hyväksyy jopa Cocteaun käytössä kuluneimman sloganin; ’Mikään ei vaadi enempää totuutta kuin fiktio’. – – –

Cocteau on huomioija, proosatekstikin oli parhaimmillaan lyömätöntä: ’Arkkitehtien osaamattomuus on vaarallisempaa kuin mikään muu tunarointi, sillä sen vaikutusta ei pääse pakoon.’

Lyyrikko Cocteau suorasuuntaa innostuessaan paperille järeää proosaa. ’Runoilija elää toden maailmassa. Häntä kavahdetaan, koska hän työntää ihmisen nenän tämän omiin jätöksiin. Runoilija ei noudata mitään protokollaa. Kauan häntä on luultu epätäsmällisyyden protokollapäälliköksi. Kun yleisö oivaltaa hänen todellisen roolinsa, se pelkää häntä.’”

Oikean vastauksen antoivat myös Ilpo Pietilä Jyväskylästä ja Juhani Niemi Hangosta. Palkinto ojennetaan Eero Reijoselle. (rb)

Viikon 6 sitaatti *

Yllä oleva asteriski merkitsee siis sitä, että nyt on vuorossa Kirjavisan ja Suomen itsenäisyyden merkkivuoden ensimmäinen erikoistehtävä. Se tarkoittaa sitä, että kirjailija on jo visassa esiintynyt ja hänellä on oma paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kunniagalleriassa – ainakin visaisäntänne mielestä.

Tällä romaanilla nyt etsitty kirjailija niin sanotusti putsasi pöydän ja paalutti lopullisesti asemansa suomalaisen kirjallisuuden valiosarjassa. Kuka on tämä liki 20 vuotta sitten ensiesiintymisensä visassa tehnyt kirjailija, mikä teos?
Vastaukset viimeistään 14.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi.

”Kymmenessä vuodessa otin kaiken kotiin liittyvän haltuuni sataprosenttisesti. Tämän vuoksi minua loukkasi, kun Suomen jääkiekkomaajoukkueen kapteeni Timo Jutila ilmoitti tekevänsä kaiken satakymmenenprosenttisesti. Mikä hän oli sellaista suustaan päästämään, päivärahoilla ja poikaporukoissa ulkomaiden hotelleissa asuvana hänen ei tarvinnut huolehtia kuin itsensä ja muut poikalapset ajoissa kentälle jahtaamaan pientä esinettä. Samaan aikaan minä huolehdin muonituksesta, lastenhoidosta, naisen tilasta ja työpaikkani ilmapiiristä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Vuoden urheilukirja kertoo Makkabista ja kuvaa juutalaisyhteisön elämää

Kuva: LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN

Vuoden urheilukirjaksi 2016 on valittu Rony Smolarin (kuvassa vasemmalla) ja Adiel Hirschovitsin (oikealla) tekemä Makkabi – Helsingin juutalaisen urheiluseuran historia (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) .Valinnan teki Urheilumuseon asettama valintaraati.

– Makkabin historiikki kertoo enemmän kuin urheiluseuran vaiheet. Näyttävä ja perusteellinen teos avaa näkökulman Suomen juutalaiseen yhteisöön, Urheilumuseo perustelee valintaa.

Helsingin Makkabi on tiettävästi maailman vanhin keskeytyksettä toiminut juutalainen urheiluseura.  Kirja kertoo seuran merkityksestä juutalaisyhteisölle ja kuvaa yhteisön elämää Suomessa. Se myös tuo päivänvaloon aiemmin vähälle huomiolle jääneitä Suomen juutalaisten urheilusaavutuksia sekä kohdattuja ennakkoluuloja.

Urheilumuseon nimeämään Vuoden urheilukirja -palkintoraatiin kuuluvat puheenjohtajana Esko Heikkinen sekä jäseninä Juha Kanerva, Kristiina Kekäläinen, Susanna Luikku ja Mika Wickström.

Urheilumuseo palkitsi myös Vuoden urheilupostauksen. Sen teki hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen lokakuussa italialaisesta apteekista.

– Kävin uteliaisuuttani Livignon apteekissa katsomassa miltä pakkaus näyttää. Voiko tästä paketista lääkäri erehtyä dopingin suhteen?, Saarinen tviittasi.

Keskustelua aiheesta