Historiantutkimus työllistää Paasio -mitalisti Seppo Tuovista

Seppo Tuovinen tutkii tällä hetkellä tamperelaisten metallityöläisten elämää, työoloja ja ammattiyhdistystoimintaa.

Keväällä, maaliskuun 30. päivä Messukylän työväenyhdistyksen kokous oli tavallista juhlallisempi. Vuosina 1984-88 yhdistyksen puheenjohtajana toimineelle Seppo Tuoviselle luovutettiin Rafael Paasio -mitali.

Kun keskellä kesää Hatanpään Arboretumin kesäkahvilassa kysyy Tuoviselta hänen omaa arviotaan syystä huomionosoitukseen, saa vastaukseksi vaatimattoman miehen toteamuksen:

– Ehkä se minulle elämäntyöstäni myönnettiin.

Seppo Tuovinen on Kuopion lyseon kasvatti. Opinahjostaan hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1967. Opinnot jatkuivat Turun yliopistossa. Oppiaineina Tuovisella oli muun muassa Suomen ja Skandinavian historia, poliittinen historia ja valtio-oppi.

Opettajikseen hän sai ensinmainittuun oppiaineeseen lehdistöhistorioitsijanakin tunnetun Päiviö Tommilan, toiseen Juhani Paasivirran ja kolmanteen Jaakko Nousiaisen. Kaikki viime vuosikymmeninä politiikkaa, historiaa ja yhteiskuntatieteitä opiskelleille ja harrastaneille tuttuja nimiä. Paasivirtaan on törmännyt myös moni Työvän Akatemiassa ja ammattiyhdistysopistossa 1950- ja 1960-lukujen taitteessa opiskellut.

– Paasivirta, joka oli etenkin vuosien 1917 ja 1918, tuntija, innosti minut työväenliikkeen historiaan. Paasivirran ohjauksessa tein graduni Oskari Tokoista hänen kansanedustajavuosinaan 1907-1914.

– Minulla oli hyvät opettajat. Silloin elettiin myös aatteellisesti rikasta aikaa. Nyt Eurooppa edustaa huolestuttavasti aatteetonta aikaa, Tuovinen jatkaa.

Opiskelija-asuntojärjestelmän pioneeri

Tuovinen valmistui vuonna 1976 filosofian maisteriksi, mutta jo vuotta aikaisemmin työ oli vienyt miehen. Hänestä oli tullut Turun ylioppilaskyläsäätiön hallintopäällikkö. Tutkijan ura katkesi joksikin aikaa.

– Me nuoret demarit loimme yhdessä kepulaisten kanssa pohjan nykyiselle opiskelija-asuntojärjestelmälle. Uskallan sanoa, että se on tällä hetkellä Euroopan paras opiskelijoiden asuntosysteemi.

Vastaava työ toi Tuovisen Tampereelle paikallisen opiskelija-asuntosäätiön (Toas) hallintopäälliköksi. Jokin aika sitten edesmenneen Matti Halmetojan kanssa Tuovinen luotsasi Toas:ä parisenkymmentä vuotta. 1990-luvun alussa hän sairastui ja jäi sairauseläkkeelle.

– Tämän vuosituhannen alussa tein paluun. Jatkoin hiistoriantutkijana perehtyen etupäässä tamperelaisten sosialidemokraattien historiaan. Aloitin kirjoittamalla Messukylän työväenyhdistyksen historian vuosilta 1902-2002. Silloinkin minulla oli hyvät tukijat. Nykyinen Murikka -opiston rehtori Aki Ojakangas sekä professorit Aulis Aarnio ja Risto Sänkiaho.

Tuovisen tehtävä ei ollut helppo. Kyse oli ensinnäkin merkittävästä pitäjästä ja kunnasta ennenkuin se  viime sotien jälkeen liitettiin Tampereeseen. Omana pitäjänä Messykylä taivalsi 510 vuotta ja itsenäisenä kuntana 80 vuotta.

Tuovinen kertoo, että 1900-luvun alussa Messukylä ikäänkuin loi nahkansa uudelleen. Kun 1900-luvun alussa Messukylän väestöstä maatalousväestön osuus oli ollut liki puolet, heti sotien jälkeen vuonna 1945 enää kolme prosenttia. Suurin osa messukyläläisistä kävi töissä Tampereella.

– Messukylässä poliittisesti vahvin ja mielenkiintoisin aika ajoittuu 1920- ja 1930-luvuille, jolloin Messukylä oli siis vielä oma kuntansa. Myöhempinä vuosikymmeninä Messukylän vaikituisvaltaisista sosialidemokraateista muistetaan esimerkiksi Mikko Hakala, Sirkka Merikoski, Marianne Viitanen ja Tellervo M. Koivisto.

Luonteva askel Rantaperkiöön

Messukylän työväenyhdistyksen historian kirjoitettuaan Tuovinen sai käsiinsä toisen ilmeisen mieluisan tehtävän: Rantaperkiön työväenyhdistyksen historian kirjoittamisen. Mieluisaksi tehtävän teki muun muassa se, että yhdistys oli aikoinaan perustettu Messukylän yhdistyksen alaosastoksi, ja hallinnollisesti Rantaperkiö kuului Messukylään aina vuoteen 1920 asti. Lisäksi Hatanpään kartano vaikutti niin Messukylässä kuin Rantaperkiössäkin. Rantaperkiö oli ja on mielenkiintoinen alue.

– Parin tuhannen hehtaarin suuruinen Hatanpään kartano yhdisti niin Ruotsin ja Venäjän vallan kuin itsenäisyydenkin ajan. Parhaimmillaan parin sadan pään karjan ja 50 hevosen kartano on ollut vuosisatoja Boijen, Ahlmanin ja Idmanin sukujen hallussa.

– Vapaaherra Hans Henrik Boije tuli tunnetuksi uusien kasvien ja viljelymenetelmien kokeilijana, ja hänellä oli sormensa pelissä myös Tamperetta perustettaessa. Idmanin suku puolestaan muistetaan Tampereen yhdyspankin konttorinjohtajan Nils Idmanin kavalluksesta. Sen jälkiselvittelyissä hänen takaajanaan toiminut veli, Fedi joutui myymään vuonna 1913 kartanon maista suurimman osan Tampereen kaupungille, Tuovinen jatkaa.

Fedi Idman muistetaan myös useista yrityksistään estää työväentalon rakentaminen Rantaperkiöön. Nämä ponnistelut ajoittuvat aikaan ennen kansalaissotaa. Työväentalo kuitenkin valmistui. Vain vuoden päästä kansalaissodan päättymisestä.

Hatanpään kartanon alueella on ollut myös suuri merkitys työväenliikkeelle. Siellä työskenteli paljon maatyöläisiä, torppareita ja myöhemmmin teollisyystyöväkeä. Toimihan alueella aikoinaan monipuolista teollisuutta Lokomosta Salmisen nahkatehtaaseen.

– Rantaperkiön työväenyhdistys erosi Messukylän yhdistyksestä luonnollisesti jo kooltaan. Yhdistys on tavallista enemmän rakentunut myös urheilu- ja kulttuuriharrastusten varaan. Siitä esimerkkinä Rantaperkiön Isku ja työväennäyttämö. Sodan jälkeisen ajan vahvoja vaikutajia yhdistyksestä voi mainita Erkki Piililän ja Lasse Eskosen, Tuovinen kertoo.

Vaikuttaja monella tapaa

Seppo Tuovinen on jättänyt ja jättää sormenjälkensä monella tapaa tamperelaiseen ja suomalaiseen työväenliikkeeseen. Toimiessaan Messukylän työväenyhdistyksen puheenjohtajana hän vaikuti myös Kansan Lehden kolumnistina.

Hänen tekstejään löytyy myös Helsingin Sanomista, Tammerkoski -lehdestä ja Messukylän perinneseuran lehdestä. Tuovinen on ollut mukana myös SDP:n periaateohjelmaa viime vuosina pohdittaessa. Ohjelman laatiminen jatkuu edelleen.

Tuovinen liittyi Sosialidemkraattiseen puolueeseen Rafael Paasion puheenjohtajakauden aikana reilut 40 vuotta sitten. Turkulaisia hän ajattelee lämmöllä myös siksi, etttä Mauno Koiviston aikana luotu opintotukijärjestelmä tarjosi hänelle mahdollisuuden opiskeluun ja ”edetä kaikin tavoin yhteiskunnassa”.

– Esikuviini kuuluvat myös R.H. Oittinen ja Väinö Voionmaa. Ulkomaisista vaikuttajista ehdottomasti Olof Palme ja Willy Brandt.

Tuovinen palaa vielä historiaan ja historiatieteeseen tiivistäen molemmista sekä oppi-isiltään omaksumansa ajatukset näin:

– Historia on pohjimmiltaan identiteetin, juurien, oman olemuksen etsimistä. Jos ei ymmärrä historian opetusta ei myöskään opi näkemään omia mahdollisuuksiaan ja lahjojaan. Ilman historian tajua me menetämme aatteellisen suuntamme. Työväenliikkeen suuri linja velvoittaa meidät tavoittelemaan alati parempaa. Parempi ei ole kuitenkaan aina materiaalista, vaan myös kasvua ihmisenä ja vastuullisena yhteiskunnan jäsenenä.

