– Olin 24-vuotias, kun aloitin SDP:n puoluetoimikunnassa ja kun Hannu Soikkasen historiasarjan ensimmäinen osa ilmestyi. Se oli tavattoman suuri asia, kuten olivat seuraavatkin osat, Erkki Liikanen muistelee.

Kohti kansanvaltaa -sarjan kolme osaa pureutuvat SDP:n vaiheisiin vuodesta 1899 vuoteen 1952. Ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1975 Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa puolueen johtoon nousi 45-vuotias Kalevi Sorsa ja puoluesihteeriksi 30-vuotias Ulf Sundqvist. Muutamaa vuotta aiemmin Liikasesta itsestään, Teiniliiton silloisesta puheenjohtajasta, oli tullut Suomen nuorin kansanedustaja 21-vuotiaana – ennätys, jota ei vielä ole rikottu.

Historiantutkija Hannu Soikkanen kuoli toukokuussa, ja Erkki Liikanen pitää tärkeänä, että hänen aloittamansa historiasarja saa nyt jatkoa. Liikanen uskoo ja toivoo, että sillä on samanlaista merkitystä juuri valitulle nuorelle puoluejohdolle ja muille nuoremman polven ihmisille kuin Soikkasen työllä oli heille aikoinaan.

SDP:n puoluehallitus perusti keväällä historiahankkeen ja nimitti Erkki Liikasen historiatoimikunnan puheenjohtajaksi. Kesällä puoluehallitus päätti toimikunnan esityksestä, että Soikkasen aloittamaa sarjaa jatketaan neljännellä ja viidennellä osalla. Ne valottavat yhteiskunnan ja SDP:n kehitystä vuosina 1952–1977. Työhön tarttuvat tutkijat Mikko Majander ja Matti Hannikainen.

Erkki Liikanen johtaa historiatoimikuntaa, joka koostuu rautaisista politiikan ja talouden historian asiantuntijoista, ammattihistorioitsijoista. Tehtävä on kunnia, josta historian harrastajaksi ja kuluttajaksi itseään kuvaava Liikanen ei kerrassaan voinut kieltäytyä. Mikä miestä vetää historian pariin?

– Kuulun siihen sukupolveen, joka syntyi sodan jälkeen. Elimme sellaisessa Suomessa, jossa ihmiset olivat sodan käyneet, mutta siitä ei koskaan puhuttu. Evakot olivat asettuneet eri puolille maata ja muuttaneet Suomea. Suuret ikäluokat olivat syntyneet. Meillä oli kipeä tarve tietää, mitä kaikkea tapahtui, Liikanen kuvailee.

Joitakin muistelmia oli, kuten Väinö Tannerilta, mutta esimerkiksi Paasikiven päiväkirjat julkaistiin vasta 1980-luvulla. Tutkimusta ei ollut paljon. Tietoa imettiin sienen lailla keskusteluista nuo ajat eläneiden kanssa.

– Historiaa opittiin juttelemalla Rafael Paasion, Veikko Helteen, Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan, Johannes Virolaisen, Ahti Karjalaisen tai Mikkelissä Kalervo Haapasalon kanssa, Liikanen luettelee.

SDP:n historiaa kirjoihin ja kansiin vienyt, arvostettu tutkija Hannu Soikkanen oli opettaja kokonaiselle sukupolvelle historiantutkijoita, Liikanen kuvailee. Monille yhteiskunnallisille vaikuttajille Soikkanen tuli tutuksi, kun hän opetti Työväen Akatemiassa. Taloustieteilijäksi opiskellut Erkki Liikanen luki sivuaineenaan talous- ja sosiaalihistoriaa, ja istui yliopistolla Soikkasen laudaturseminaarissa.

– Minulle on jäänyt mieleen, kun hän sanoi kerran, että historia on parhaimmillaan, kun yleinen ja yksityinen kohtaavat. Se oli yksi ohje, jota noudatin kirjoittaessani äskettäin aiheesta, Liikanen sanoo viitaten viime vuonna ilmestyneeseen sukupolvikertomukseen Olin joukon nuorin.

Millaista kerrontaa tulevat historiikit ovat, jää niitä kirjoittavien ammattilaisten päätettäväksi. Historiatoimikunnan ei Erkki Liikasen mukaan ole tarkoitus ”sormiohjata” kirjoittajien työtä, vaan olla heille tukea antava keskustelukumppani.

– Palautetta ja mielipiteitä voidaan antaa, mutta historiankirjoittajat toimivat itsenäisesti, Liikanen kuvaa 6–9 kertaa vuodessa kokoontuvan porukan tehtävää.

Tutkija Mikko Majander laatii parhaillaan vuosiin 1952–1957 keskittyvää historiasarjan neljättä osaa, joka ilmestyy ensi vuonna. Dosentti Matti Hannikainen puolestaan pureutuu viidenteen osaan, joka kattaa vuodet 1957–1977. Se on määrä julkaista SDP:n 125-vuotisjuhlavuonna 2024.

– Majander tunnetaan hyvin. Hannikainen on myös historioitsijana hyvin arvostettu ja tunnettu. Hän on tehnyt paljon tutkimustyötä sodanjälkeisestä Suomesta – miten Suomi nousi, kehittyi, vaurastui ja miten hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin, Liikanen kuvailee.

