Pääkirjoitus

Demokraatti

Ilman taidetta ei olisi Suomea: Sibelius puristaa koko suomalaisuuden tarinan noin yhdeksään minuuttiin

Näin itsenäisyyspäivän tienoilla monia suomalaisia ovat puhutelleet Sibeliuksen Finlandian sanat ja sävelet.

Kun viime lauantaina itsenäisyyden juhlavuoden pääjuhlassa Oulussa Finlandia-hymni kuultiin lasten laulamana, näkyi yleisössä satojen nenäliinojen valkoinen välke. Sibelius on onnistunut puristamaan koko suomalaisuuden tarinan noin yhdeksän minuuttiin. Se on saavutus, johon kukaan poliitikko ei koskaan pystyisi.

Taiteilijoilla on keskeinen rooli kansankunnan identiteetin rakentamisessa. Sibeliuksen ohella Elias Lönnrotin Kalevala, Akseli Gallén-Kallelan freskot ja Eino Leinon runous ovat suomalaisen
sielunmaisen rakennusaineita, joita ilman suomalaisuutta ei olisi. Voidaankin perustellusti sanoa, että kansankunnan poliittinen ja yhteiskunnallinen rakentaminen alkaa siitä, mihin taiteilijoiden työ päättyy.

Finlandia-hymni kajahti ensi kertaa ilmoille helmikuun manifestia vastaan suunnatussa tilaisuudessa Svenska Teaternissa marraskuun 4. päivänä vuonna 1899. Tilaisuus oli perustuslaillisten eli nuorsuomalaisten järjestämä, jonka tarkoituksena oli puolustaa suomalaisten lehtien sanan- ja ilmestymisvapautta. Myös työväki Työmies-lehden välityksellä oli tukemassa passiivista vastarintaa Venäjän sortotoimia vastaan.

Olemme aina olleet vahvimmillamme silloin, kun uhka itsenäisyyttämme ja identiteettiämme kohtaan tulee ulkoa.

Vuoden 1899 helmikuun manifesti koettiin Suomessa laajasti hyökkäyksenä Aleksanterin I:n Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 antamaa Suomen autonomiaa vastaan. Helmikuun manifesti antoi suurimman vallan Suomessa Venäjän kenraalikuvernöörille ja asetti yleisen asevelvollisuuden suomalaisille niin, että Venäjän ja Suomen armeijat yhdistyivät. Manifesti koettiin niin suurena loukkauksena kansamme itsemääräämistä kohtaan, että helmikuussa 1899 naiset pukeutuivat surupukuihin ja muotiliikkeiden ikkunat oli verhottu mustiin kankaisiin.

Vuoden 1899 tapahtumista on hyvin luettavissa isänmaallisen kansallistunteemme myönteiset puolet; olemme aina olleet vahvimmillamme silloin, kun uhka itsenäisyyttämme ja identiteettiämme kohtaan tulee ulkoa. Samanlainen yhtenäisyyden voima kumpusi meissä talvisodan kynnyksellä vuonna 1939.

Sotien jälkeen Neuvostoliiton alituinen peikko esti kansakuntamme jakaantumisen.

Sen sijaan silloin, kun elämme ulkoisesti rauhallisessa tilanteessa, käännymme helposti toisiamme vastaan tai koitamme löytää jonkin ulkopuolisen selityksen pahalle olollemme. Sotien jälkeen Neuvostoliiton alituinen peikko esti kansakuntamme jakaantumisen. Kun ison naapurimme poliittinen järjestelmä kaatui, alkoi välittömästi eriarvoistumiskehitys, jonka vihaisista hedelmistä joudumme tänäkin päivänä kärsimään.

Sata vuotta sitten Suomi sai itsenäisyytensä maailmanhistoriallisesti erittäin kiivaassa vaiheessa. Kävimme toistemme kimppuun raivolla, jota Euroopassa on harvemmin nähty. Tänä päivänäkin suurin ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa on luottamuksen mureneva tila. Mikäli haluamme säilyä seuraavat sata vuotta yhdessä, on eriarvoistumisen syihin käytävä voimakkaalla otteella. Muuten Suomen ulkopuolelta tulevat ihmiset joutuvat sijaiskärsijän rooliin ja heikoimmat kääntyvät toisiaan vastaan.