Keskustelua aiheesta

Ponnistelut Tammerkosken tehdasmaiseman saamiseksi Unescon maailmanperintökohteeksi jatkuvat – Jari Niemelä olisi työssä mukana

Kuva: Anna-Liisa Blomberg
Tammerkosken kulttuurimaisema sopii tamperelaisten mielestä säilyttämisen arvoiseksi.

Tampereen kaupunki jätti 1990-luvun lopulla Museovirastolle hakemuksen Tammerkosken teollisuushistoriallisen ympäristön saamiseksi Unescon maailmanperintökohteeksi. Virasto koordinoi, hallinnoi ja valmistelee mainitunlaisia hankkeita Suomessa.

Tampereen kaupungin mukaan museopalvelut on työskennellyt monien alan asiantuntijoiden kanssa aiheen parissa jo vuosia. Museopalvelut on muun muassa pyytänyt arvioita kohteen merkityksestä kansainvälisiltä asiantuntijoilta. Niissä on todettu Tammerkosken vahvuus nimenomaan kaupungin ydinkeskustassa sjjaitsevana teollisena kulttuurimaisemana. Aluetta on pidetty myös laadukkaan uudiskäytön näyttämönä. Hanke kirjattiin Tampereen arkkitehtuuriohjelmaan vuonna 2008.

Museovirasto on koonnut Suomesta noin 100:n maailmanperintökohteeksi pyrkivän hankkeen luettelon. Virasto käy läpi hankkeet Unescon kriteerien ja hankkeiden toteuttamismahdollisuuksien näkökulmasta. Lisäksi niistä kootaan vuoden 2018 aikana aielista, joka käsitellään Valtioneuvostossa. Luonnollisesti osa hankkeista karsiutuu.

Maailmanperintökohteiden valinnassa pyritään yksittäisten kohteiden sijasta toteuttamaan laajempia, saman teeman ympärille rakentuvia kokonaisuuksia -esimerkiksi Alvar Aalto –kaupungit ja Oulujoen voimalaitokset.

Tammerkosken teollisuusmiljöötä koskeva hakemus on Museoviraston alustavassa luettelossa. Tampereen lisäksi teollisuusperintöön liittyviä hankkeita ovat Forssan ja Porin teollisia miljöitä koskevat hakemukset.

Niinpä Tampereen kaupunginvaltuusto hyväksyi maanantaina ponnen, jonka mukaan ”Tampere selvittää yhteistyön mahdollisuutta niiden kaupunkien kanssa, jotka myös ovat jättäneet tehdasmiljöötä koskevan hakemuksen”.

Jari Niemelän aloitteet – palvelutalo Lielahteen

Kaupunginvaltuusto sai kokouksessaan vastauksen useisiin valtuutettujen jättämiin aloitteisiin.

Edesmennyt kaupunginvaltuutettu Jari Niemelä (sd.) ehdotti aikoinaan, että Tampereen kaupunki ryhtyy ”tutkimaan mahdollisuuksia muuttaa Lielahden punatiilinen kartanorakennus vanhusten palvelutaloksi”. Niemelä esitti, että palvelut toteutetaan julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyönä.

Aloitteeseen antamassaan vastauksessa kaupunki toteaa, että ”asemakaavatyön yhteydessä selvitetään tarkemmin myös yksittäisten rakennusten, kuten Kartanorakennuksen erilaiset käyttömahdollisuudet. Kartanorakennuksen käyttöä mietittäessä tulee huomioida rakennuksen kulttuurihistoriallisten arvojen säilyttäminen”.

Keskustorille elämää

Valtuusto sai vastauksen toiseenkin Jari Niemelän aloitteeseen. Siinä hän esitti, että ”Tampereen kaupunki lisää Molinin tontin kehittämisen seuraavaan tarkistettavaan asemakaavoitusohjelmaan ja ryhtyy valmistelemaan arkkitehtikilpailua tavoitteena Molinin tontille sijoitettava julkinen/puolijulkinen rakennus tai museotalo kuntalaisten parhaaksi ja tori-ilmeen ryhdittämiseksi”.

Apteekkari Molinin tontti, jossa oli parikin taloa, sijaitsi tai sijaitsee Vanhan kirkon pohjoispuolella suunnilleen vastapäätä nykyistä Kelan taloa ja kaupungin virastotaloa.

