Kaapelitehtaan Turbiinisalissa sai viime viikolla ensi-iltansa Nuutisen uusin teos IRIS, jossa yhdistyvät tanssi ja lyhytelokuva.

Johanna Nuutinen + Co, Kaapelitehdas

Konsepti ja koreografia Johanna Nuutinen – Elokuvien käsikirjoitus ja ohjaus Johanna Nuutinen ja Jukka Rajala-Granstubb – Kuvaus Jukka Rajala-Granstrubb – Sävellys Tapani Rinne ja Tuomas Norvio – Näyttämöääni Tuomas Norvio ja Tapani Rinne – Elokuvaääni Stefan Backas – Lavastus, projisointi ja valot Joonas Tikkanen – Puvut Minttu Vesala – Esiintyjät lavalla ja filmillä Nathalie Ruiz, Yvan Auzely  Alma Äijö, Anni Koskinen, Onni Hämäläinen, Filip Forsström, Eila Ilola, Kari Harju

Teoksen aiheena on ihmisen vahvuus, kestävyys ja nähdyksi tulemisen tarve. Esityksen lähtökohtana on seitsemäntoista 75-90 -vuotiaan henkilön haastattelua, jossa he kertovat elämästään ja merkittävistä kokemuksistaan.

Esityksen perusteella yksi ihmisen keskeisimpiä tarpeita on saada olla oma itsensä. Rakkaus ja läheisyys ovat tärkeitä elämän ehtoja, mutta niidenkin yli menee oma tila ja itsensä toteuttaminen.

Teoksen tanssijoina, naisena ja miehenä, on kaksi vanhempaa tanssitaiteilijaa, jotka kumpikin ovat olleet, kaiken muun ohella, ruotsalaisen Cullberg baletin tanssijoita. Ranskalainen Nathalie Ruiz on esityksen päähenkilö, nainen, jonka elämänkulkua ja kehitystä kuvataan. Yvan Auzely esittää hänen unelmiensa ja rakkautensa kohdetta.

Esityksessä vuorottelevat lavalla nähtävä nykyhetki ja elokuvien takautumat lapsuudesta, nuoruudesta, varhaisesta aikuisuudesta ja keski-iästä sekä tulkinta vanhuudesta.

Väritykseltään hyvin tummasävyisen, mustat asut, mustavalkoinen filmi, teoksen tunnelma on jylhä, karu ja vakava. Sitä lisäävät runsaasti käytetyt melko hämärät sivuvalot, jotka mielestäni korostavat niin tanssijoiden ikää kuin ajankulkua.

Silti esitys ei ole millään tavalla lohduton. Ruizin ja Auzelyn tanssissa on sekä herkkyyttä että voimaa. Liikekieli kasvaa kuin huomaamatta moniulotteisemmaksi ja on täynnä hallittua energiaa.

Tärkeä symboli niin ihmisen sisäiselle minälle kuin liikkeillekin on lintu. Se näkyy jo Aava Granstubbin ja Filip Forsströmin lapsuuden latoleikeissä käsien liikkeinä. Myöhemmin se on ihan konkreettinenkin lintu, mutta myös entistä enemmän vapauteen pyrkivää liikekieltä Alma Äijön vahvasti ja osaavasti tulkitussa nuoruusjaksossa.

IRIS on esitys, jossa tanssi ja elokuva ovat tasavertaisessa asemassa. Kumpikin kertoo omalla tavallaan tarinaa ja tuo siihen oman näkökulmansa. Kummallekin annetaan myös ilmaisurauha, niin etteivät ne syö toisiaan. Ja kumpikin luottaa harkitun yksinkertaisuuden voimaan. Ei kikkailla sen enempää elokuvallisilla keinoilla kuin liikkeilläkään. Tästä syntyy levollinen ja hallittu kokonaisuus, joka tuo teoksen ajatukset kirkkaasti esiin.

Annikki Alku