Kolumni

Tytti Tuppurainen

SDP:n kansanedustaja ja Demarinaisten puheenjohtaja

Kestääkö sosialidemokraateilla kantti, kysyy Tytti Tuppurainen, jonka mielestä vaaran vuodet eivät ole ohi

Euroopan unionin vaaran vuodet eivät ole ohi. Viime kevään Ranskan presidentinvaaleista alkaneen innostuksen oheen on kertynyt uusia huolia. Mahdollisuuksien ikkuna integraation tiivistämiselle on edelleen auki, ja useita aloitteita yhteistyön lisäämiselle on jo käsittelyssä. Esimerkiksi Suomelle tärkeä turvallisuus- ja puolustusyhteistyö on konkretisoitumassa.

Paljon riippuu nyt Saksasta, ja erityisesti Saksan sosialidemokraateista. Mikäli SPD torjuu jäsenäänestyksessä suuren koalition muodostamisen, alkaa uusi epävarmuuden aika, mikä voi pysäyttää yhdentymiskehityksen vuosiksi.

Vakaa Saksa on Euroopalle välttämättömyys. Vakaa Eurooppa taas on Suomelle ja maailmalle välttämättömyys. Yhdysvaltain irtautuminen globaalista yhteistyöhön ja liberaaleihin arvoihin perustuvasta maailmanjärjestyksestä jättää valtatyhjiön, jota pyrkivät täyttämään yhtäältä nouseva Kiina ja toisaalta hiipumista vastaan kamppaileva Venäjä. Mikäli edessä on suurvaltapolitiikan maailma, on pieni Suomi muiden vietävänä.

On paljolti sosialidemokraattien varassa kestääkö vanha manner ääriliikkeiden paineen.

Toimintakykyinen EU tarvitaan huolehtimaan ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja oikeusvaltioon perustuvien arvojen elinvoimasta totalitarismin ja kansallissosialismin taas voimistuessa.

On paljolti sosialidemokraattien varassa kestääkö vanha manner ääriliikkeiden paineen. Italiassa hallitusvastuussa olevien Matteo Renzin demokraattien kannatus on maalisvaaleissa koetuksella. Talous on kasvussa, mutta kansanäänestys perustuslain muuttamisesta oli tappio demareille. Nyt uusfasistit ja populistinen viiden tähden liike ovat mielipidemittausten kärjessä. Iso-Britanniassa työväenpuolue voisi halutessaan kääntää Brexit-keskustelun kurssin takaisin kohti jäsenyyttä, mutta puoluejohto on laiminlyönyt tilaisuutensa.

Jos lähdetään huutokauppaan populistien kanssa, menetetään mahdollisuudet luoda sosialidemokraattinen uusi normaali.

Mutta pahinta on muukalaisvihamielisten populistien politiikan ottaminen omaksi. Näin on käynyt Tanskan demareille, joiden tuore maahanmuuttopoliittinen ohjelma ei sisällöltään poikkea äärioikeiston ajattelusta: maahanmuuttoa rajattaisiin ns. ei-länsimaalaisilta eikä turvapaikkaa voisi enää hakea Tanskassa. Sosialidemokratia kadottaa sielunsa, mikäli se luopuu ihmisoikeuksien puolustamisesta. Tanskan sosialidemokraatit ovat kaltevalla tiellä, eikä heille voi toivoa menestystä.

Sosialidemokraateilla on laaja kansainvälinen verkosto ja yhteinen eurooppalainen puolue. Vastustuskykyä ääriaineksille on kehitettävä yhdessä. Järki ja maltti mielessä sosialidemokratia voi turvata vakautta kautta Euroopan. Mutta jos lähdetään huutokauppaan populistien kanssa, menetetään mahdollisuudet luoda sosialidemokraattinen uusi normaali. EU:n tulevaisuus käy epävarmaksi. Keskinäisriippuvuuden maailmassa yhden maan asiat vaikuttavat kaikkiin, eikä Suomikaan voi ajatella olevansa tapahtumista irrallaan.

Tytti Tuppurainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja Demarinaisten puheenjohtaja.