Aloitteen mukaan Molinin tontille tulee rakentaa edustava, vähintään kaksikerroksinen monitoimitalo, jossa olisivat esimerkiksi kunnallisina toimintoina kaupungin palvelupiste, matkailua palveleva Tourist Information, eläkeläisten ja nuorison omat infotiskit ja terveysneuvontapiste. Taloon voi lisäksi sijoittaa yksityisia palveluja.

Vastauksessa aloitteeseen kaupunki toteaa, että ”Molinin tontin kehittäminen on ollut alusta asti mukana Viiden Tähden Keskustan kehittämisohjelmassa. Tontin kehittämisestä ja käyttötarkoituksesta ei ole vielä päätöksiä tai linjauksia. Tontin kehittämisvaihtoehtoja tutkitaan vuonna 2017 käynnistyneessä ja vuonna 2018 jatkuvassa Viiden tähden keskustan kehittämisohjelmaan kuuluvassa Keskustorin ja sen lähiympäristöä koskevassa laajassa visiotyössä”.

Ehkä Jari Niemelän elämäntyö näkyy joskus paitsi Tamperetta koskevassa kirjallisuudessa myös Lielahdessa ja kaupungin sydämessä.

Keskustelua aiheesta

Kauhan varressa ja puoluetyössä

Elsa Koskinen on pitkän päivätyön jälkeen eläkkeellä.

Pirkanmaan Demarinaiset viettivät viime vuonna yhdistyksensä 100-vuotisjuhlia. Juhlallisia tilaisuuksia oli enemmänkin kuin yksi. Varsin mieleenpainuva tilaisuus vietettiin Valkeakoskella Työväen Musiikkitapahtuman yhteydessä. Kyse oli Pirkanmaan Demarinaisten ja Pirkanmaan sosialidemokraattisen piirin juhlaseminaarista.

Seminaarista teki juhlavan muun muassa se, että tilaisuuden yhteydessä naispiiri muisti pitkäaikaista aktiiviaan Elsa Koskista kiertävällä Sandran pystillä, joka on nimetty Sandra Välimaan mukaan. Välimaa oli Tampereen Sosialidemokraattisen Naisyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Aikanaan Välimaa lähti Amerikkaan paremman elämän ja toimeentulon toivossa eikä hänen myöhemmistä vaiheistaan ole tietoa. Naispiiri on saanut valmiiksi myös 100-vuotishistoriikkinsa. Kirjaa on edelleen saatavilla.

Vaikka Välimaa on oman tarinansa ansainnut, niin nyt on kuitenkin kyse Elsa Koskisesta. Aktiivisesta naisesta, joka on toiminut vuosikymmeniä niin puolue- kuin ammattiyhdistyspolitiikassakin. Nytkin hän vaikuttaa Pirkanmaan Demarinaisten hallituksessa. Vuonna 2009 hänet valittiin naispiirin kunniajäseneksi ja viime vuonna Demarinaisten, siis SDP:n valtakunnallisen naisjärjestön, kunniajäseneksi.

Oi aikoja, oi tapoja

Koskinen aloitti työt Tampereen kaupungin palveluksessa Raholan lastenkodin keittiössä vuonna 1964. Keittiöt tulivat tutuiksi, sillä Koskinen muistelee työskennelleensä muun muassa Tahmelan ja Metsolan lastenkodeissa, Hyhkyn, Koivistonkylän, Nekalan, Peltolammin, Multisillan ja Kalevan lastentaloissa.

– Tuolloin työskenneltiin tarhan ja seimen puolella. Myöhemmin nimet muuttuivat päiväkodeiksi ja niitäkin listalle mahtuu useita. Keittiöhenkilökunta oli osa päivähoidon henkilöstöä.

– Olin kerran laitosapulaisen sijaisena Hyhkyn lastentalon seimessä pesemässä lattiaa ja päätin helpottaa urakkaani lainaamalla lastenkodin varsiharjaa. Johtajatar huomasi asian ja huomautti, että meillä on aina pesty lattiat kontaten, että tulee puhdasta. Kerran Hyhkyssä tarvittiin korjausmiehen apua, kun appelsiinien päällyspaperit olivat tukkineet viemärit. Kun johtajatar oli tarkka taloudenpidossa, niitä käytettiin wc-paperina.

– Raholan lastenkodilla minut määrättiin mattopyykille 12-vuotiaan pojan kanssa. Matto oli iso ja painava. Emme olisi selvinneet urakasta. Sain onneksi luvan pestä maton kotona iltatöinä mieheni kanssa.

Koskinen muistelee pelänneensä aamuisin, kun hän meni pimeää kujaa pitkin työpaikalleen Metsolan lastenkotiin, jossa asui ”isoja pojanköriläitä”. Yhtenä iltana hänen tullessa työpaikalleen pojat pallottelivat pienikokoista hoitaja-Irmeliä heittelemällä häntä sylistä syliin.

