Jackie, elokuva Jacqueline Kennedyn muutamasta päivästä miehensä murhan jälkeen, on vangitseva mestariteos

Jackie (2016): Suuri yksinäisyys

Jackie, elokuva Jacqueline Kennedyn muutamasta päivästä miehensä murhan jälkeen, on vangitseva mestariteos.

John F. Kennedyn salamurha marraskuussa 1963 nähdään usein viattomuuden aikakauden päätepisteenä, mutta presidentin kuolemaan johtaneita tapahtumia pohditaan tänäkin päivänä ympäri maailmaa. Niin kauan kuin virallinen koneisto pitäytyy kannassaan, että Lee Harvey Oswald on surmateon ainoa vastuullinen, on helppo ennustaa niin tutkijoiden, suuren yleisön kuin salaseurojenkin jatkavan murhan taustalla olevien motiivien arvuuttelua.

Silti Jackie (2016) ei tee niin. Populaarikulttuurin suosituista näkökulmista poiketen ensimmäisen naisen nahkoihin eläytyvä elokuva ei puhu mitään vaihtoehtoisista syyllisistä tai lietso vainoharhoja. Sen tapahtumat käydään kyllä politiikan raamien sisällä, mutta itse elokuva ei ole vähääkään yhteiskunnallinen. Intiimi tarkoitus peilautuu kuvaan häikäisevästi.

Natalie Portman näyttelee suurenmoisesti maailman seuratuinta naista, jonka kohdalle osuu suunnaton yksinäisyys. Historian leikkauspistettä edeltävät naiivit perhepotretit kiiltokuvien paratiisista, mutta sen jälkeen tulevissa kohtauksissa synkkä todellisuus kasvaa klassisen murhenäytelmän mittoihin. Silti elokuva välttää kaikenlaisen rypemisen itsesäälissä.

Natalie Portman.

 

Jackie on chileläisen Pablo Larraínin ensimmäinen englanninkielinen elokuva, mutta millainen se onkaan. Uppiniskaisten nerojen Stanley Kubrickin ja Terrence Malickin vaiettua tai hiivuttua Amerikasta ei ole tullut katsottavaksemme toista yhtä totaalista, jokaisen yksityiskohdan merkitystä painottavaa elokuvaa.

Kun murhatun presidentin leski käyskentelee Valkoisen talon tyhjyyttään kumisevilla käytävillä, kohtaus voisi olla Hohdon (1980) selkäpiitä karmivasta Overlook-hotellista. Liukuvat kamera-ajot taas muistuttavat nyttemmin tuotteliaan Malickin suurimpien teosten mykistävästä impressionistisuudesta. Vaikka chileläinen on ollut aiemmin Oscar-ehdokkaanakin vieraskielisten elokuvien sarjassa, astuu hän nyt kertaheitolla maailmanelokuvan harvalukuiseen ytimeen.

Noah Oppenheimin palkittu käsikirjoitus rakentuu kahden tärkeän keskustelun ympärille. Niistä ensimmäisessä edesmenneen presidentin puoliso antaa lehtitoimittajalle haastattelua miehensä kuoleman jälkeen ja toisessa uskoutuu tulevaisuutensa lohduttomuudesta iäkkäälle katoliselle papille. Kyynisyys nostaa päätään ja ajaa häkkilintua entistä ahtaammalle.

Miehistä kummallakin on kanttia puhua suoraan vakaumuksestaan varmalle suruun pukeutujalle, jonka vaikeana tehtävänä on olla myös kansallisen ikonin suuruuden jälkipolville välittävä klassinen naismarttyyri.

Tästä huolimatta leski kääntää tiukalle protokollalle selkänsä eikä suostukaan enää järjestelmän tahdottomaksi sätkynukeksi vaan tarjoaa viimein tilalle oman hauraan mutta suoraselkäisen vahvuutensa. Sitä kautta Jackiestä muodostuu yllättäen myös vakuuttavasti feministinen elokuva.

Natalie Portman.

 

Pitkistä ja paneutuneista vuoropuheluistaan huolimatta elokuva ei ole perinteisessä moitteessa hiukkaakaan kirjallinen vaan elokuvailmaisua puhtaimmillaan. Sen rikas visuaalinen ja psykologinen maisema on vuorattu henkeäsalpaavan kauniilla kuvilla, viipyilevillä tunnelmilla ja syvälle sieluun kurkottavilla ajatuksilla. Jos jostain elokuvaa kehtaa hiukan torua, niin rujonoloinen Peter Saarsgaard ei voi millään vastata Bobby Kennedyn tosielämän poikamaiseen karismaattisuuteen ja poliittiseen valovoimaisuuteen.

Murhan jälkeisen viikon tapahtumat huipentuvat kuuluisaan hautajaiskulkueeseen pääkaupungin täyteen ahdatuilla kaduilla. Jackien kasvot saattavat olla yhä samat kuin ennenkin, mutta rooli on muuttunut lopullisesti. Se mitä joskus oli, on silti tärkeää muistaa. Kerran oli Camelot.

Mica Levin musiikki jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun lopputekstit ovat rullanneet loppuun ja elokuvateatterin hämyinen sali on sulkenut ovensa.

ELOKUVA:
Jackie (2016)
O: Pablo Larraín
Pääosissa: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Greta Gerwig, Billy Crudup, John Hurt
2016, 100 minuuttia
★★★★★

Rane Aunimo
Demokraatti

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta