Kolumni

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Huono-osaisuuden poistaminen pitäisi olla ydintehtävä – ”Kuulen jo vastaväitteet”

Vaaleihin valmistuvat puolueet suuntaavat jälleen sanomaansa ”suurelle keskiluokalle”. Itseäni askarruttaa monikin asia tässä keskiluokan äänien kalastelussa.

On selvää, että äänestystuloksen näkökulmasta keskiluokka on tärkeä kohderyhmä. Keskiluokan käsite on kuitenkin aikojen kuluessa muuttunut melkoisesti. Siihen saattaa itsensä lukea yhtä hyvin akateemisen koulutuksen saanut korkeapalkkainen ammattilainen kuin pienituloinen ”valkokaulustyöntekijä”, joka ei katso kuuluvansa työväestöön.

Ja mihin luokkaan kuuluvat epäsäännöllisesti työtätekevät itsensä työllistäjät, erilaiset free-lancerit tai pienyrittäjät? Eikö olisi jo aika luopua tästä luokka-pohjaisesta ajattelusta ja hakea poliittisesti relevantimpia määrittelyjä oman sanoman keskeisten sisältöjen kuvaamiseksi?

Monissa poliittisissa puheissa vedotaan siihen, että keskiluokka suurena veronmaksajana ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa. Tottahan se on, mutta suuri osa keskiluokasta on jo veronmaksajaksi tullessaan saanut hyvinvointivaltiolta suuren satsauksen – koulutuksen.

Ylempi keskiluokka – jos sitä määrittelyä käytetään – on usein saanut akateemisen koulutuksen. Sitä kautta on  turvattu kohtuullisen hyvä asema työmarkkinoilla, jota tosin viime vuodet ovat jossakin määrin nakertaneet. Alempikin keskiluokka on yleensä saanut joko alemman korkeakoulutasoisen taikka ammatillisen koulutuksen. Näin ollen verojen muodossa maksetaan takaisin jo saatua koulutuksen antamaa ”perusturvaa”.

Jatkuvan verojen valittelun sijasta toivoisi myös keskiluokan edustajien muistavan saamansa koulutuksellisen satsauksen.

Kansainvälisesti menestynyt kapellimestari Esa-Pekka Salonen totesi Kansallisoopperan partneriksi ryhtyessään, että hän on saanut suomalaiselta yhteiskunnalta niin paljon, että haluaa antaa jotakin takaisin. Kaikki me hyvän koulutuksen ja eläketurvan saaneet emme tietenkään ole Salosen tulotasolla.

Silti jatkuvan verojen valittelun sijasta toivoisi myös keskiluokan edustajien muistavan saamansa koulutuksellisen satsauksen, jota vailla monet työttömät tai heikosti pärjäävät ihmiset ovat jääneet. Viime vuosien tilastotiedot kertovat, että koulutuksellinen epätasa-arvo jatkuu myös hyvinvointiyhteiskunnassa yli sukupolvien. Tämän sukupolvelta toiselle siirtyvän huono-osaisuuden poistamisen jos minkä pitäisi olla tasa-arvoa ajavan poliittisen liikkeen ydintehtävä.

Kuulen jo vastaväitteet. Keskittymällä kaikkein huono-osaisimpien aseman parantamiseen ei vaaleja voiteta. Tämä on tietenkin mahdollista. En minäkään tarkoiteta sitä, että universaalin järjestelmän kivijalkaa – peruskoulua, perusterveydenhuoltoa, perussosiaalipalvelua – pitäisi purkaa, mutta sen laajentamisen sijasta pitäisi sitä nyt täydentää selvästi kohdistetummin kaikkein eniten epätasa-arvosta kärsivän väestön osan koulutuksellisten, terveydellisten ja sosiaalisten lähtökohtien parantamiseen.

Tämän teeman pitäisi olla sosiali-alkuisten poliittisten puolueiden asialistan kärjessä.