– Eräässä päiväkodissa sain huomautuksen, kun en ollut työvuorossa kiillottanut tiskipöytää öljyllä ja pyyheliinalla. Yhdessä paikassa ulkorappuset pestiin aina lauantaisin juuriharjalla ja saippuavedella. Toisessa talossa pestiin ikkunat ulkopuolelta joulujuhlaa varten. Kylmäkään ei sitä estänyt. Kerran pesin ikkunat Sinolilla 25 asteen pakkasessa. Seuraavana päivänä minulla oli kuumetta 38 astetta.

Mukaan ay-toimintaan ja politiikkaan

Epäkohdat herättivät Koskisen kiinnostuksen vaikuttamiseen. Ammattiosastonsa, KTV 250, välityksellä hän sai ensimmäiset tuntumat ay-toimintaan.

Matka Anneli Kulmalan ja Eino Elorannan kanssa vei Helsinkiin selvittämään keittiöapulaisten palkkausta. Työ oli kuumennuskeittiöiden tulon myötä käynyt aikaisempaa vaativammaksi. Tuloksena reissusta oli palkkojen tarkistaminen ja uusi työnimike – vastaava ruuanjakaja.

Ammattiosasto oli aktiivinen. Yhteistyösuhteet solmittiin niin STS-pankin kuin vakuutusyhtiö Turvankin kanssa. Turvan helmaan siirtyi myöhemmin koko ammmattiliitto – silloinen KTV. Oman liiton liittokokoukset tulivat tutuksi keittiöväen luottamusmiehenä.

Puoluetyö alkoi Tampereen pohjoisen sosialidemokraattisen yhdistyksen piirissä. Myöhemmin osasto muutti nimensä Hakametsän sosialidemokraateiksi. Koskinen on vaikuttanut paitsi naispiirissä ja puolueosastossaan myös Tampereen sosialidemokraattisessa kunnallisjärjestössä. Hän on toiminut myös Tampereen kaupungin vammaisneuvostossa.

Ison päivätyön hän on tehnyt erilaissa talkoissa, joita on pidetty niin puolueen kuin ammattiyhdistysliikkeenkin puitteissa. Väliin Koskinen kuljetti erilaisia tarvikkeita, siivosi, keitti ja tarjoili kahvia tykötarpeineen. Lisäksi hän toimi Turvan ja Kansan Lehden asiamiehenä. Kirjoittaminenkin onnistui.

Koskinen muistelee, että hänen osallistumisensa ensimmäisinä vuosikymmeninä poliittinen toiminta oli laajaa ja tunteita nostattavaa. Väkeä tarvittiin talkoisiin muun muassa silloin, kun SDP piti vuonna 1972 puoluekokoustaan Tampereella. Kokouspaikka oli Sampola, mutta juhlia vietettiin myös ulkona Pyynikin laululavalla. Silloin Koskinen oli mukana keittämässä ja tarjoilemassa juhlaväelle kahvia näkötornilla.

Myöhemmin hän teki vaalitöitä muun muassa Tampereen kaupungin ktv-läiselle pääluottamusmiehelle Arja Koivulalle. Monet kupilliset kahvia Koskinen keitti ja tarjoili muissakin vaaleissa. Monet ovat nekin tapahtumat, joihin hän on osallistunut erilaisissa tehtävissä Tottijärvellä Ruskeapään lomakodilla.

Nyt Elsa Koskinen on eläkkeellä. Hänen viimeinen työpaikkansa oli Tohlopin päiväkodin keittiö.

– Sielläkin meillä oli erilaisia tapahtumia. Esimerkiksi keväällä ennen eskarilaisten lähtöä järjestimme ”laivan seisovan pöydän” herkkuineen.

Keskustelua aiheesta

Pirkanmaalle kiitosta perheiden liikuttamisesta – Nokia nappasi kisassa kultaa, Tampere pronssia

Kuva: OKM / Katarina Koch
Perheliikuntamyönteisimpiä kuntia palkittiin tänään Helsingissä.

Kaksi pirkanmaalaista kuntaa palkittiin perjantaina perheliikuntaan panostamisesta. Nokia valitiin Suomen perheliikuntamyönteisimmät kunnat -kilpailun voittajaksi ja Tampere ylsi kilvassa kolmannelle sijalle. Suomen toiseksi perheliikuntamyönteisin kunta on Kouvola ja pienistä kunnista perheiden liikuntaa parhaiten edistää Eurajoki.

