Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopistosta sanoo kiinnittäneensä avauksessa huomiota Aaltolan populistiseen tyyliin.

-  Aaltola käyttää retoriikassaan vastakkainasettelua, jossa toinen osapuoli on ryvettynyt poliittinen eliitti. Hän on puhunut suomettuneisuuden hännästä. Hänellä on ajatus siitä, että nykyinen poliittinen eliitti on jotenkin tahriintunut ja tarvitaan uusi johtaja uudistamaan “likainen” politiikan kenttä.

Aaltola muun muassa sanoi uskovansa, “että ihmiset kaipaavat ehdokasta päivänpolitiikan ulkopuolelta, kun katselee tuota päivänpolitiikkaa”.

-  Kun se (puoluejäsenyys) melko järjestelmällisesti ohjaa esimerkiksi valintoja keskeisiin tehtäviin, joissa myös meritoiva vaikutus sekä huomattava rahallinen korvaus, kyseessä on korruption selkeä muoto. Se, että tämä on maan tapa, ei saisi olla oikeutus ulkopoliittisesti vahingollisen järjestelmän jatkuvuuteen, Aaltola kirjoitti.

-  Populistisessa retoriikassa edustuksellinen demokratia esitetään negatiivisessa valossa ja puoluepolitiikka myös. Sellaisena asiana, joka estää kansan tahdon toteutumisen.

Johanna Vuorelma. (Lehtikuva / Vesa Moilanen)

Profiloituminen politiikan ulkopuolisuuden kautta on toki luontevaa ja ymmärrettävä strategia, kun poliittista taustaa ei ole, sanoo taas politiikan yliopistotutkija Jenni Karimäki Helsingin yliopistosta.

-  Hän rakentaa profiiliaan tällaisena presidentin toimivaltuuksien alueelle kuuluvien asioiden asiantuntijana.

Karimäen mukaan Aaltolan syyt ja perustelut sille, miksi hän olisi hyvä ehdokas ja hyvä presidentti, ovat kuitenkin hyvin samantyyppiset kuin mitä yleensä on poliittisilta toimijoilta totuttu kuulemaan.

-  Tällaista tiettyä velvollisuusetiikkaa.

VUORELMAN huomio kiinnittyi myös siihen, miten Aaltola korosti epäpoliittisuuttaan. Aaltola muun muassa totesi, ettei hänellä ole puolueyhteyksiä eikä hän ole minkään puolueen kasvatti. Samassa yhteydessä hän sanoi ajavansa “Suomen etua, joka on tärkeä, erottava tekijä verrattuna muihin ehdokkaisiin”.

-  Että olisi ikään kuin olemassa epäpoliittinen, autenttinen Suomen etu, mikä on löydettävissä ja mitä voidaan edustaa, Vuorelma sanoo.

Politiikan tutkimuksen näkökulmasta ajatus on hyvin ongelmallinen.

-  Ainahan politiikassa on kyse ideologisista intresseistä, joita kanavoidaan politiikkaan.

AALTOLAN täytyy joka tapauksessa jossain vaiheessa tuoda esille, millaisia valintoja hän presidenttinä tekisi ja millaisia poliittisia mieltymyksiä hän edustaa, Vuorelma sanoo.

-  Erottautuminen epäpoliittisena ei ole enää siinä vaiheessa mahdollista, kun pitää ottaa kantaa politiikkaan.

Tällä hetkellä ei ole selvillä, millaisia ideologisia intressejä Aaltola tarkasti ajaa, Vuorelma sanoo.

Politiikan ulkopuolelta kisaan lähtemisessä tutkija Karimäki näkee Aaltolalle sekä etuja että haittoja. Isoimpana etuna hän näkee mahdollisuuden vedota äänestäjiin yli puoluerajojen, kun taustalla ei ole tietyn puolueen painolastia, joka voisi karkottaa äänestäjiä.

Toisaalta puoluetradition puuttumisella voi olla myös kääntöpuoli.