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi

Demarinuorten puheenjohtaja

Sipilän nuorisovihamielinen hallitus on jättämässä nuoret ilman kasvun hedelmiä – tässä kolme keinoa parempaan tulevaisuuteen

Talouskasvuun ja työllisyyden kehittymiseen on meidän kaikkien oltava tietysti tyytyväisiä. Työllisyysaste on korkeammalla kuin 27 vuoteen. Kymmenen vuotta kestänyt taantuma on taittunut ja tulevaisuus näyttää yleisellä tasolla valoisammalta.

Kun näihin työllisyyslukuihin paneutuu tarkemmin, huomaa muutaman asian. Nuorten työllisyys laahaa, vaikka muilla ikäryhmillä menee parempaan päin. Osa-aikatyöt yleistyvät ja erityisesti nuorten osalta. Sen lisäksi nuorten palkkataso on junnannut kymmenen vuotta pahasti, kun muilla ikäluokilla palkat ovat nousseet huomattavasti enemmän, kuten Teemu Muhonen (IS 22.2.2018) osoittaa.

Tietysti on iloittava siitä, että ikääntyneempien ihmisten työllisyys paranee. Samalla on mielestäni kohtuullinen vaatimus, että nuoren sukupolven tulevaisuudesta kannetaan huolta. Nuorilla on edessä pitkä työura ja rahoitettavana hyvinvointivaltion tärkeät palvelut, sosiaaliturva ja koulutus. Se on jo itsessään haasteellista, koska ikäluokat pienenevät, mutta vaikea talouskehitys ja asema yhteiskunnassa lisäävät vaikeuskerrointa. Selvää on tietenkin, että se on kunnia-asia hoitaa.

Ensiksi on panostettava nuorisotakuuseen ja kehitettävä sitä edellistä paremmaksi.

Sitä ei kuitenkaan helpota se, että Sipilän nuorisovihamielinen hallitus on tehnyt kauden aikana suuria leikkauksia, jotka kohdistuvat nuoriin. Opintotukileikkaukset, nuorisotakuun tuhoaminen, suuret leikkaukset tutkimukseen, tuotekehitykseen, korkeakoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen heikentävät tulevaisuuden näkymiä.

Sipilä, Orpo ja kumppanit jättävät seuraavalle hallitukselle ison savotan, jos mielimme parantaa nuorten heikentynyttä asemaa ja palauttaa uskoa tulevaisuuteen. Aivan ensiksi on panostettava nuorisotakuuseen ja kehitettävä sitä edellistä paremmaksi. SDP on valmistellut kansanedustaja Lauri Ihalaisen johdolla erinomaisen kokonaisuuden, joka on valmis käyttöön sellaisenaan.

Jos haluamme aktivoida ihmisiä, tarvitsemme aidosti aktiivista työvoimapolitiikkaa.

Toisena isona kysymyksenä tulee olemaan sosiaaliturvan uudistaminen. Nykyinen byrokraattinen sosiaaliturva kaipaa perusteellisen uudistuksen, joka automatisoi järjestelmiä, tekee siitä ymmärrettävän ihmisille ja kuitenkin kannustaa aktiivisuuteen. Ei siten, että leikataan työttömiltä, vaan kannustamalla lisäporkkanalla. Siihen Demarinuoret on esittänyt malliksi Yleisturvaa ja teimme asiasta aloitteen puoluekokoukselle, joka myös hyväksyttiin. Nyt puolueen valmistelutyö on etenemässä hyvää vauhtia.

Kolmantena asiana olisi syytä panostaa työllisyyspalveluihin. Keskustelu aktiivimallista osoitti karulla tavalla millaisia ongelmia meidän nykyisissä työllisyyspalveluissa on. TE-keskus rajusti aliresursoitu ja muissa Pohjoismaissa käytetään niin työllisyyspalveluihin kuin palkkatukiinkin merkittävästi enemmän resursseja. Jos haluamme aktivoida ihmisiä, tarvitsemme aidosti aktiivista työvoimapolitiikkaa.

Nämä isot uudistukset tulevat varmasti jäämään seuraavan hallituksen työlistalle. Kuten riita perhevapaauudistuksesta ja sen kaatuminen osoittavat, Sipilän hallituksen eväät alkaa olla syöty.

Mikkel Näkkäläjärvi

Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja ja yhteiskuntatieteilijä Rovaniemeltä.

