Hollywoodin nousevan ohjaajatähden kiitelty tieteiselokuva Arrival tarjoaa sentimentaalista soopaa.

Denis Villeneuve nousi amerikkalaisen rikosdraaman ykkösnimien kastiin elokuvillaan Incendies (2010), Vangitut (2013) ja Sicario (2015). Nyt hänen taiteellista vapauttaan rajoittavat latteat käsikirjoitukset, joiden laatimiseen hän ei ole itse osallistunut. Kliseistymisen rinnalla Villeneuvesta on kehittynyt yksi nykyelokuvan audiovisuaalisimmista elokuvantekijöistä.

Kanadan ranskankielisestä Quebecistä kotoisin olevan ohjaajan teokset ovat parhaimmillaan järisyttäviä kokemuksia, jotka on tehty katsottavaksi suurelta kankaalta elokuvateatterin pimeydessä. Yhä harvempi ensi-iltaelokuva menettää mitään pienemmältä ruudulta huonommalla äänentoistolla, joten tässä mielessä hän on jo nyt poikkeus. Elokuvan tulevaisuudesta vakavasti otettavana taiteenlajina kiinnostuneita kehitys on huolettanut jo pitkään.

Arrival (2016) on Villeneuven tähänastisen uran kallein teos. Siinä tuotannonnolliset vaateet puristavat hänen liikkumavaraansa vielä aiempaakin kapeampaan uomaan. Kädenjälki on yhä tunnistettava, mutta samalla huolestuttavia merkkejä geneerisyydestä on ilmassa.

Science fictionin karkeaa lajityyppiä edustava teos on tietoinen pyrkimys naittaa älyllisemmin motivoitunutta scifiä kaupallisesti helpommin markkinoitavaan muukalaisten tulon teemaan. Sen lähin sisarteos ei sentään ole Independence Day (1996) vaan Ensimmäinen yhteys (1997), jossa mieluummin punnitaan ihmiskunnan suhtautumista vieraisiin kuin halutaan räjäyttää heidät taivaan tuuliin.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta.

Selvimmin Arrival on ohjaajansa teos nimenomaan kuvallisen ilmaisun ja äänen aavamaisena yhdistelmänä. Syyllisyyden ja koston johtoajatukset sen sijaan loistavat poissaolollaan, mutta muiston ja psyyken kysymyksistä voi joku (yli-)innokas kenties vetää kaukaa haettuja yhteyksiä Villeneuven tuotannon mysteerisempiin painotuksiin.

Kahteentoista maailmankolkan osaan laskeutuvat soikionmuotoiset jättiläisalukset pelästyttävät kansakuntia kaikkialla, mutta herättävät myös uteliasta kiinnostusta. Ted Chiangin kirjasta laaditun käsikirjoituksen punnitumpaa laitaa edustavat esimerkiksi pyrkimykset valottaa ihmisten reaktiota pelkkää amerikkalais- tai maanpuolustusnäkökulmaa laveammin. Sotilaallinen varautuminen potentiaaliseen uhkaan ei tapahdu tällä kertaa tähtilippua heiluttavan sankaripresidentin johdolla, vaan avainhenkilöiksi nostetaan valkoisen tiedemaailman poikkeusyksilöt (Amy Adams, Jeremy Renner).

Lingvistiikan ja teoreettisen fysiikan asiantuntijat alkavat hakea keinoa keskustella muualta tulleiden kanssa, mutta yhteisen kielen löytäminen kysyy asemiesten hermoja. Forest Whitakerin ja Tzi Man yrmeät upseerit maapallon jättiläisvaltioista tasapainottavat elokuvan etnistä vaakaa kassahitiksi kaavaillun jutun sallimien rajojen verran. Rooleina ne ovat univormuparaatin jäykkiä ilmentymiä.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta. Yhteenoton odotuksen lisäksi haaleaa jännitystä haetaan viestien vaihdosta, joten elokuvan kannalta katsoja tulee kiinnittäneeksi liikaa huomiota esimerkiksi onnettomasti roolitettuun Renneriin.

Arrival on sinänsä kiehtova ajatus tehdä hoksnokkaa kysyvä suuren yleisön scifi, mutta sen ajatussisältö tarjoaa vain vastaavaa sentimentaalista soopaa kuin esimerkiksi Christopher Nolanin Interstellar (2014). Se lapioi kurkkuun ymmärryksemme rajat ylittävää kosmista lohdullisuutta näennäistieteellisten raamiensa siivellä. Sen imelän ikiaikainen viesti kehottaa tarttumaan hetkeen rohkeasti, vaikka sen lupaama onni jäisikin lyhyeksi.

Rane Aunimo
Demokraatti