-  Ei ole sellaista ennustettavuutta ehkä äänestäjällä ajatella, että mikä on se arvomaailma ja aatepohja, josta ehdokas ponnistaa.

Aaltola on toki aiemmin ollut esillä asiantuntijanäkemystensä kanssa, mutta nyt profiili muuttuu, Karimäki sanoo.

-  Nyt hänen täytyy pystyä jokin koherentti linja esittämään siitä, mitä hän edustaa.

Politiikan ulkopuolelta kisaan lähteminen tuo mukanaan myös käytännön haasteita: Aaltolalla ei ole taustalla valmista organisaatiota keräämässä kannattajakortteja tai myöhemmin kampanjoimassa valtakunnanlaajuisesti, jos kannattajakortteja saadaan riittävästi, Karimäki sanoo.

-  Kyllä tässä tietysti on huomattava takamatka verrattuna toisaalta puolueiden asettamiin ehdokkaisiin ja toisaalta Pekka Haavistoon (vihr.) ja Olli Rehniin (kesk.), jotka ovat kannattajayhdistyksen ehdokkaita, mutta hyvin vahvasti omiin poliittisiin taustayhteisöihinsä ja puolueisiinsa kiinnittyneitä.

Jenni Karimäki. (Lehtikuva / Antti Hämäläinen)

AALTOLA myös totesi eilen, että ei olisi “ryhtynyt tähän hommaan, jos jostain löytyisi parempi ehdokas”. Yle Uutisten haastattelussa hän totesi, että “sitä ei muilla tunnu olevan sitä näkemystä, niin sitten on velvollisuus lähteä (ehdokkaaksi)”.

Vuorelman mukaan tällainen retoriikka ei ole perinteistä suomalaista poliittista kulttuuria.

Suomessa presidenttiehdokkaiden välille on ollut jopa väillä vaikea rakentaa näkyviä poliittisia eroja. Lisäksi vastakkainasettelua ei usein haeta kritisoimalla suoraan muita ehdokkaita, vaan pikemminkin vaivihkaisin keinoin.

-  Suomessa tyypillisempi tilanne on, että presidentti pyrkii näyttäytymään vastentahtoisena kantamaan sitä roolia. Että häntä pitää sinne ikään kuin pitkään houkutella, Vuorelma sanoo.

Hänen mukaansa erityyppinen strategia voi olla myös riski, sillä etenkin presidentti-instituutiolta suomalaiset odottavat jatkuvuutta ja maltillisuutta.

VIIME presidentinvaaleissa nähtiin liberaali- ja konservatiiviasetelma, Vuorelma sanoo. Siinä kisassa Pekka Haavisto oli liberaalien ehdokas, istuva presidentti Sauli Niinistö taas konservatiivien.

-  Nyt Haavisto on liberaalien ehdokas, kun taas konservatiivipuolella on enemmän tarjontaa ehdokkaissa. Missä määrin Aaltola pystyy sitten jakolinjaa heiluttamaan niin sitä on vielä vaikea arvioida.

Siitä huolimatta, että Aaltolaa on toistaiseksi hankala sijoittaa arvokartalle, Karimäki ennakoi hänen pahimmiksi kilpakumppaneikseen muun muassa Olli Rehniä, perussuomalaisten ehdokkuutta tavoittelevaa eduskunnan puhemiestä Jussi Halla-ahoa (ps.) sekä tulevaa kokoomuksen ehdokasta.

-  Varmaan hän kilpailee äänistä enemmän siellä jakolinjan keskellä ja oikealla puolella kuin kaikkein liberaaleimmassa tai vasemmistolaisimmassa segmentissä. Se tietysti jää nähtäväksi sitten, kun häneltä kuullaan enemmän omia ajatuksia ja linjauksia.

STT tavoitteli myös Mika Aaltolaa kommentoimaan kampanja-avaustaan mutta ei tavoittanut häntä.

Sanna Raita-aho, Maiju Ylipiessa / STT