Tunnustuksena ansiokkaasta toiminnasta perheiden liikunnan edistämiseksi Nokian kaupunki saa kilpailun voittajana 4 000 euroa. Toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet Kouvola ja Tampere saavat kumpainenkin 2000 euroa.

Perusteena Nokian voittoon on, että kunta kannustaa lapsiperheitä niin omaehtoiseen kuin järjestettyyn liikkumiseen monin tavoin. Esimerkiksi Perhe-Liikkis -hanke edistää perheiden yhteistä ja omaehtoista liikkumista monialaisesti varhaiskasvatuksen, kirjaston sekä neuvolan kanssa. Nokialla on paljon avoimia ja maksuttomia matalankynnyksen liikuntaryhmiä, joissa liikkuvat yhdessä sekä vanhemmat että lapset.

Tampereen palkisemiseen on kilpailun raadin mukaan aihetta, koska kaupungissa lapsiperheillä on monipuoliset mahdollisuudet niin omaehtoiseen kuin järjestettyyn liikkumiseen ja kaupunki rakentaa kattavaa palveluverkkoa aktiivisesti. Esimerkiksi Tampereen kirjastoista voi lainata liikuntavälineitä ja lasten pihaliikuntavälineitä.

Eurooppa-, kulttuuri ja urheiluministeri Sampo Terho (sin.) ja perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) palkitsivat voittajat tänään Helsingissä. Kilpailun arviointiraatiin kuuluivat opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön edustajien lisäksi Suomen Kuntaliiton ja Suomen Olympiakomitean edustajat. Valtakunnallisten palkinnot rahoittaa Suomen kuntasäätiö.

Kilpailun avulla haluttiin tuoda nykyistä vahvemmin esiin hyviä esimerkkejä toimivista ja edullisista lapsiperheiden liikuntamahdollisuuksista sekä nostaa esiin ansiokkaita toimia lapsiperheiden liikkumisen edistämiseksi. Kilpailun taustalla on Liikkuva lapsuus -yhteistyölupaus, joka kuuluu osaksi Suomi 100 -tekoja, Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteessa kerrotaan.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tampereella täysi rähinä päällä – opetusministeriä vaaditaan puuttumaan tilanteeseen

Kuva: LEHTIKUVA / Kalle Parkkinen
Tampereen yliopiston henkilökunta ja opiskelijat marssivat ulos viime torstaina. He eivät hyväksy johtosääntöluonnosta, joka kaventaisi merkittävästi yliopistolaisten mahdollisuuksia vaikuttaa yliopiston toimintaan.

Tampereelle perustettavan uuden yliopiston Tampere3:n taival ei ole sujunut toivotunlaisesti. SDP:n kansanedustajat, dosentti Pilvi Torsti ja entinen opetusministeri Jukka Gustafsson vaativat, että kaikki keskeiset toimijat voivat osallistua ratkaisuihin.

– Kun tilanne nyt on kärjistynyt, opetusministerin on viipymättä kutsuttava osapuolet kokoon ja arvioitava tilanne.

Heidän mukaansa tulehtunut tilanne johtuu eduskunnan ratkaisusta, jossa ei kuunneltu tiedemaailmaa.

– Teimme kaikkemme, jotta sivistysvaliokunnan kansanedustajat olisivat ymmärtäneet, kuinka olennaisia ratkaisuja johtosääntö ja uuden yliopiston rehtorin valinta ovat. Yliopistodemokratia takaisi sen, että kaikki keskeiset yliopistoryhmät – johto, henkilöstö ja opiskelijat – olisivat mukana päättämässä. Nyt näin ei ole, Torsti arvostelee.

Ei ole kenenkään etu, että uusi yliopisto lähtee liikkeelle riitaisessa tunnelmassa.

Sivistysvaliokunta päätyi Torstin kritisoimaan ratkaisuun yhden äänen enemmistöllä. Torsti on työskennellyt aiemmin Helsingin yliopistossa tutkijana ja opettajana. Valiokunnan toinen tiedetaustainen jäsen ei ollut mukana äänestyksessä.

Valiokunnan päätöksen mukaisesti yhdistyvien yliopistojen hallituksien sijaan päätöksiä tekee nyt erillinen siirtymäkauden hallitus. Väliaikainen elin valitsee myös uuden yliopiston rehtorin.

Torsti ja Gustafsson korostavat, että nyt avainasemassa on siirtymäkauden hallitus. He painottavat, että sen jäsenten täytyy ymmärtää, että heillä on oikeus ja velvollisuus päättää niin hyvästä johtosäännöstä kuin mahdollista. Monet asiat voidaan jättää myös päätettäväksi myöhemmin.

– Koska tilanne on kärjistynyt ja tulehtunut, myös ministerin on syytä tehdä kaikkensa, jotta yliopistolaiset pääsevät päättämään omasta tulevaisuuden yhteisöstään. Ei ole kenenkään etu, että uusi yliopisto lähtee liikkeelle huonosti valmisteltuna ja riitaisessa tunnelmassa, Gustafsson varoittaa.

Mitä teki saksalaiskenraali Suomen päämajassa vuonna 1941?

Jo talvisota hallitsi lehtienkin sivuja.

Saksa valmisteli keväällä 1941 yllätyshyökkäystä Neuvostoliittoon peitenimellä Barbarossa. Jäämereltä Mustalle merelle ulottuvaan rintamaan saksalaiset tarvitsivat myös Suomea katkaisemaan Muurmannin radan ja osallistumaan Leningradin saartoon. Talvisodan jälkeen uhanalaiseen asemaan jääneen Suomen johtajat suostuivat Saksan pyyntöön, ja sotilasesikuntien salaiset yhteistyöneuvottelut alkoivat.

Jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth sai Hitlerin päämajassa 12. kesäkuuta tehtävän lähteä Suomeen yhteyskenraaliksi tai -upseesiksi. Valtiotieteen tohtori, eversti (evp) Pekka Visuri kertoo, että jo seuraavana päivänä Erfurth saapui Suomeen siviilipuvussa ja muutoinkin matalaan profiiliin pyrkien.

Erfurt toimi tehtävässään koko jatkosodan ajan. Hänen tuli huolehtia siitä, että Suomen armeijan sotatoimet sopeutetaan palvelemaan Saksan itärintaman laajaa hyökkäyssuunnitelmaa. Saksalaiskenraali kirjoitti yli tuhatsivuisen päiväkirjan, missä hän kuvaa sodan kulkua sekä suomalaisten upseerien ja poliitikkojen kanssa käymiään keskusteluja.

Visurin mukaan Erfurthin päiväkirja tavallaan unohtui sodan jälkeen. Osin suomalaisten vaatimattoman saksankielen ja sotilasterminologian osaamisen vuoksi suomalaistutkijatkaan eivät ole muistiinpanoja laajemmin käyttäneet. Niistä Visuri on perehtynyt nyt vuoden 1941 tapahtumiin, mistä tuloksena kirja : ”Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Suomalais-saksalainen yhteisyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa.” Visurin työ päiväkirjan kanssa jatkuu.

Leningradin saarto

14. kesäkuuta Erfurth kirjoittaa esittäneensä ”sotamarsalkka Mannerheimille ja kenraali Heinrichsille arvion, että sodan alkamista merkitsevä B-päivä on aikaisintaan 20. kesäkuuta, mutta ei myöhemmin kuin 22. päivä. Miltei välittömästi Erfurthin ilmoituksen jälkeen alkoi Suomessa liikekannallepano.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon käynnistyi 22. kesäkuuta, jolloin Hitler julisti suomalaisten yllätykseksi myös Suomen ja Romanian tulevan mukaan sotatoimiin. Erfurthin tehtävänä oli nyt huolehtia siitä, että Suomen armeijan pääosat, vähintään kuusi divisioonaa, suunnataan Pohjois-Karjalasta hyökkäykseen Laatokan itäpuolitse kohti Syväriä. Saksalaisten oli määrä tulla siellä vastaan sulkeakseen Leningradin saartorenkaan.

Pohjois-Suomi Oulua myöten luovutettiin Saksan komentoon jo 15. kesäkuuta, ja siellä toimivat 30 000 sotilaan suomalaisjoukot kenraali Siilasvuon johdolla määrättiin avustamaan saksalaisia hyökkäyksessä kohti Murmanskia ja Muurmannin rataa.

Suomen johtajat olivat aluksi auliisti mukana Saksan suunnitelmissa. Vaikka kummallakin osapuolella oli omat päämääränsä, yhteistyö kesällä 1941 sujui hyvin. Kuitenkin syksyllä hyökkääjien tappioiden kasvaessa ja puna-armeijan puolustuksen sitkistyessä Suomen ja Saksan intressien erot nousivat esille.

Tarkat muistiinpanot keskusteluista

Erfurth merkitsi keskustelut Mannerheimin kanssa tarkasti muistiin. Hänen mukaansa Mannerheim piti neuvotteluissa taitavasti kiinni Suomen eduista.

Kun Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22. kesäkuuta, Visurin mukaan saksalaisten pommikoneet lensivät Neuvostoliiton puolelle Suomen rannikon tuntumassa ja palasivat retkeltään tankkaamaan Suomen lentokentille. Se ei jäänyt naapirilta huomaamatta. Suomen hallitus totesi 25. kesäkuuta maan olevan sodassa Nevostoliiton kanssa. Naapurin pommikoneet olivat pommittaneet sitä ennen muun muassa maan lentokenttiä.

Päivää ennen, 24. kesäkuuta, Erfurth oli vieraillut presidentti Rytin luona.

– Ryti kysyi, pidinkö todennäköisempänä suomalaisten päähyökkäyksen suuntaamista Karjalan kannakselle vai Laatokan itäpuolelle. Painotin voimakkaasti käsitystäni, että jälkimmäinen vaihtoehto tulee kysymykseen, kenraali kirjoittaa.

Visurin mukaan jo elokuussa 1941 alkoi näkyä eroavaisuuksia aseveljien näkemyksissä. Erfurthin mukaan ”Mannerheim valitti sodan pitkää kestoa (pian on kulunut kaksi kuukautta!), raskaita tappioita ja täydennysmahdollisuuksien puutetta. Lisäksi hän on joutunut lähettämään lisää joukkoja pohjoiseen. Mannerheim ei ollut tyytyväinen Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan tähänastiseen kulkuun”.

30. elokuuta Erfurth ja Mannerhein pohtivat Leningradin saartoa.  Mannerheim kysyi, mitä saksalaiset aikovat tehdä Pietarille? Erfurth vastasi Saksan sodanjohdon päämääränä olevan tuhota kaupunki maan tasalle. Siihen Mannerheim vastasi: ”Sitten venäläiset rakentavat uuden Pietarin kaupungin.”

Päivää myöhemmin Erfurth kirjoittaa hieman tyytymättömän oloisena näin:

– Kysymys Leningradin piirityksen toteutuksesta ei paljon ole edistynyt. Suomalaiset valittavat suuria tappioita (tähän asti 50 000 miestä), talous on ongelmissa, sotarasitukset painavat ja vasemmisto- opposition asenne tiukkenee… Mannerheim näytti masentuneelta ja jännittyneeltä antaen puolustusministerin puhua maan taloudellisista ja rahoitustilanteen ongelmista. Saksan puolelta oli pidetty mahdottomana antaa pika-apuna 25 000 tonnia viljaa, maksutase Suomen ja Saksan välillä tulee yhä huonommaksi ja Suomen vienti on loppunut.

Syyskuun puolivälissä tilanne oli Leningradin suhteen ennallaan, kuitenkin niin, että suomalaisten omat sotatavoitteet alkoivat selkeästi voimistua. 15. syyskuuta Mannerheim kertoi Erfurthille suomalaisten valtaavan Petroskoin, koska ”me tarvitsemme sitä huoltaaksemme joukkomme ja suojataksemme vasemman sivustan”.

Haluttomuus pannaan merkille

Suomalaisten tai Mannerheimin haluttomuus hyökätä Leningradiin pantiin toki merkille Saksassa. Siitä on osoituksena muun muassa Erfurthin seuraava päiväkirjamerkintä (14.11):

– Kenraali Warlimont toi minulle Hitlerin ohjeen, että minun täytyy ’pitää suomalaiset aisoissa’. He eivät saa irtautua sodankäynnistä.

Muutama päivä ennen joulua, 20. joulukuuta 1941, Erfurth kirjoittaa näin:

– Minut kutsuttiin Mannerheimin luo. Hän oli saanut itärintamalta huolestuttavia tietoja, joiden mukaan olimme joutuneet vetäytymään Tihvinästä ja Olhavanjoelta. Mannerheim oli erittäin huonolla tuulella ja maalasi tulevaisuutta hyvin synkin värein.

Myöhemmin saksalaiskenraali totesi näin:

– Jälkeenpäin ajateltuna, juuri tuon keskustelun 20.12.1941 aikana päädyin toteamaan, että Mannerheimilla jo silloin oli vakavia epäilyjä sen suhteen, voisiko Saksa pystyä kukistamaan Venäjää. Tämä epäily leimasi sitten hänen poliittisia ja sotilaallisia päätöksiään koko sodan loppuajan.

Esimerkiksi Mannerheimin haluttomuutta hyökätä Leningradiin on selitetty mainitunlaisilla syillä.

Työväenmuseo Werstaalla esitelmöinyt Visuri kertoo, että Erfurth jatkoi tehtävässään jatkosodan ajan. Vuosina 1942-43 hän oli erilaisissa huoltotehtävissä. Vuonna 1944 hänellä oli merkittävä rooli saksalaisten suomalaisille antamassa sotilasavussa sodan viimeisten taistelujen aikana.

Keskustelua aiheesta