Kun Webbin tekemiä kappaleita ovat levyttäneet sellaiset eri genrejen mahtinimet kuin Frank Sinatra, Nina Simone, Art Garfunkel, Linda Ronstadt, Glen Campbell tai Donna Summer unohtamatta The Fifth Dimension -yhtyettä, ei ole ihme, että hän ei ole itse esiintyvänä artistina kohonnut sellaisiin sfääreihin ja mega-arvostukseen kuin laulunkirjoittajana.

Ehkä tähtien varjoon jääminen ei ole ainoa syy Webbin matalampaan profiiliin omien laulujensa esittäjänä. Huvila-teltan konsertti näet osoitti, ettei hän ole laulajana sieltä virtuoosimaisemmasta päästä. Aivan ykkösluokan esiintyjä, viihdyttäjä ja tarinakertoja hän kuitenkin on, joten lauluäänen puutteet korvautuvat vahvalla läsnäololla. Etenkin, kun hän osaa heittää äänellisestä händikäpistään itseironista läppää ja pyytää jopa yleisöä auttamaan kohdassa, jossa äänen pitää nouste erityisen korkealle.

Vakuuttava setti

Juttua piisasi joka biisin ympärille riittoisasti, ja name-dropping oli armotonta, mutta varsin oikeutettua. Jos esimerkiksi Sinatra on tullut sanomaan tuolloin vielä teini-ikäiselle klopille tämän tekemästä kappaleesta, että se on komein rakkauslaulu, minkä hän on kuunaan kuullut, niin saahan sitä omaa häntäänsä vähän nostaa.

Webbin tarinointi oli ennen kaikkea suurille artisteille hattua kohottavaa. Erityisen lämpimän huomion sai laulu-uransa jokunen vuosi sitten alzheimerin taudin takia lopettamaan joutunut Glen Campbell, jolle Webb kirjoitti enemmän lauluja kuin kellekään toiselle.

Mukavia olivat myös muistot vuoden biisinä 1968 Grammy-palkitusta Fifth Dimension -hitistä “Up, Up Away”, jonka Webb vakuutti jälleen kerran olevan vain laulu kuumailmapallosta. Ei siis mistään filosofisesti korkealentoisemmasta tai vaikkapa sen ajan innoittamasta pilvimatkailusta. – Se nousi USA:n Top 40 -listalla  ensimmäisellä viikolla sijalle 25, ja voin vakuuttaa, että se oli sen listan ainoa kappale, joka ei kertonut huumeista,”, Webb virnuili.

Huvila-keikan alku oli suorastaan tyrmäävä. Klassikkoputki “Highwayman”, “Galveston”, “By the Time I Get to Phoenix” ei jättänyt sijaa epäilyksille: nyt todella ollaan suuren amerikkalaisen laulukirjan äärellä ja sitä lukee sen kirjoittaja itse. Muutenkin setti oli rakennettu varmoille kivijaloille. Kymmenestä kuullusta biisistä kuusi löytyi arvostetun amerikkalaisen listalehti Billboardin erikseen Jimmy Webbin kappaleista laatimalta Top 10 -listalta.

Jos oli setin alku silkkaa murhaa, niin pieni kuolema ravisteli yleisöä lopussakin. Webbin ehkä kaksi kaikkien aikojen tunnetuinta laulua hänen itsensä totutusta aika poikkeavalla tavalla esittämänä ponnauttivat kansan aplodeeraamaan seisaaltaan. Campbellille kirjoitetun jättihitti “Wichita Linemanin” ja irlantilaisnäyttelijä Richard Harrisin ikimuistoisesti 1980-luvulla kärisemän “MacArthur Park”  -pop-sinfonian jälkeen standing ovation oli kerrankin kohdallaan.

Encorena kuultu, Rosemary Clooneyn myöhäisemmällä urallaan levyttämä “Time Flies”  oli kaunis päätös hienolle illalle.

“Limppunen” lämppääjänä

Mies ja piano -pohjalta suuria sävelteoksiaan pelkistänyttä Webbiä ennen Huvilan lavalle nousi suomalaisessa mittakaavassa liki saman mittaluokan lauluntekijä. Dave Lindholmilta pelkistyksiin on totuttu, ja yksin luuttu- ja slidekitaransa kanssa hän nytkin stagella oli.

Päinvastoin kuin illan spiikkeri lupaili, Daven vajaan tunnin setti ei koostunut siitä ihan tutuimmasta klassikkokamasta. Toki repertuaarissa olivat myös ne isommat hitit kuten “Annan kitaran laulaa vaan” “Joo, joo mä rakastan sua” ja “Pieni ja hento ote”, mutta myös ei ihan joka päivä kuultua tavaraa. Dave esimerkiksi polkaisi homman käyntiin parin vuoden takaisella luomulaululullaan “Hoida puut” ja bluesimmassa jaksossa kuultiin muun muassa  Big Boy Crudupin “That’s All Right Mama” alkuperäisessä, ei elvismäisessä muodossaan.

Maittava setti, hyvin samanmoinen kuin kuultiin Työväen Musiikkitapahtumassa toissa kesänä.