Kolumni

Matti Louekoski

Wanhojen toverien puheenjohtaja sekä entinen kansanedustaja ja ministeri

”Iskulause ’porvari nukkuu huonosti’ saattoi sisältää suuremman totuuden” – Louekoski näkee vertailukohtia tähän päivään

Viime joulukuussa julkistettiin Turun yliopistossa tohtori Ville Okkosen väitöskirja aiheesta ”Peruskoulua vastaan – yksityiskoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975”. Väittelijä käy tutkimuksessaan hyvin perusteellisella ja mielenkiintoisella tavalla läpi sitä ideologista kamppailua, jota poliittinen oikeisto piti välttämättömänä vanhojen etuoikeuksien puolustamiseksi. Oli torjuttava Suomen muuttuminen sosialistiseksi.

Oikeiston mielestä tarvittiin ryhtiliike, ettei eräänä demokraattisen kehityksen arvoalueena oleva koululaitos joutuisi antautumaan tasapuolisen koulunkäynnin mahdollisuutta vaativien edessä. Tätä taistelua varten oli koottava voimat ja järjestäydyttävä.

Oli koottava varoja ja perustettava yhteisöjä puolustustaisteluun. Sellainen oli muun muassa Vapaan koulutuksen tukisäätiö (VKTS), joka Okkosen mukaan voidaan rinnastaa jo vuonna 1952 perustettuun ja talouselämän rahoittamaan ja porvarilehdistön laajasti tukeman Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -nimiseen järjestöön.

Myöhemmin 1970-luvulla samaa perinnettä jatkoi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA sille tyypillisin pehmeämmin ja diplomaattisemmin keinoin.

Järjestöjen tavoitteena oli ei-sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen ja vasemmistovaaran torjuminen.

Vasemmiston voiman vahvistuttua 1960- ja 70- luvuilla sai peruskoulun vastustaminen muotoja, joita jälkikäteen on suorastaan vaikea ymmärtää. Jopa eduskuntakeskustelujen kielenkäyttö peruskoulun tuomien uhkien kuvailussa saa aineistoon tutustuvan tuntemaan myötähäpeää puhujia kohtaan.

Tuskin EK sääntömuutoksellaan on halunnut luopua vaikutusvallastaan työmarkkinoilla.

Vasemmistonuorison piirissä ollut suosittu iskulause ”porvari nukkuu huonosti” saattoi sisältää suuremman totuuden kuin hokemaa toistelleet ymmärsivätkään.

Lyhyesti sanottuna 1960- ja 70-luvuilla käytiin ankaraa ideologista kamppailua, suorastaan hegemonia-taistelua, suomalaisen yhteiskunnan suunnasta. Tämän päivän politiikasta voisi hakea vertailukohtia 50 vuotta sitten tapahtuneeseen, vaikkapa työmarkkinoilta. Yhtä rajua sanailua ei sentään esiinny, mutta monia sellaisia piirteitä on ilmassa, jotka osoittavat eräänlaisen hegemoniakilpailun olevan menossa.

EK muutti sääntöjään, ettei sen ole mahdollista olla mukana tekemässä tulosopimuksia. Samalla muuttui myös SAK:n ja muidenkin palkansaajien keskusjärjestöjen asema. Ne eivät ole enää sopimusten osapuolia. Tämä rooli siirtyi liitoille samalla, kun työnantajat ajavat yhä vahvemmin sopimusten tekemistä paikallisella tasolla.

Tuskin EK sääntömuutoksellaan on halunnut luopua vaikutusvallastaan työmarkkinoilla. Se on vain omaksunut välillisen vaikuttamisen keinon.

EK laskenee, että sen tahto ja vaikutusvalta toteutuvat riittävästi oman viiteryhmän kiinteästä yhteistyöstä ilman keskusjärjestöjen muodollisia sopimuksiakin. EK:n vaikutusvalta ulottuu hyvin pitkälle myös paikalliseen sopimiseen, jossa lähtökohtaisesti työnantaja on aina niskan päällä.

Paikallinen sopiminen ei taida myöskään työnantajalle olla ihan helppo asia.

Palkansaajapuolella muutoksen vaikutukset eivät ole läheskään yhtä mutkattomia. Yhteisen vaikutusvallan säilyttämiseksi on ryhdytty kokoamaan suurliittoja, joiden jäsenkunnat ovat kuitenkin varsin heterogeenisia. Yhteisten tavoitteiden ajaminen näyttää vaikeutuvan varsinkin, kun vastapuoli voi laajassa mitassa turvautua porvarihallituksen tukeen.

Hegemoniataisteluun viittaavat myös ne puheenvuorot, joissa työtaistelutoimia enenevässä määrin leimataan poliittisiksi operaatioiksi.

Paikallinen sopiminen ei taida myöskään työnantajalle – vahvasta lähtöasetelmasta huolimatta – olla ihan helppo asia. Sitä osoittaa pankkialaa parhaillaan tulehduttava neuvottelu viikonloppujen aukioloajoista. Paikallisia ja pankkikohtaisia sopimuksia ei tunnu syntyvän kovin helposti eikä halvalla.

Vastakkain on muitakin arvoja kuin viikonlopputyöstä maksettava rahallinen korvaus. Miten perheestä huolehditaan, jos edes viikonloppua ei siihen voi varata?

Tarvittaisiinko sittenkin laajempaa sopimista?

Matti Louekoski

Kirjoittaja on Wanhojen toverien puheenjohtaja sekä entinen kansanedustaja ja ministeri.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Olympialaiset tuo hauskoja muistoja mieleen: ”Ihan hyviä ketsupilla” – vastasi Toni Nieminen ranskalaistoimittajan kysymykseen

Citius, altius, fortius. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Olympialaiset on elämää suurempi näytelmä. Se ylittää rajoja. Tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto. Suosii suomalaisia. Vaikkakin elämme voittoja ikävöiden. Sentit ja sekunnit ovat vain osa olympiahenkeä. Mitkä spektaakkelit ovatkaan kisojen avajaiset ja päättäjäiset. Urheilu yhdistää ja pyrkii tarjoamaan sovinnon kättä toinen toisillemme

Urheilu on politiikkaa. Kuten nyt Korean niemimaalla. Kahtia jaettu kansa löi kättä toisilleen urheilun avulla. Suurenmoista. Kisojen rakentaminen on vaatinut kansalaisilta paljon. On onnistuttu. Eri maiden kulttuurit ovat kohdanneet. Kisojen rakentaminen on vaatinut kansalaisilta paljon. On onnistuttu. Eri maiden kulttuurit ovat kohdanneet.

Eipä silti, urheilu on monille totista vääntöä, kansallisuuskysymys pulpahtaa usein pinnalle ja yksilöillä kiehahtaa joskus totiseksi torvensoitoksi. Mutta sehän on vain elämää, ymmärrettävää menoa.

Suomen urheilu ontuu ja ontuu pahastikin.

Korean kisoja on vielä jäljellä tämä viikko. Puolitoista viikkoa on jo eletty. Suomella on kolme pronssia. Krista Pärmäkoski on tuonut niistä kaksi ja Enni Rukajärvi yhden. Siis naisemme. Upeaa. Muilla ei suksi ole sujunut toivotusti.

Pohjolan kaksi naapuriamme Ruotsi ja Norja ovat sensijaan olleet mahtimaita. Suomen urheilu ontuu ja ontuu pahastikin. Syitä etsitään, tehdään jotain tai ei osata tehdä tuloksellisia ratkaisuja. Nykypäättäjät eivät ymmärrä vetäytyä ja tunnustaa osaamattomuuttaan.

Korean talvikisojen mitaliemme määrän kartuttamistoive elää, mutta mitä huominen tuokaan tullessaan? Mika Poutala (tänään 500 metrillä neljänneksi jäänyt) on sprintterinä maailman huipputasolla. Krista Pärmäkoskella on jäljellä yksi lempilajeistaan. Iivo Niskanen on arvoitus viidelläkympillä, mutta molemmilla lätkäporukoillamme on yhä saumansa mitalitasolle. Myöskään yhdistetyn Eero Hirvosta eikä Ilkka Herolaa sovi unohtaa.

Yleisradio on kuunnellut kansan ääntä ja satsannut kisojen katsottavuuteen mallikkaasti. Tarjontaa tulee monilta kanavilta niin tässä ja nyt kuin arkistojen aarteita penkoenkin. YLE ansaitsee suuret kiitokset asiantuntemuksella tekemästään tarjonnastaan.

Hauskaa oli myös kuulla, mitä kaksinkertainen 16-vuotias mäen kultamitalisti Toni Nieminen vastasi 1992 ranskalaistoimittajan kysymykseen, mitä hän pitää ranskalaisista (tarkoitti ihmisiä):

– Ihan hyviä ketsupilla.

HIFKssa ymmärretään, että urheilu on yhteiskunnallista toimintaa.

Täällä Suomessa Helsingin IFK on esimerkin näyttäjä, miten ymmärretään seuran mahdollisuudet ja halu toimia yhteiskunnan toimintojen rakentajana laajemminkin. Seura on aloitteellinen monipuolisten rakennusten aikaansaamisessa. Myös sen järjestämissä urheilukilpailuissa muistetaan sotiemme veteraaneja, vammaisia ja oman seuran menneitä urheilusankareita.

HIFKssa ymmärretään, että urheilu on yhteiskunnallista toimintaa avarassa mielessä.

Tämä tie on hyvä esimerkki siitä, miten itse urheilulajia markkinoidaan. Lätkä on myös oivaltanut sirpaloida ottelunsa televisioon lähes jokaiselle päivälle, joten se on aina katsottavissa.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.

Tuoko varhaiskasvatus apua lukutaidottomuuteen?

Hallitus on antamassa esitystä varhaiskasvatuksen laadun nostamiseksi. Ajatus on kannatettava.

Laatua nostetaan kiristämällä lastentarhanopettajien pätevyysvaatimuksia. Tulevaisuudessa opettajaksi kelpaa vain kasvatustieteiden kandidaatti. Tällä hetkellä lastentarhanopettajilla voi olla myös sosionomin tutkinto.

Tarkoitus on, että vuonna 2030 henkilökunnasta 2/3 on suorittanut korkeakoulututkinnon ja 1/3 ammatillisen lastenhoitajan tutkinnon. Tällä hetkellä yliopistokoulutuksen saaneista lastentarhanopettajista on pulaa. Ala on huonosti palkattu, maisterit hakeutuvat muualle. Toivoa sopii, että varhaiskasvatukseen suunnattu sosionomitutkinto on tulevaisuudessa yhtä suosittu kuin nyt, vaikka nimike ei enää olekaan lastentarhanopettaja. Jollei näin ole, olemme hyvistä suunnitelmista huolimatta pulassa. Päiväkodeissa pelätään, että uutta yliopistokoulutettua maisterisväkeä ei ennätetä saada eläkkeelle lähtevien nykyisten lastentarhanopettajien tilalle.

Ei riitä, että osa pärjää hyvin.

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen rinnastaa varhaiskasvatuksen uudistuksen aikanaan tehtyyn koulutusjärjestelmän uudistukseen, jossa opettajaseminaarit vaihdettiin yliopistoihin. Muutos oli aikoinaan hyvä, mutta taso horjuu nyt. Toivoa sopii, että varhaiskasvatuksen uudistus parantaisi lasten mahdollisuuksia peruskoulussa ja vähentäisi tulevaisuudessa koulupudokkuutta.

Vuosituhannen alussa 0,29 prosenttia oppilaista ei saanut lainkaan peruskoulun päästötodistusta. Nyt luku on noussut 0,54 prosenttiin. Lisäksi liian monen peruskoulunsa päättävän luku- ja kirjoitustaito on alle arvostelun. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila on todennut, että joka kahdeksas peruskoulun loppuvaiheessa oleva poika ei osaa lukea niin hyvin, että menestyisi jatko-opinnoissa tai työelämässä.

Pelkään pahoin, että meneillään oleva ammatillisen koulutuksen reformi ei heidän tilannettaan paranna. Reformissa vähennetään lähiopetusta kouluissa ja siirretään opetusvastuuta työpaikoille. Ei riitä, että osa pärjää hyvin.

Varhaiskasvatuksen laadun nostaminen helpottaa varmasti heikoimpien tietä tulevaisuudessa, mutta tulokset näkyvät vasta 20 vuoden kuluttua. Tämäkin sillä varauksella, että varhaiskasvatuksen eriasteisiin koulutuksiin saadaan nopeasti tarpeeksi opiskelijoita.

On hyvä muistaa, että tulevaisuus on nyt, ei 20 vuoden päästä.

Jutun kirjoittaja on korjattu klo 13:46.

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.