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Kolumni

Miapetra Kumpula-Natri.

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.).

Robotisaatio ei ole mörkö vaan mahdollisuus

Euroopan parlamentin hyväksymä robottiraportti on hieno, jopa lyyrinen. On helppo huomata, että viime täysistunnossa hyväksytyn päätöslauselman kirjoittaja, luxemburgilainen demari Mady Delvaux, on koulutukseltaan sekä insinööri että kirjallisuustieteilijä. Harvoinpa EU-papereista saa lukea viittauksia Mary Shelleyn, Isaac Asimovin tai muiden kirjailijoiden tekoälyhahmotelmiin.

Robotiikkaa koskevia sääntöjä käsitellyt päätöslauselma on paitsi kaunis, myös erittäin tärkeä Euroopan ja Suomen tulevaisuudelle.

Siinä hahmotellaan, millaisia sääntöjä roboteille tarvitaan sitten, kun robotisaatio vielä hiukan etenee. Moraaliset, taloudelliset ja työtä koskevat kysymykset ovat edessämme jo nyt, ja alle kymmenen vuoden kuluessa niitä tulee paljon lisää. On esimerkiksi laadittava säännöt siitä, missä määrin itseoppiva kone voi olla vastuussa teoistaan tai laiminlyönneistään ja ratkaistava, voiko roboteilla olla oikeudellinen asema.

Valitettavasti oikeisto äänesti päätöslauselmasta pois monia työtä ja sosiaaliturvaa koskevia kohtia. He eivät halunneet selvittää, millaisia vaikutuksia robotiikan ja tekoälyn kehittämisellä saattaa olla vaikkapa sosiaaliturvajärjestelmien kestävyydelle ja vertoukselle – miten työmarkkinat muuttuvat, ketkä jäävät työttömiksi ja millaisia uusia työllisyysmalleja meidän täytyy luoda?

Oikeisto kieltäytyi ottamasta huomioon robottien mahdollisia riskejä työmarkkinoihin. He eivät ole edes valmiita aloittamaan keskustelua aiheesta, ja sivuuttivat kansalaisten huolet.

Oikeisto haluaa katsella muualle ja väistelee.

Tämä tarkoittaa, että yhteiskunnan rahoituksen, inhimillisen sosiaaliturvan sekä uusien työpaikkojen ja -ehtojen kehittäminen kaatuu myös robotiikka-asiassa vasemmiston harteille.

Robotisaatio ei ole mörkö vaan mahdollisuus. Siinä on riskejä, esimerkiksi joidenkin alojen katoamisen aiheuttama työttömyys tai vaurauden yhä epätasaisempi jakautuminen, joita tulee pehmentää. Nyt oikeisto haluaa katsella muualle ja väistelee. Jää meidän vastuulle luoda tasa-arvoinen tulevaisuuden yhteiskunta.

Miapetra Kumpula-Natri.

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.).

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, talousvaliokunnan sd-vastaava

Lauri Ihalainen: Hallitukselta ei saa tulla puskista palkansaajien asemaa heikentäviä esityksiä

Kiky-sopimuksen merkityksestä ja vaikuttavuudesta on tehty monia arvioita. Viimeksi EU:n komissio arvioidessaan Suomen talouden tilaa korosti kilpailukykysopimuksen merkitystä kustannuskilpailukykyyn ja työllisyyteen.

Kiky-sopimuksen aikaansaaminen oli kivulias ratkaisu palkansaajille ja liitoille. Moni palkansaaja koki ratkaisussa epäoikeudenmukaisuuksia. Ratkaisu on kuitenkin sisältönä merkittävämpi muun muassa siksi, että sillä siivottiin hallituksen pöydältä ns. pakkolakipaketti, suuret lisäleikkaukset ja paikallisen sopimisen järjestäminen pakottavalla lainsäädännöllä.

Kiky-sopimuksen solmimisen yhteydessä työmarkkinakeskusjärjestöt sopivat (10.3.2016) ns. uuden Suomen sopimusmallin etenemisen tiekartasta. Tässä kannanotossa korostettiin työn kilpailukyvyn edistämistä, Suomen talouden kasvua sekä työllisyyttä. Työmarkkinaratkaisulla tuetaan kilpailulle alttiiden alojen kilpailukykyä, pitkäjänteistä työllisyyttä, tuottavuuden kehitystä sekä julkisen talouden tasapainoa.

Myöhemmin kävi ilmi, että keskusjärjestöllä ei uuden sopimusmallin rakentamiselle jätetty neuvottelijan roolia.

Jo alkaneet neuvottelut vientialojen työmarkkinajärjestöjen kesken karahtivat kiville, kun Metsäteollisuus irtautui yhteisen mallin rakentamisesta ja oli jo aiemmin irtisanonut Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n jäsenyydestä. Samanaikaisesti EK ilmoitti irtisanovansa keskusjärjestötason sopimukset.

EK:n psykologinen pelisilmä petti.

Sen seurauksena oli epävarmuuden kasvu siitä, voiko sovittuun luottaa ja mitä irtisanottujen keskusjärjestöjen sopimusten asiat saadaan neuvoteltua alakohtaisiin sopimuksiin. EK:n psykologinen pelisilmä petti olosuhteessa, jossa syksyn työmarkkinaneuvottelut olivat muutoinkin vaikeasti hallittavat. EK voisi osaltaan varmistaa, että irtisanottujen sopimusten tekstit saadaan liittosopimuksiin, mieluummin ennen uusien sopimusten neuvotteluja.

Hallituksen ei toki pidä puuttua järjestöjen välisiin neuvotteluihin. Mutta hallitusta luulisi kiinnostavan se, miten syksyn työmarkkinaratkaisut tukevat kilpailukykyä, työllisyyttä ja ostovoimaa. Hallitus voi toiminnallaan luoda luottamusta ja hyvän toimintaympäristön tehtäville ratkaisuille.

Siksi hallituksen ajallisesti ensisijaisena tehtävänä on varmistaa, että kaiken epävarmuuden ja luottamusvajeen keskellä ei puoliväliriihessä hallitukselta tule puskista mitään työmarkkinoita koskevia palkansaajien asemaa heikentäviä uusia esityksiä, joista ei ole aidosti neuvoteltu järjestöjen ja hallituksen kesken.

Kun tunnistaa tähän liittyvät politiikan oikean laidan poliittiset intohimot, olisi maltti hallituksessa nyt valttia. Työmarkkinajärjestöjen kesken näissäkin olosuhteissa tulisi säilyä hyvänä halu ja kyvykkyys tehdä uusia sopimuksia.

Nyt syntynyt neuvotteluasetelma puoltaa sitä, että palkansaajaliitot yli keskusjärjestörajojen toimivat yhtenäisesti ja koordinoidusti. Näin tekee myös työnantajapuoli.

Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen neuvottelupöydällä on kymmenen kohdan lista asioista, joista olisi hyvä päästä ratkaisuun ennen kehysriihtä. Joukossa on ratkaisujen hakeminen ns. 0-sopimusehtoihin ja siihen, miten työttömät voivat kouluttautua omaehtoisesti työttömyysturvalla. Toivottavasti näissä päästään ratkaisuun neuvotteluissa.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, talousvaliokunnan sd-vastaava

Kolumni

Suna Kymäläinen

KIrjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

”Finavian yli 30 miljoonan ja vakuutusveron 15 miljoonan tappiot ovat piste” – Suna Kymäläinen: Kuka tästä vastaa?

Politiikka on maratonlaji, jossa pikavoittoja ei tunneta. Politiikassa ei voi vain käväistä, eikä sukeltaa ytimiin perehtymättä ensin sen historiaan, kulttuuriin, toimintatapoihin ja erityisesti itse asiaan. Valtiota ei voi johtaa kuin yritystä. Liika kiire ja hätä johtavat huonoon valmisteluun, joka lopulta pysäyttää kehityksen.

