Jaakko Hämeen-Anttilan sukellus huumeisiin – ”Helppo antautua kielen vietäväksi”

Markku Ojala
Markku Ojala
Markku Ojala

Huumeista käytävä keskustelu on nykyään harvoin kiihkotonta, toteaa Jaakko Hämeen-Anttila kirjassaan ”Trippi ihmemaahan – huumeiden kulttuurihistoria”.

Kysymys huumeista onkin monimutkainen ja herättää intohimoja. Laillistamisen kannattajat vaativat tekojen vapautta kieltämisen puoltajien väittäessä pienimmänkin myönnytyksen johtavan kaaokseen. Kummatkin leirit ovat kaivautuneet poteroihinsa ja useimmat järkevät puheenvuorot hukkuvat tyhjänpäiväisen huutamisen alle.

Hämeen-Anttilan kaltaiset kultaisen keskitien kulkijat ovat harvassa. Suomen johtavana islam-tutkijana tunnetun professorin päätös kirjoittaa huumeista on yllättävä, sillä hän on aiemmin kirjoittanut pääasiassa idän ja lännen kulttuurien suhteista. Toisaalta Hämeen-Anttilan tietämys arabilaisista kulttuureista mahdollistaa huumeiden käsittelyn tervetulleesta ei-eurooppakeskeisestä näkökulmasta.

Informatiivinen mutta viihdyttävä

Trippi ihmemaahan on hyvin koottu ja kirjoitettu. Se täyttää hyvän kevyen tietokirjan kriteerit olemalla samanaikaisesti informatiivinen ja viihdyttävä. Kuivaa tietoa ryyditetään anekdooteilla, jotka näkökannasta riippuen joko kauhistuttavat tai naurattavat. Näin Hämeen-Anttila esimerkiksi kuvaa huumekauppaa 1800-luvulla:

”Myynnissä ei myöskään ollut ikärajoja. Ostajana oli usein lapsi, joka käväisi hakemassa kiireisen äidin apulaisena oopiumia, tulipa se sitten mummin kolottaville nivelille, äidin päänsärkyyn tai pienempien sisarusten rauhoittamiseen.” (s. 57)

Hämeen-Anttila kirjoittaa yhdestä paheesta kerrallaan. Oopiumin ja hasiksen kaltaisista pitkään keskuudessamme olleista aineista siirrytään nykyajan synteettisiin ja suonensisäisiin huumeisiin.

Huumeita on joka lähtöön. Niiden tehoissa on huomattavia eroja. Trippi ihmemaahan on liian lyhyt, että haastavaa aihetta ehdittäisiin käsitellä tyhjentävästi, mutta toisaalta tekstin tajuaa vaivatta. Lukijan on helppo antautua Hämeen-Anttilan kielen vietäväksi ja luottaa hänen näkemyksiinsä.

Pahe muuttu rikokseksi

Thomas De Quinceya (1785–1859) pidetään huumekulttuurin varhaisena apostolina. Hänen pääteoksensa Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia on ensimmäinen huumeriippuvuutta kaunokirjallisesti käsittelevä kirja, mutta kuten Hämeen-Anttila toteaa, niin se kuvaa lähinnä oopiumin positiivisia puolia. Mukana on kohtia, joissa kerrotaan maalailevasti huumeista saaduista kokemuksista, kuten harhanäyistä. De Quinceya syytettiin nuorison turmelemisesta ja saman kohtelun saivat osakseen myös myöhemmät huumekirjailijat.

Mielenkiintoista kyllä, huumeisiin alettiin suhtautua todella negatiivisesti vasta 1800-luvun lopussa. Sitä ennen niitä pidettiin lääkkeinä. Harmittomasta paheesta tuli muutamassa vuosikymmenessä rikos, pitkälti moraalisen ilmapiirin muuttumisen takia. Kemian kehittyminen, yhdistettynä apteekkarien ja lääkärien ammattikuntien syntyyn, johti oikeiden lääkkeiden kehittämiseen, mikä merkitsi huumeiden suosion laskua. Voimaan tuli aineiden levittämisen estämiseksi tarkoitettuja tiukkoja lakeja.

Viime vuosisadalla huumeet saivat pahan maineen hippi- ja nistikulttuurien takia. Hipit julistivat rauhaa ja rakkautta, mihin liittyi tajunnan laajentaminen voimakkaan psykoaktiivisen yhdisteen LSD:n avulla. Kokeilut herättivät kauhua vanhempien ikäpolvien parissa. Nistit muodostivat oman kapinallisen joukkonsa. Siinä missä huumeidenkäyttäjät kuuluivat aluksi lähinnä yläluokkaan, 1950-luvulta eteenpäin he tulivat yhä enenevässä määrin alaluokasta.

Surkeakuntoisten nistien kuninkaana hääri beat-kirjailija William S. Burroughs (1914–1997), joka tuli tosin varakkaasta perheestä. Hänen kurjuuden kuvauksensa olivat suurimmaksi osaksi keksittyjä, mutta niihin liittyi omakohtaisia kokemuksia. Hämeen-Anttila kommentoi:

”Siinä missä de Quincey oli kuvannut oopiumia älymystön jännittävänä leikkinä, Burroughs hylkää kohtuukäytön ja huumeiden yhdistämisen älyllisiin harrastuksiin. Rinnakkain luettuina kirjat paljastavat enemmän huumeiden käytön todellisuudesta kuin kumpikaan yksinään.” (s. 212)

Päihteet pysyvät aina vieraanamme

Trippi ihmemaahan ei ota huumeisiin selkeää kantaa puolesta tai vastaan. Nykyinen huumepolitiikka on epäonnistunut, mutta vaihtoehdoissa on vaaransa. Hämeen-Anttila muistuttaa, että monet uudet huumeet ovat teholtaan ja vaikutuksiltaan vaarallisempia kuin 1800-luvulla laajasti käytetyt miedommat aineet. Samalla kirjoittaja väittää, ”että ihmisyhteisöt eivät koskaan tule toimimaan ilman huumeita tai alkoholia, tahdommepa sitä tai emme.” (s. 223)

Tulisiko miedot huumeet sallia? Hämeen-Anttilan mielestä niiden valvottua myyntiä olisi syytä harkita. Alkoholin, kahvin ja nikotiinin käyttö hyväksytään, vaikka ne aiheuttavat oopimiumin ja hasiksen tavoin riippuvuutta ja terveyshaittoja. Trippi ihmemaahan tarjoaa hyvät perustiedot vaikeasta aiheesta. Kirjan pakottomuus tuntuu raikkaalta verrattuna huumeiden puolustajien ja kieltäjien retoriikkaan, joka on ehdottomuudessaan väsyttävää. Tällaisia järkeviä puheenvuoroja kannattaa kuunnella.

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 49 Demokraatti
KEVYET TULOKSET - Perustulokokeilu päättyy vuoden lopussa
LIISA JAAKONSAARI- Konkarimeppi kertoo oppineensa ainakin yhden asian -
TARKKA JA LENNON - Kirja-arvioissa muistelmia
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat


Uusimmat