Hollywoodin kiistellyin elokuvantekijä putosi pohjalle noustakseen taas kerran todistelemaan masokistisen väkivallan välttämättömyyttä.

Mel Gibson mellasti parin vuosikymmenen ajan Hollywoodin juhlittuna tähtinäyttelijänä masokistisissa rooleissa, joiden jumalallisia ulottuvuuksia hän on päässyt alleviivaamaan myös ohjaajan tuolilta. Historiallisissa teoksissaan hän todistelee aina väkivallan välttämättömyyttä.

Skotlantilaisen vapaustaistelijan verisyyttä ihannoiva Braveheart (1995), Jeesuksen uhrausta vanhatestamentillisesti painottava The Passion of The Christ (2004) ja muinaisen heimokulttuurin julmuutta huutava Apocalypto (2006) kertovat kaikkein eniten tekijänsä katolisesta fundamentalismista, jossa ei ole sijaa humanismille.

Väkivallan esittämiselle ei tietystikään voi vetää mittatikulla määriteltävää kohtuuden rajaa, mutta jossakin terveen ihmisen sietokykyä alempana se varmasti on. Veripaltun tyrkyttäminen moitteettomalla ammattitaidolla visualisoiduissa hidastuksissa ja kamera-ajoissa edustaa voimakkaan arvolatautunutta hurmoksellisuutta. Pelastus on mahdollinen vasta käsittämättömän kärsimyksen jälkeen.

Mustavalkoinen maailma

Gibsonin elokuvien mustavalkoista maailmaa toistaa tällä kertaa aseistakieltäytymisen teema. Yhdysvaltojen ensimmäisen aseettoman sotilaan Desmond Dossin ulkoisesta kamppailusta vakaumuksensa puolesta armeijan käskyttäjiä vastaan muodostuu kaksintaistelu yksilön oikeuksien ja koneiston velvollisuuksien välillä.

Gibsonin todelliset motiivit tarttua aiheeseen eivät kuitenkaan liity tarpeeseen torjua turhia kuolemia mielettömässä hyökkäyksessä Hacksawn harjanteen päälle motteihinsa piiloutuneita, kiilusilmäisiksi pedoiksi luonnosteltuja japanilaisjoukkoja vastaan. Protestanttisiin kristittyihin kuuluvan adventistin näkökulma avaa ohjaajalle mahdollisuuden perustella aina vain uusien uhrauksien hyödyllisyyttä.

Mitä tiukemmin Andrew Garfieldin esittämä armeijan vapaaehtoinen sitoutuu aatteeseensa kokemastaan simputuksesta ja nöyryytyksestä sekä todennäköisestä kuolemasta huolimatta, sitä selvemmin katsoja ymmärtää elokuvan poliittisen viestin yksilöiden sokeasta antautumisesta heistä piittaamattomien instituutioiden armoille. Sodan myllyt jauhavat kaikista jauhelihaa, mutta antaa mennä vain.

Sankari vailla vertaa

Muotoonsa, rakenteeseensa ja kuvastoonsa elokuva puolestaan lainaa ensin avausjakson Terrence Malickin Veteen piirretystä viivasta (1998) siirtyäkseen sitten Stanley Kubrickin Vietnam-teoksen Full Metal Jacket (1987) kaksijakoisuuteen nuorten värvättyjen koulutuksesta ja teorioiden käytännön toteutuksesta. Silmätikuksi heti joutuvaa kapinallista epäillään ensin pelkuriksi, mutta rintamalla tämä osoittautuu tietysti luoteja hämmästyttävän taiturimaisesti vältteleväksi ja rohkeutensa yliluonnollisen sitkeästi todistavaksi sankariksi.

Hacksaw Ridge – aseeton sotilas (2016) alkaa paperinmakuisena pyörittelynä vaihtuakseen toisen tuntinsa ajaksi räjähtävien pommien ja läpäisevien luotien kyllästämäksi teurastukseksi, jonka sotilaallista perustetta ei voi ymmärtää. Gibsonin rotuvihamieliseltä vaikuttavassa propagandassa kasvoton vihollinen leimataan taas kerran primitiiviseksi roskaporukaksi.

Viimeisessä kuvassa kristuksen kaltaisena verisenä myyttinä korkeuksista maan kamaraa kohti laskeutuvan päähenkilön symboliikkaa ei tarvitse paljon arvailla.

Rane Aunimo
Demokraatti