Hätä ja ajatus siitä, että maailma muuttuu tänään, koska tahdon niin, ei toimikaan demokratiassa. Vauhtisokeus on yksi vitsauksista, joihin poliittinen vaikuttaja voi kompastua.

Liikenneministeri Anne Berner (kesk.) totesi heti ministerikautensa aluksi, että on vain käymässä politiikassa. On vaikea arvioida, miten paljon hän söi tuolla todistuksellaan vaikutusmahdollisuuksiaan ja uskottavuuttaan, mutta kovin ovat laihanlaiset tulokset ja demokratialle vieraita hänen toimintamallinsa. Lista on pitkä. Ja turhakin valmistelu maksaa.

Liikennepoliitikkona on tässä vauhdissa kyyti huimannut. Hätäisesti valmisteltuja esityksiä puutteineen on tippunut ja niistä yksi toisensa perään lopulta peruttu. Suunnitelma liikenneväylien yhtiöittämisestä jäätyi ja siirtyi parlamentaariseen työryhmään valmisteltavaksi.

Vene- ja moottoripyöräveroa ei tullut, päinvastoin valtion kassaan tuli 15 miljoonan euron vaje vakuutusveron tuotossa, kun motoristit postivat käytöstä 100 000 pyörää jo ennen kuin esitys ehti edes voimaan!

Eduskunnan täysistunnossa tästä käytettäisiin termiä ”muunneltu totuus”.

Valtionyhtiö Finavian omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä Berner hyväksyi yli 30 miljoonan tappiot veronmaksajien pussista. Hän edesauttoi kanneoikeuden umpeutumisen. Pysäyttäessään prosessin hän siirtyi yritysjohtajamaiseen diktatuuriin ja unohti kenen tehtävää omistajaohjauksesta vastaavana on tekemässä.

Henkilökohtaiset suhteet, kenties vilpitönkin tahto pelastaa prosessiin liittyneet tahot ja muotovirheet johtivat tilanteeseen, jossa ministeri itse oli liemessä polviaan myöden. Ministeri tietenkin kielsi tämän, ”poliittista ohjausta ei ole ollut.” Surullista sinänsä, että myöhemmin muun muassa sähköpostien julkaisujen jäljiltä kävi päivänselväksi, että poliittista ohjausta oli, eikä edes vähän. Eduskunnan täysistunnossa tästä käytettäisiin termiä ”muunneltu totuus”.

Liikennepolitiikkaa kuusi vuotta tehneenä pidän hyvänä, että monet erittäin huonot esitykset ovat kaatuneet. Olen erittäin huolestunut siitä, mihin veroeuromme käytetään. Finavian yli 30 miljoonan ja vakuutusveron 15 miljoonan tappiot ovat piste. Kuka tästä vastaa? Kuinka kauan tämä voidaan hyväksyä?

Suna Kymäläinen

KIrjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Kimmo Kiljunen

KIrjoittaja on SDP:n entinen kansanedustaja

Kimmo Kiljunen: Sauli Niinistöstä SDP:n ehdokas – ”Olennaisinta on tunnistaa kansakunnan kokonaisetu”

Jos ulko- tai sisäpolitiikassa jommankumman pitää olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka, lohkaisi aikoinaan presidentti Urho Kekkonen. Sipilän hallituksen linjanvetoja arvioitaessa alkaa olla pelko, että sekä sisäpolitiikka että ulkopolitiikka ovat rempallaan.

Suomen perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohta on ollut hyvien naapuruussuhteiden vaaliminen sekä kansainväliseen liennytykseen ja vakauteen panostaminen. Mieluummin ystävät lähellä ja jos vihollisia on, niin kaukana, kuin vihollinen lähellä ja ystävät kaukana.

