Keisareita ja kuninkaita

Kirjailija kertoo teoksessa raadollisen ja koskettavan tarinan Eugen Schaumanin hautauksesta, luonnostelee kuvanveistäjä Johannes Takasen elämää. Kun Takanen kuoli Roomassa, “kukaan ei ymmärtänyt mitä hän sanoikseen lausui”.
Isontalon Antin ollessa vankeudessa hänet kuljetettiin maaherran käskystä töihin rukiin kylvöön. Vapauteen päästyään hän sai vallesmannilta viinaa ja hopeakellon. Vanhana Anttia tervehtivät papit. Tiesivät että Jumalan vilja vaatii sontaa väkevästi kasvaakseen.
Pedantilla Toivo Kuulalla oli aina mukana korkeusmittari liivin taskussa ja napinlävessä askelmittari. Häntä ammuttiin ja hän eli vielä seitsemäntoista päivää. Poika ehti saada elävän tunnon synnistä ja armosta ja nöyrtyi, tiesi isä.
Hymytön Paavo Nurmi ei saanut itseään kiinni, vaikka kuinka juoksi. Kuollessaan hänelle helvetti olivat toiset juoksijat. Hän itki “juosten kustua elämäänsä”.

Oman aikansa Elmo, Aappo Luomajoki (s.1845), hiihti Helsinkiin ja voitti 28km:n kisan ylivoimaisesti. Matkalla hän ampui 118 metsoa ja 64 teertä. Palatessaan hän seurasi hirveä 392 kilometriä kunnes lumet sulivat. Kun hän kolmen vuoden jälkeen hiihti 400 kilometriä Kuopioon, hän ampui matkalla neljä sutta ja kaksi karhua ja voitti hiihdon. Kolmenkymmenen vuoden perästä hän voitti Pariisissa 205km matkan “miten tahtoi”. Elelee ja lepää nyt hiihtoa seuraillen Ei kai?
Eräskin pappa oli punakaartissa ja joutui sen jälkeen asevelvolliseksi Hennalaan. Osasi kengittää hevosen ja raudoittaa rattaat, mikä painoi kapitulanttien silmissä paljon. Oppi sillä lailla sosialidemokratian alkeet.

Kirjailija pistää marsalkan muistelemaan

Hiukan levotonhan minustakin tuli.
Isoisäni oli hovioikeuden presidentti ja halusi olla hyönteistutkija. Isäni oli kreivi ja huithapeli.
Poikana kykin kolmireikäisen huussin alla, opettelin maailman asioita. Syntiähän se oli.
En ollut varhaiskypsä, opin puhumaan aika myöhään. Seikkailu ja vaarat kiehtoivat, aikamoinen kollo minusta tuli. Sain valkolakin ja menin yliopistoon. Kolmannella kerralla pääsin kadettikouluun, mutta en viihtynyt. Minua rangaistiin ja sain kenkää.
Upseeriura käynnistyi ratsuväenkoulun myötä, jatkon pelasti suhteet.
Keräsin rahaa sukulaisilta, pelasin korttia ja lemmin naisia.
Vaikka yleneminen takkusi, sain lopulta eskadroonan päällikön viran. Sitten syttyi Japanin sota ja pääsin everstiluutnantiksi Nežinin husaarirykmenttiin.
Olin urhoollinen, pärjäsin. Tehtiin rauha, Koreasta tuli Japanin protektoraatti. En potenut identiteettikriisiä, olin etäinen ihminen, etenkin itselleni.
Minulta kysyttiin lähtisinkö kahdeksi vuodeksi Kiinaan tutkimusmatkalle. Lähdin tiedemiehenä, tehtävänä oli koota sotilaallisia ja poliittisia tietoja.
Etenin sieltä komentajaksi ulaanirykmenttiin lähelle Varsovaa ja henkikaartin ulaanirykmenttiin. Kohtasin Marie Lubomirskan, joka oli ammatiltaan prinsessa.
Kun olin ollut 30 vuotta armeijassa, sain potkut ja tulin Suomeen.
Vallankumous sai vauhtia. Vallanvaihto häämötti, armeija säröili.
Rupesimme harventamaan köyhempää väestöä. Minusta tuli sankari, maan ja kansan vapauttaja. Sain valtionhoitajan viran. Näyttelin roolia yhteiskuntavalhe-nimisessä näytelmässä.
Talvisota oli ikävää aikaa, sotien välinen aika jännittynyt ja Kallio presidenttinä turhan tiukka. Muijansa pilaama Ryti oli pelko mies. Huumorintajuttomasta Hitleristä en pitänyt. Se varasti shown, jäin toiseksi.
Kun sota oli loppumassa, oltiin ajavinamme saksalaisia Lapista. Olosuhteisiin nähden selvisimme hyvin. Ja vielä minut huudettiin presidentiksi.

Hevoset sankareina

Seppälä ei tarinoissaan hymistele, on suora, on ankarakin, jopa myrkyllinen, mutta aina kirjallisen tyylitajun ohjaama. Hän saattaa nousta vastapalloon, lyö lujaa, jos on tarve, pehmentää, kun on tarve. Mannerheimista hän maalaa todentuntuisen, vähän inhottavankin kuvan. Käsissä on kaunokirjallinen teos, ei käytösopas.
Sankareiksi Seppälä nimittää niin hevoset kuin miehet. Armi Kuuselasta on sanottavaa. Suomen vientikelpoinen kulttuuri on musiikin osalta ongelmaton: ei tarvitse ajatella.
Lukijan kannattaa varautua huumorin ja satiirin värjäämään tarinointiin, vakavuuteen ja tietoisiin sivalluksiin. Värikäs kirja on ohuehko, mutta painava. On voimaa, tyyliä ja pelotonta asennetta.
Matti Saurama