Historiatoimikuntaan kuuluvat tutkija Tapio Bergholm, Helsingin yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä ja professori Pauli Kettunen, taloustieteilijä Jukka Pekkarinen sekä professori Maria Lähteenmäki Itä-Suomen yliopistosta.

– Lähteenmäki on kirjoittanut muun muassa sd-naisliikkeen historian. Hentilä tunnetaan varsinkin Saksaa käsittelevistä teoksistaan, mutta hän on kirjoittanut myös Työväen urheiluliikkeen historian. Bergholm tunnetaan SAK:n historiankirjoittajana. Lisäksi hän on muun muassa kirjoittanut vasta julkaistun kirjan Mauno Koivistosta. Kettunen on hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen historian tärkeä asiantuntija ja Pekkarinen taas on tehnyt paljon työtä Suomen talouden ja talouspolitiikan tutkimuksen parissa, Erkki Liikanen listaa toimikunnan meriittejä.

Toimikunnan rinnalle on perustettu lisäksi laajempi historiavaltuuskunta, joka kokoontuu Liikasen mukaan pari kertaa vuodessa käsittelemään historiatyöhön liittyviä yleisiä kysymyksiä ja seuraamaan työn etenemistä. Valtuuskunnassa on mukana muun muassa puoluejohtoa aiemmilta vuosilta.

Ajanjakso, jota historiasarjan kahdessa uudessa osassa kuvataan, on merkittävä. Erkki Liikanen katsoo, että historiatyön keskeinen tehtävä on tuoda esiin, millaisin askelin 1950-luvun alun hiljalleen teollistuvasta maatalousyhteiskunnasta rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa.

– Miten yhteiskunta muuttui ja miten sitä muutettiin. Kuinka talous ja tuottavuus kasvoivat? Mistä syntyi suomalaisen yhteiskunnan malli ja minkälaiset poliittiset tekijät olivat taustana. Missä onnistuttiin, missä ehkä ei.

Eläketurvan rakentaminen, sairasvakuutus, 1970-luvun suurena läpimurtona peruskoulu, kansanterveyslaki, päivähoitolaki – siinä joitakin poimintoja saavutuksista.

– Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen oli suuri projekti, joka on vaikuttanut Suomeen valtavasti ja pitkällä aikavälillä. Uskon, että historiatyö ja kirjoittajat saattavat sen sellaisiin kehyksiin, että se on kaikkien käytettävissä, Liikanen luonnehtii.

Historia opettaa, sanotaan. Mitä opittavaa tämän päivän sosialidemokraattisilla vaikuttajilla on vuosista 1952–1977? Erkki Liikanen uskoo, ettei kukaan ainakaan halua toistaa 1950-luvun vaikeaa puoluehajaannuksen aikaa, jota hän kuvaa tragediaksi.

– Sen voi oppia, että suuret yhteiskunnalliset uudistukset vaativat tasapainoa. Yhtäältä tarvitaan talouden ja tuottavuuden kasvua. Samalla tarvitaan myös arvopohjaista tavoitteiden asettelua. Miten tähdätään siihen, että kaikilla olisi tasavertaiset mahdollisuudet menestyä, hän jatkaa.

Myös se on Liikasen mukaan syytä muistaa, ettei yksikään puolue tee uudistuksia yksin, vaan siihen tarvitaan kumppaneita. Peruskoulun tapauksessa se oli keskusta, työttömyysturvauudistuksessa taas tarvittiin ay-liikettä ja vasemmistoa, vaikka SDP:llä näissä uudistuksissa keskeinen rooli olikin.

Erkki Liikanen täyttää tänään lauantaina 70 vuotta. SDP:n historiatyö on niin lähellä hänen sydäntään, että hänen mielestään merkkipäivä saa olla tässä jutussa ”sivurepliikkinä”.

SDP:n historiasarjaa on myöhemmin tarkoitus jatkaa vielä kuudennella osalla, joka tarkastelee tapahtumia vuodesta 1977 vuosituhannen tietämille. Demokraatin toimituksen mielestä on paikallaan huomauttaa, että tuossa teoksessa Liikanen ei ole sivurepliikki.

Liikasen ansioluettelo on vaikuttava. Ja vaikuttanut hän onkin – muun muassa liki 19 vuotta kansanedustajana, kaksi kautta SDP:n puoluesihteerinä, valtiovarainministerinä Holkerin hallituksessa, suurlähettiläänä, Suomen ensimmäisenä Euroopan komission jäsenenä ja Suomen Pankin pääjohtajana.

Nyt hän antaa juttuun loppukaneettinsa innokkaana historian harrastajana. Hän kertoo, että historiatyö saa rahoitusta puolueelta, mutta työn tukemiseksi on myös käynnistetty varainkeruu Kansan sivistysrahaston (KSR) Kulttuurilahja-kampanjana. Jokainen lahjoitus ohjautuu lyhentämättömänä historiankirjoitukseen ja KSR lisää jokaiseen lahjoitussummaan 20 prosenttia säätiön varoista.

– Sen kautta kuka tahansa voi kykyjensä ja halujensa mukaan tukea historiatyötä. Päätin osaltani tehdä lahjoituksen tähän keräykseen. Jos joku haluaa minua syntymäpäivänä muistaa, Kulttuurilahja on hyvä kohde.