Olemme aiemmin olleet aloitteellisia ja sisäistäneet laajan turvallisuuden käsitteen. Se on jakamaton ja koskee myös muita kuin sotilaallisia kysymyksiä. Puhutaan ihmisten, ei vain valtioiden turvallisuudesta. Turvallisuutta ei haeta naapurin kustannuksella vaan yhteistyöstä.

Nykyhallituksen linjauksissa taas korostuu sotilaallinen vahvistuminen. Samalla leikataan kriisinhallinnan, rauhanvälityksen ja kehitysyhteistyön resursseja. Emme panosta kuten aiemmin konfliktien ennaltaehkäisyyn, ihmisoikeuksiin ja kehitykseen. Olemme päässeet Amnesty Internationalin kunniattomalle listalle turvapaikkapolitiikallamme.

Kevyet ulkopoliittiset heitot eivät kerro harkinnasta ja vastuullisuudesta.

Pienen maan vahvuus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on vakaus ja ennakoitavuus. Kevyet ulkopoliittiset heitot, joita olemme kuulleet ulkoministeri Timo Soinilta ja yksipuoliset avaukset, joita puolustusministeri Jussi Niinistö on viljellyt, eivät kerro harkinnasta ja vastuullisuudesta. Tällaisia ovat mm. olleet ehdotukset Ahvenanmaan kansainvälisen demilitarisointisopimuksen purkamisesta tai Yhdysvaltojen taistelujoukkojen osallistuminen Suomen maaperällä sotaharjoituksiin.

Isot linjat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on syytä sopia yhdessä, mieluiten kansallisella konsensuksella. Peruslinjauksia ei pidä rukkailla vaihtuvin hallituskoalitioin. Yhdessä joka tapauksessa joudutaan toimimaan, jos tiukin paikka tulee.

Kaikki toimet, jotka lisäävät lähiympäristömme vakautta ja lieventävät vastakkainasettelua, vahvistavat myös Suomen turvallisuutta. Tässä suhteessa tasavallan presidentti Sauli Niinistön aloitteellisuus Itämeren lentoturvallisuuden lisäämiseksi ja Ukrainan kriisin sovittelemiseksi ovat ilmentäneet aktiivista vakauspolitiikkaa.

Suomen turvallisuuden perustekijä on se, että Suomi ei salli kenenkään käyttää aluettaan muille sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin. Emme halua, että yksikään maa kokee oman turvallisuutensa uhatuksi meidän toimistamme johtuen. Yhteinen raja on turvallinen vain, jos molemmat osapuolet kokevat niin.

Presidentinvaalia ei pidä ymmärtää vain puolueiden keskinäisen mittelön näkökulmasta.

Presidentti Mauno Koivisto totesi aikoinaan, että Suomen historian synkimmät luvut ovat niitä, kun meidät on vedetty mukaan muiden sotiin. Tulisi välttää sellaisia liittoutumia tai sopimuksia, jotka sitoisivat Suomen suurvaltojen vastakkainasetteluun. Emme halua tyrkyttäytyä mahdollisessa suurvaltaristiriidassa osapuoleksi, ja vielä etumaastoon?

Arvion tekemistä Nato-jäsenyydestä helpottanee amerikkalaisten sotilasasiantuntijoiden näkemys, jonka mukaan Suomi ei nykytilanteessa tarvitse Naton turvatakuita. Sen sijaan, jos Suomi olisi hakeutumassa Naton jäseneksi, sotilasliiton turvatakeet saattaisivat olla hyvinkin tarpeen.

Tasavallan presidentti Niinistön harkitseva ja turvallisuuspolitiikkamme pitkänlinjan realiteetit tunnistava lähestymistapa nauttii kansalaisten enemmistön tukea. Presidentinvaalia ei pidä ymmärtää vain puolueiden keskinäisen mittelön ja profiilinnoston näkökulmasta. Olennaisinta on tunnistaa kansakunnan kokonaisetu.

Siksi sosialidemokraattien tulisi vakavasti harkita tasavallan presidentti Sauli Niinistön asettamista SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Kimmo Kiljunen

KIrjoittaja on SDP:n entinen kansanedustaja

Kolumni

Mikko Majander

Kirjoittaja on Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja

Entä nyt SDP? – Presidenttipulmia on ollut Kekkosen ajoista asti

Suomalaisessa kansanperinteessä kulkee sanonta ajasta, jolloin presidentit olivat vielä kekkosia. Sitä kesti 25 vuotta, neljännesvuosisata itsenäistä Suomea. Melkoinen myrrys- ja vonkamiehen voimannäyte, jonka toistuminen on sittemmin estetty presidenttikausien määrää rajoittavalla lailla.

Henkisesti Urho Kekkosen valtakausi tuntuu jääneen jo kauaksi taakse. Sitä seurasi kuitenkin toinen, vieläpä pidempi jakso, josta kansakunta erkaantuu parhaillaan kovaa vauhtia.

Suomi oli yhtäjaksoisesti 30 vuotta maa, jossa presidentit olivat sosiaalidemokraatteja. Se oli suoranainen ihme, kun ajattelee vuosien 1982–2012 poliittisia kannatuskäyriä, jotka lamavaaleja 1995 lukuun ottamatta sojottivat vasemmistolla pääsääntöisesti alaspäin.

Tai ehkei sentään ihme. Jostain 1970-luvulta lähtien melkeinpä kaikki suomalaiset olivat jonkin sortin sosiaalidemokraatteja, puoluekantaan katsomatta. Kekkosen jälkeen se korreloitui presidentinvaaliin, joka voimakkaasti polarisoivana on paitsi henkilö-, myös identiteetti- ja symbolivaali, jopa kulttuurikamppailu.

Tarja Halonen valittiin 2006 vielä niukin naukin toiselle kaudelle, mutta sen jälkeen jotain nitkahti. Porvarillinen Suomi heräsi ihmettelemään, miksi ihmeessä presidentti valittaisiin yhä poliittisen kentän keskiviivan vasemmalta puolelta.

Samassa tilanteessa on oltu ennenkin, jos kohta eri syystä. Sisällissodan 1918 jälkeen Suomi oli rakenteellisesti ja mentaalisesti niin valkoinen, että sosialistin, saati punikin valinta presidentiksi oli mahdoton ajatus.

Mahdoton, vaikka tarjolla oli yli leirirajojen arvostettu Väinö Tanner, joka kerta toisensa jälkeen keräsi valitsijamiesvaalissa eniten ääniä. Talvisodan tuoman ”eheytyksen” jälkeen hän kenties olisi tullut kysymykseen, mutta Neuvostoliitto (!) pisti hänet presidenttipelin mustalle listalle.

SDP ei ole selvinnyt vailla traumoja kaikista voittoisistakaan vaaleista.

Ensimmäinen todellinen sauma sosiaalidemokraatille koitti vasta 1956, kun kokoomuksen kypäräpapitkin äänestivät Kekkos-kaunassaan ja -kammossaan SDP:n K.-A. Fagerholmia. Presidenttiys jäi ratkaisevassa äänestyksessä vain parin valitsijamiehen päähän.

Sen jälkeen presidentinvaalit olivat sosiaalidemokraateille yhtä tuskaa. Vuoteen 1962 viritettiin epäpyhää Honka-liittoa huonolla menestyksellä. Kuusi vuotta myöhemmin ajettiin halutonta kannattajakuntaa suoraan Kekkosen taakse.

Valtionhoitajapuolueena 1970-luvulla SDP joutui ensin junailemaan presidentille jatkokautta poikkeuslailla, sitten kiirehdittiin ensimmäisenä pyytämään ”sosiaalidemokraatti” Kekkosta puolueen ehdokkaaksi. Muut hiihtivät kiltisti perässä.

Vaikka Mauno Koiviston vastustamaton kansansuosio raivasi viimein tien presidentinlinnaan, SDP ei ole selvinnyt vailla traumoja kaikista voittoisistakaan vaaleista.

Pysyvästi kaihertamaan jäi vuoden 1993 esivaalit, jotka uutuuttaan karkasivat puolueen lapasesta. Kalevi Sorsa tuli jyrätyksi toiseen kertaan, kun Manu-ilmiö sai jatkokseen päivänpolitiikan sivusta ja vastaisuudesta nousseen Mara-ilmiön.

Mutta kitkerää oli vallan kalkki myös Martti Ahtisaarelle. Toivottu tie toiselle kaudelle ei koskaan auennut, kun sosiaalidemokraatit eivät junailleet riittävän tahdikkaasti miestä edes ehdokkaaksi. Siinä kaartelussa tyylipisteet jäivät alhaisiksi joka osapuolella.

Tarja Halonen 2000 oli suurta juhlaa, mutta jatkoon ei edetty enää tanssien, vaikka kannatusluvut hipoivat välillä taivaita. Vaalivalvojaisissa oli vaisu tunnelma, kun voitto ei varmistunut heti ensimmäisellä kierroksella. Toisen kierroksen uurnapäivänä enemmistö äänesti jo Sauli Niinistöä.

Ajan henki ja kulku kääntyivät auttamattomasti SDP:tä vastaan. Sen sai karvaasti kokea Paavo Lipponen, joka seuraavissa vaaleissa keräsi vaatimattomasti vajaat seitsemän prosenttia annetuista äänistä. Siinä nöyryytettiin sekä mahtinsa menettänyttä puoluetta että sen valtiomiestä.

Kuinka sosiaalidemokraatit voisivat tällaisessa asetelmassa vetäytyä varjoihin ja kulisseihin?

Entä nyt, SDP? Eturivin koetellut toverit ovat kavahtaneet Lipposen noloa kohtaloa, etenkin jos Niinistöllä on haluja jatkaa, kuten yleisesti uskotaan. Ehdokkaan tehtävää työnnettiin innokkaasti Jutta Urpilaiselle, jonka kieltäytyminen jätti puolueen pahasti tyhjän päälle.

Tunne siitä, että jonkun pitää uhrautua presidenttiehdokkaaksi, ei varsinaisesti ole signaali dynaamisesta ja voittavasta poliittisesta liikkeestä. Toisaalta sivuunkaan ei oikein voisi jäädä, kun SDP muuten kamppailee suurimman puolueen asemasta ja pääministerin paikasta 2019.

Sitä paitsi samaan aikaan presidentin kanssa äänestetään uusista maakuntavaltuustoista. Kuinka sosiaalidemokraatit voisivat tällaisessa asetelmassa vetäytyä varjoihin ja kulisseihin?

Sammutettuja lyhtyjä on puolue kokeillut kerran aikaisemmin, vuoden 1950 presidentinvaaleissa. Käytännössä sosiaalidemokraatit tukivat istuvaa presidenttiä J. K. Paasikiveä ja varmistivat tämän uudelleenvalinnan, niin kokoomuslainen kuin tämä taustaltaan olikin.

Tarjolla olisi nyt sama malli. SDP on ollut selvästi tyytyväinen Sauli Niinistön linjaan ja toimintaan ulkopolitiikan johtajana, jopa niin, että jännitteitä tuntuisi olevan enemmän presidentin ja tämän oman puolueen kokoomuksen välillä.

Mutta kuten alussa todettiin, presidentinvaali ei palaudu pelkiksi asiakysymyksiksi. Maan äiti tai isä on kliseinen kielikuva, mutta valtionpäämies on henkilönä edelleen samastumiskohde, joka persoonassaan kantaa kansalaisten identiteettien syviä kerrostumia ja toiveita.

Mikko Majander

Kirjoittaja on Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja