Janne Reinikainen sai Eino Kalima -palkinnon Kansallisteatterin Gorki-ohjauksestaan

Kuva: Stefan Bremer
Janne Reinikaisen kolmen klassikon ohjausurakasta ensimmäinen, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut "Pohjalla", katsottiin 20 000 euron Eino Kalima-palkinnon arvooiseksi.

Kolmen vuoden välein jaettava Eino Kalima -ohjaajapalkinto on myönnetty Janne Reinikaiselle hänen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle tekemästään ohjaustyöstä ”Pohjalla”,  joka sai ensi-iltansa joulukuussa 2014.

Ohjaajapalkinnon ohella nyt ensi kertaa jaetut kaksi kannustuspalkintoa menivät työparille Marina Meinander-Kirsi Porkka ohjauksestaan ”Paha äitipuoli” ja Jussi Nikkilälle Shakespeare-klassikon ”Rikhard III” ohjauksesta.

Kansallisteatterin pääjohtajana 1917−1950 toimineen Eino Kaliman nimikkorahaston jakama ohjaajapalkinto on suuruudeltaan 20 000 euroa ja nyt ensi jaetut kaksi kannustuspalkintoa 5000 euroa kumpikin. Ohjaajapalkinto koskee edellisenä kolmivuotiskautena Kansallisteatterissa tehtyä ohjaustyötä, jonka katsotaan olevan taiteellisesti ja eettisesti täysipainoista teatteria.

Valinnat tekee erikseen nimetty palkintolautakunta, johon viimeksi kuluneella kolmivuotisjaksolla kuuluivat teatterikriitikot Rolf Bamberg, Sanna Kangasniemi, Isabella Rothberg sekä puheenjohtajana Kansallisteatterin hallituksen puheenjohtaja Pekka Pajamo.

”Mestariluokan tilaihme”

Janne Reinikainen ohjasi Maksim Gorkin Pohjalla-novellista sovitetun näytelmän Kansallisteatterin pienen näyttämön 60-vuotisjuhlaesitykseksi.  Palkitsemisperusteluissa todetaan Pohjalla-esityksen ottaneen yleisön valtoihinsa.

– Yömajan ihmisiin, kaikkine omituisuuksineen ja arveluttavuuksineen, ei voi olla rakastumatta. Maksim Gorkin teksti ei etsi eikä anna yksiselitteisiä vastauksia siihen, millä ismeillä köyhyys ja yhteiskunnallinen epäoikeuden­mukaisuus tulisi poistaa, mutta hän kuvaa olemassa olevaa kurjuutta mestarillisen syvätarkasti. Saman teki ohjaaja Janne Reinikainen, mutta hän toi kuvaan vielä oman teatterinäkemyksensä tuottamia vivahteita. Hän loi yömajaan lähes maagista tunnelmaa. Reinikainen sai aikaan myös omanlaisensa tilaihmeen: ohjaajalta oli mestariluokan joukkojenhallintaa, miten hän liikutti rajallisessa tilassa näyttelijöitään sisään ulos, ylös alas ja limittäin, raati kiittelee.

Pohjalla vieraili Pietarissa lokakuussa 2015 ja Bogotassa maaliskuussa 2016. Reinikaisen versio sai molemmissa erinomaisen vastaanoton.
Janne Reinikainen (s. 1969) on monipuolinen teatterinntekijä, joka viihtyy rampin molemmilla puolilla, ohjaajana ja näyttelijänä. Hänen Pohjalla-ohjauksensa kuului yhtenä linkkinä kolmen klassikko-ohjauksen pakettiin, josta hän aikoinaan sopi Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon kanssa. ”Triptyykin” viimeisin osa,  Shakespearen Macbeth, pyörii parhaillaan suurella näyttämöllä. Kolmikon keskimmäisenä nähtiin suurella näyttämöllä puhutteleva tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista. Reinikaisen aiempia ohjauksia Kansallisteatterissa ovat ”Tumman veden päällä” ja ”Idiootti”. Hän on työskennellyt ohjaajana myös muiden muassa KOM-teatterissa ja Svenska Teaternissa ja näyttelijänä lukuisissa kotimaisissa teattereissa, televisiossa ja elokuvissa.

Kannustusta uusperhekomedian ja klassikon ohjauksista

Kannustuspalkinnon saaneen Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Omapohjaan keväällä 2016 käsikirjoittaman ja ohjaaman Paha äitipuoli -esityksen vahvuudeksi palkintoraati kehuu sen kykyä pysähtyä nykyilmiöiden äärelle.

– Novellimaisen tiheässä kerronnassa sosiologinen tieto sulautuu tarkkapiirtoisiin luonnekuviin. Esitys liittää yhteen tutkimusta, nettikeskusteluja, vanhojen äitipuolimyyttien tarkastelua sekä taustalla väijyvän ekokatastrofin pelon vaikutusta ihmisten haluun äkkiä vaan kotoilla ja olla läheisten kanssa. Esitys on pirteä, monisyinen, iloinen ja samalla vakava, palkintoperusteissa kiitetään.

Jussi Nikkilän Willensaunaan syksyllä 2016 ohjaamaa Rikhard III:sta raati piti ”niin jäntevänä ja hyvin liikkuvana, ettei katsojalle tule tarvetta pyöritellä päässään ylimääräisiä tulkintakuvioita. Esitys on toteutettu pienimuotoisesti ja keskitetysti muutaman näyttelijän voimin. Nikkilän Shakespeare-tulkinta on vaikuttava kokonaisuus, jossa perinteisyys lyö kättä vahvan oman näkemyksen kanssa”.

Rikhard III jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa myös syyskaudella.

Vuodesta 1993 kolmen vuoden välein jaetun Kalima-palkinnon aiempia saajia  ovat Kurt Nuotio, Antti Einari Halonen, Reko Lundán, Mika Myllyaho, Tuomo Aitta, Kristian Smeds, Juha Malmivaara sekä vuonna 2014 Juha Hurme ohjauksestaan ”Europaeus”.

 

 

Keskustelua aiheesta

”Ei koskaan ilmaantunut paikalle” – Tuomioja muistelee Väyrysen teatteriuraa

Kuva: Lehtikuva / Roni Rekomaa
Kansanedustaja Erkki Tuomioja.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) heittäytyy Facebook-päivityksessään teatterin maailmaan ja kulttuurillisiin muistoihin.

Hän viittaa päivän Helsingin Sanomien juttuun europarlamentaarikko Paavo Väyrysen teatteriurasta.

Tuomioja kertoo, ettei ole koskaan nähnyt Väyrystä muulla näyttämölllä kuin eduskunnassa.

– Lähinnä tätä mahdollisuutta olin teinien ensimmäisellä valtakunnallisella teatterikurssilla Vaasassa kesällä 1963. Mukana oli todellisia näyttelijälahjakkuuksia, kuten Eriikka Magnusson, Tarja Markus, Tiia Louste, Kari Kihlström ja Antti-Einari Halonen, Tuomioja kirjoittaa suomalaisia tunnettuja näyttelijänimiä luetellen.

– Oli myös niitä, joiden lahjat viittasivat enemmän teatterihallinnon puolelle, kuten Ilkka-Christian Björklund ja minä. Mutta kumpaan ryhmään olisi liittynyt kurssille myös ilmoittautunut Paavo Väyrynen, joka ei kuitenkaan paikalle ilmaantunut. Olisiko teatterin tai politiikan historia Suomessa ollut toisenlainen jos Paavo olisi ollut mukana? Tuomioja päivittää.

Keskustelua aiheesta

Suomenlinnan joukkovoimainen Jukola-saaga on ohjaajansa näköistä vauhtiteatteria

Kuva: Tanja Ahola
Impivaaran pirtin pystyyn nouseminen on biletyksen paikka. Etualalla lattialla tanssaavat Aapo (Eino Heiskanen), Lauri (Miro Lopperi), Juhani ( Santtu Karvonen) ja Tuomas (Tommi Rantamäki).

Ei siltä voi mitenkään välttyä. Siis vertailusta Kari Heiskasen kahden tällä vuosituhannella tekemän ”Seitsemän veljestä” -ohjauksen välillä. Sanotaan siis näin, että Lahden kaupunginteatterin versio vuonna 2003 oli erilainen. Ehkä eheämpikin.

Mutta nyt on toinen aika, toinen elämä. Veljesten kapina, irtautuminen järjestäytyneestä yhteiskunnasta, aggressiot ja sovinnonteko näyttäytyvät herran vuonna 2017 vähän erilaisessa valossa kuin 14 vuotta sitten.

Lahden toteutus oli puuntuoksuisuudessaan maanläheisempi, luomumpi. Suomenlinnassa veljekset painavat läpi harmaan kiven kovemmilla otteilla, mutta kun suuri sovinto viimein tehdään, on sen tuottama ilokin sitten isompi. Niin asianosaisille kuin katsojille. Kaukana on siitä kavala maailma.

Sonnilauman padottu energia pääsee valloilleen

Kari Heiskanen on päättänyt tehdä Aleksis Kiven teoksen Jukolat, Impivaarat ja kirkonkylät Hyvän Omantunnon linnakkessa suosikkimaisemaansa eli hyvin riisutulle näyttämölle. Se antaa veljeksille tilaa temmeltää ja katsojan mielikuvitella.


TEATTERI

Ryhmäteatteri, Suomenlinna
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen – Lavastus Janne Siltavuori – Valot Ville Mäkelä – Ääni Jussi Kärkkäinen – Koreografi Kirsi Karlenius – Laulujen harjoitus Jussi Tuurna – Rooleissa mm. Santtu Karvonen, Tommi Rantamäki, Eino Heiskanen, Eero Ojala, Miro Lopperi, Mikko Virtanen, Elias Keränen, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Konsta Mäkelä, Mikko Hänninen, Jari Nissinen

Juuri voima ja vimma ovat monien Heiskasen ohjausten keskeisiä määreitä. Hän oli edellisessä kesäteatteriohjauksessaankin kansalliskirjallisuuden kimpussa samassa hengessä: Kalevalan kuvastoa aikoinaan uusiksi pistänyt Paavo Haavikon ”Rauta-aika” sai Pyynikin kesäteatterissa vuonna 2011 Heiskasen käsittelyssä monta lisäkierrettä paitsi hilpeistä anakronismeista, myös ja eritoten kalevalaista machoilua ironisoivasta fyysisyydestä.

Suomenlinnan Seitsemässä veljeksessä poikain remellys ei ole ironiaa eikä parodiaa, vaan kuvastaa romaanissa noin  20-30-ikävuoden väliin sijoittuvan sällilauman energiatasoja. Sitä latausta puretaan paitsi työhön myös kurran lyöntiin, ”jäsentenvälisiin” painiskeluihin ja kunnon tappeluksiin toukolalaisten ja tammistolaisten kanssa.

Henkisiin harrastuksiin tahtoa ei sitten enää riitä, mistä seuraa tarinaa läpileikkaava kammo lukemisen opettelua kohtaan. Mutta niin kuin sovintojuhlassa myös lukutaidon saavuttamisessa riemu on sitä suurempi, mitä kovemman työn takana homma on ollut. Esityksen riemukkain kohtaus on juuri se, missä veljekset yksi kerrallan pääsevät jyvälle ABC-kirjan saloista.

Niistä anakronismeista tämän romaanisovituksen kohdalla sen verran, että paras on Eeron suusta lukkarin koulussa pääsevä ”vittu tää on helppoo”. Siinä oiva, vaikkakin alatyylinen tiivistys romaanin virkkeestä ”mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka oli jo jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.” Muuten Heiskanen viljelee tällaisia nykyaikaan viittavia vinjettejä hillitysti. Mitä nyt vähän räpätään ja rokataan, pelataan kurraa kuin lätkää tai luetaan aapisena sitä monille sukupolville tuttua 1960-luvun laitosta.

Suomenlinnan esityksen huumori ei  ole päälleliimattua vaan lähtee Kiveltä itseltään. Seitsemän veljestähän on paitsi raju, myös hauska teos. Kirjan liian varhainen luetuttaminen peruskoulussa jättää vaan tällaiset ulottuvuudet helposti piiloon, jos kirjan kahlaamisesta tehdään pakollinen rituaali vailla iloa. Ehkä tällaisen toiminnallisen esityksen katsominen ensin ja kirjan lukeminen sen jälkeen voisi olla hyvä järjestys.

Kollektiivissa on voimaa

Heiskasen sovitus vetää monia mutkia suoriksi mutta toisaalta venyttää joitakin kohtauksia turhan pitkäksi. Impivaaran palon jälkeinen veljesten amok-juoksu kuitataan kätevästi vain muutamalla susinaamaroidulla näyttelijällä, mutta Laurin humalasoolosta Hiidenkivellä otetaan enemmän irti kuin on tarpeen. Mutta kun siinä on se vaijerin varassa lentely… Myös Simeonin saapasnahkatornisekoilu koreografisine kerrontatyyleinen vedetään ihan tappiin asti ja vähän yli.

Vanutuksista huolimatta reilu kolmetuntinen esitys ei tunnu missään vaiheessa pitkältä. Koko näyttelijäensemble pitää niin hyvää tempoa yllä, että aika lentää jopa Hyvän Omantunnon linnakkeen katsomon inhoissa muovituoleissa.

Heiskasen Lahden ohjauksen tapaan myös Suomenlinnan Jukola-septetti on toisiaan täydentävä kollektiivi. Ei niinkään siis Kiven romaanin tyyliin nimillään vuoronperään repliikkejä laukova joukko. Sitäkin on nähty, riittävästi.

Juhanin ja Eeron roolit tapaavat näyttämöversioinneissa usein korostua, mutta nyt hekin ovat osa isompaa orkkaa, vaikka Santtu Karvosen esittämä Jussi todetaan moneen kertaan  jengin kingiksi. Ja tokihan se aapiston viimeinen eli Eeroa esittävä Elias Keränenkin osaa tilansa ottaa, mutta kohtauksia varastamatta.

Ohjaajan pojan Eino Heiskasen kypsästi esittämä Aapoyrittää tuoda punnituilla sanoillaan malttia ja järkeä poikien usein käsistä karkaavaan koohotukseen, Tuomas (Tommi Rantamäki) tekee saman pelkällä fyysisellä vakuuttavuudellaan. Simeoni (Eero Ojala), Timo (Mikko Virtanen) ja Lauri (Miro Lopperi) eivät nyt ole joukon jatkoa  – niin kuin joissakin versioinneissa – vaan kiinteä osa sitä.

Kolmelle naisnäyttelijälle riittää tässä toteutuksessa enemmän tekemistä kuin Veljes-tuotannoissa keskimäärin. Ylipäätään Heiskanen käyttää hyvin koko 18-päisen ensemblen joukkovoimaa esityksen touhukkaan fiiliksen luomiseen. Mutta senhän hän on aina hallinnut, massojen liikuttelun luovalla tavalla. Tässä kohtaa kiitokset rennoista koreografioistaan ansaitsee ohjaajalle myös Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmästä tuttu Kirsi Karlenius.

Linnake kyllä tekee simultaanisemmissa kohtauksissa tepposet antaumuksella huhkiville näyttelijöille. Paksujen kivimuurien määrittämässä akustiikassa yhtäaikainen näyttämöpuhe käy katsojalle  paikoin  työlääksi jäsentää. Mutta onneksi me kaikkihan osaamme Kiven avainrepliikit ulkoa!(?)

Keskustelua aiheesta

Tampereen Teatterikesä saa syksyllä ”tytärfestarin” Mänttään

Kuva: Jonni Pantzar
Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl ja Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski odottavat innostuneina tulevaa yhteistyötapahtumaa.

Tampereen Teatterikesä ja Serlachius-museot pistävät hynttyyt yhteen ja tuovat marraskuussa 17.–19.11. teatterin juhlan Mänttä-Vilppulaan. Miniteatterikesä Mäntässä -tapahtuma on täysin uusi avaus ja yhteistyöhanke, jossa kuvataide ja esittävä taide kohtaavat.

– Teatterikesässä on jo pidemmän aikaa ollut toive tehdä yhteistyötä Serlachius-museoiden kanssa. Iloitsemme suuresti uudesta yhteistyöstä lähinaapurin kulttuuritoimijan kanssa – ja mitä hyvää tämä poikiikaan molempien kaupunkien kulttuuripääkaupunkihakuihin vuodelle 2026,  toteaa Tampereen Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl.

Tampereen Teatterikesän ja Serlachius-museoiden kanssa yhteistyössä tapahtuman toteuttavat Ravintola Gösta, Mäntän Klubi ja Mänttä-Vilppulan kaupunki. Miniteatterikesän päätukija on Majaoja-säätiö.

Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski on innostunut yhteishankkeesta:

– Serlachius-museoille teatteritaide on läheistä ja draaman keinoja käytetään niin näyttelyissä kuin palveluissammekin. Mänttä-Vilppula on korkeatasoisten harrastajateatterien kotipaikka, mutta ammattilaisesityksiä nähdään harvoin.

Suurin osa Miniteatterikesään valituista taiteilijoista on vieraillut Teatterikesässä aiemmin. Lauantaina 18. marraskuuta nähdään ohjaaja-kirjailija Juha Hurmeen Puupää-esitys Serlachius-museo Göstan Kivijärvi-salissa.  Gustaf-museossa puolestaan esiintyy kansainvälisestikin palkittu näyttelijä Kati Outinen monologillaan ”Niin kauas kuin omat siivet kantaa”. Lisäksi lapsiperheet saavat nauttia Tanssiteatteri MD:n vuorovaikutteisesta teoksesta Kurkistuksia Tanssivaan Muumilaaksoon. Ravintola Göstassa mieltä kohottaa Werner Bros Trio. Lisäksi esityksiä on luvassa muun muassa Mäntän Klubille.

Viikonlopun ohjelmisto kokonaisuudessaan julkistetaan elokuun aikana Serlachius-museoiden ja taidekaupungin verkkosivuilla.

Keskustelua aiheesta

Tasokas Kuopion Tanssiviikko päättyi komeisiin israelilais- ja eteläafrikkalaisesityksiin

Kuva: Petri Laitinen
Kuopion tanssifestivaalilla nähty eteläafrikkalaisen Dada Masilon koreografia Giselle-klassikosta oli vimmainen mutta tarkka.

Myönnän auliisti kuuluvani siihen katsojakuntaan, joka nykytanssissa nauttii eniten liikepohjaisista, vahvaa tanssitekniikkaa vaativista esityksistä. Siinä suhteessa Tanssiviikon viimeisen vieraan, ensimmäistä kertaa maassamme vierailleen israelilaisen Vertigo Dance Companyn esitys ”Yama” (2016) oli upeaa katsottavaa.

Yhdeksänhenkinen tanssiryhmä liikkui kuin unelma. Yhtä aikaa juurevasti, energisesti ja virtaavasti kuin vesi.

Vesi olikin tämän periaatteessa abstraktin teoksen lähtökohtia. Hebreankielinen sana yama tarkoittaa lampea. Veden moninainen liike on ollut yksi esityksen koreografin ja ryhmän taiteellisen johtajan Noa Wertheimin perusajatuksia teoksessa. Toinen on ihmisten välinen vuorovaikutus ja sen esteet. Jos veden tai ihmisten välistä liikettä pyrkii estämään, tuloksena on usein jonkinlainen räjähdys.

Vertigo Dance Companyn Yama pohti muun muassa sitä, mitä tapahtuu kun ihmisten luontaista liikettä estetään.

Vaikka liike teoksessa virtasikin, minusta niin asuiltaan kuin valaistukseltaankin tummanpuhuva esitys huokui enemmän uhkaa ja piilossa olevia esteitä kuin vapautta. Myös katosta toisinaan hyvinkin alas laskeutuneet lohkareet korostivat painetta ja purkautumistaan odottavaa energiaa.

Keskeytymättömässä, liikekieleltään välillä hyvinkin akrobaattisessa koreografiassa tanssijoiden kohtaamiset olivat intensiivisiä, mutta aina hallittuja.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja soi

Vertigo Dance Company: Yama

Koreografia Noa Wertheim – Musiikki Ran Bagno Sello Hila Epstein – Puvut Sasson Kedem – Lavastus Nathalie Rodach – Valot Dani Fishof -Magenta

Dada Masilo: Giselle

Koreografia Dada Masilo-  Musiikki Philip Miller – Valot Suzette le Sueur – Puvut David Hutt ja Songezo Mcilizeli & Nonofo Olekeng

Se mitä lopun valkoiseksi kalkittu ja kalkkikuorensa sitten hajottava naishahmo ilmaisi jäi jokaisen itsensä tulkittavaksi. Muutenkin tiiviissä ja hienossa esityksessä oli katsojalla runsaasti tulkintamahdollisuuksia tai sitten saattoi vain täysillä nauttia voimakkaasta ja upeasti kulkeneesta tanssista sen enempää teoksen symboliikkaa pohtimatta.

 Giselle ei anna armoa

Kaksi vuotta sitten eteläafrikkalainen tanssija-koreografi Dada Masilo ryhmineen hurmasi Tanssiviikon yleisön uustulkinnallaan klassisesta Joutsenlammesta. Nykytanssin ja afrikkalaisen tanssin liikekieltä loistavan omaperäisesti yhdistänyt esitys oli räväkkä, hauska ja esityksen perinteitä pöllyttävä.

Nyt ryhmän esityksenä oli uunituore, toukokuussa Oslossa kantaesitetty ”Giselle”.

Jos Joutsenlampi oli ollut energinen ja vauhdikas, Giselle oli sitä monta pykälää vimmaisempi ja nopeampi, aivan konkreettisesti.

Tällä kertaa enemmän afrikkalaiseen tanssiin pohjautuva koreografia oli täynnä äärimmäisen nopeaa liikekieltä. Suvantokohtia ei juurikaan ollut. Oltiin sitten kyläläisten töiden tai juhlien parissa, Albrechtin ja Gisellen rakkauskohtauksessa tai petettyjen tyttöjen haamujen, wilien, joukossa, vauhti oli nopea ja pysähtymätön.

Silti tanssiminen ei mennyt hetkeksikään pelkäksi vauhdikkaaksi sähellykseksi, vaan oli koko ajan hallittua ja tarkasti aksentoitua. Se vaati tanssijoilta rautaista tekniikkaa ja kehon hallintaa, tilan tajua ja huipputaitavaa rytmiikkaa.

Balettina Giselle on aina ollut surullinen ja traaginen rakkaustarina, jossa pääpaino on ollut Gisellen anteeksiantavassa rakkaudessa. Vaikka hän tulee hulluksi ja kuolee järkyttyneenä Albrechtin petturuudesta, hän kuitenkin pelastaa rakkaansa wilien kostolta. Ja mieskin ymmärtää lopulta, mitä hän tuli menettäneeksi.

Tämän Masilo oli täysin muuttanut. Dramaattinen esitys ei päättynyt onnellisesti. Anteeksiantoa ei ollut, vaan Giselle yhdessä muiden kostoa janoavien wilien kanssa tuhosi niin häntä suremaan tulleen kosijansa kuin ennen kaikkea pettäjänsä. Wilit eivät olleet mitään eteerisiä nuoria tyttöjä, vaan demonisia verenpuna-asuisia kostonhenkiä, jotka johtajansa, afrikkalaisen parantajajumaluuden Sangoman johdolla etsivät hyvitystä, eivät sovitusta.

En myöskään usko, että oli sattumaa, että Albrectia esitti pitkä, vaaleaihoinen mies (Kyle Rossouw), varsinkin kun kaikki muut ryhmän tanssijat olivat tummaihoisia. Tämä asetelma toi esitykseen väkisin yhteiskunnallisen ja jopa historiallisen vivahteen, vaikkei tätä puolta esityksessä muuten mitenkään korostettu.

Masilo itse tanssi Gisellen osan ja oli siinä täysin suvereeni. Loistava tanssitaito yhdistyi saumatta kiihkeään nuoren tytön roolitulkintaan.

Esityksen musiikin oli tehnyt eteläafrikkalainen Philip Miller. Moni-ilmeisessä nykymusiikissa pohjalla kumisivat jatkuvasti afrikkalaisten rumpujen tummanpuhuvat sydämenlyönnit. Ja vaikka mukana ei ollut baletin alkuperäistä klassista musiikkia, häivähdyksiä siitä kuului aina silloin tällöin mutamana viiltävänä sävelenä.

Masilon afrikkalainen Giselle oli raivokas, jopa agressiivinen, nykymaailmanmenoon hyvin istuva tulkinta balettiklassikosta. Ja se esitettiin sellaisella antaumuksella ja taidolla, ettei se varmasti jättänyt ketään täysin kylmäksi.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Kuopion tanssiviikko: Nokkelia tšekkiläisiä ja suomalaista naisena olemisen problematiikkaa

Kuva: Petri Laitinen
Tshekkiläisen VerTeDancen esityksen juju oli, että rivissä seisovan seitsemän tanssijan kengät on ruuvattu kiinni lattiaan.

Viikonloppuna Kuopion tanssiviikolla nähtiin sekä kotimainen kantaesitys että tšekkiläisen VerTeDance ryhmän vierailu. Kumpikaan esitys ei aivan kolahtanut.

Hanna Brotheruksen kantaesitysteos ”To be”  oli tiiviissä yhteistyössä Tero Saarinen Companyn tanssijan Sini Länsivuoren kanssa hänelle tehty sooloteos. Se käsitteli naisen elämää kehon vanhenemisineen sekä naissukupolvien ketjua tyttäristä äiteihin ja isoäiteihin. Keski-ikäisen Länsivuoren lisäksi näyttämöllä olivat videon kautta ”tytär” Lorenia Lönnqvist, 8 ja ”isoäiti” Ritva Kattelus, 82.

Brotheruksen töissä ovat tekijöiden henkilökohtaiset muistot ja historia olleet aina merkittävässä osassa. Niin nytkin. Jotta esitys koskettaisi katsojaakin, on henkilökohtaisuudesta kuitenkin päästävä riittävän yleiselle tasolle. Mielestäni tällä kertaa niin ei tapahtunut.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja Soi

To be

Koreografia Hanna Brotherus – Sävellys Johannes Brotherus – Valot Mateus Manninen – Video Ari Virem – Tanssi Sini Länsivuori – Tanssi videolla Ritva Kattelus ja Lorenia Lönnqvist

VerTeDance

Correction

Koreografia ja tanssi tanssiryhmä – Musiikki Clarinet Factory – Valot Katarína Ďuriková – Puvut ja lavastus Dáda Němeček

Vaikka Länsivuori on erittäin intensiivinen ja voimakas tanssija ja vaikka minä katsojana olen reippaasti keski-iän ylittänyt nainen, en silti löytänyt esityksestä kovin paljon kosketuspintaa.

Eniten minua häiritsi teoksen kestotuskaisuus. Edes sinänsä mainiossa rintaliivi-kohtauksessa ei ollut pilkahdustakaan huumoria, itseironiasta puhumattakaan.

Vaikka kehon muuttuminen ja rypistyminen sekä yhteiskunnan naisen ulkonäköön kohdistamat paineet ovat usein raskaita kohdata, olen sitä mieltä, että naisen elämässä on paljon iloakin. Esityksessä sitä ei ollut. Haurautta ja herkkyyttä kylläkin, varsinkin Lönnqvstin ja Katteluksen tempoltaan rauhallisissa video-osuuksissa.

Liikkeellisesti koreografia painottui paljon lattiatasolle ja toisaalta heilahdus ja pyörimisryöppyihin.

Tuntui siltä, että Brotherus oli tällä kertaa valinnut aiheeseensa omien kokemustensa pohjalta hyvin kapean lähestymiskulman, eikä pystynyt tai halunnut laajentaa sitä yhtään. Se on sääli, sillä naisen elämä osana naisten sukupolviketjua on mielestäni hyvinkin antoisa ja laaja aihe. Eikä vanheneminen aiheuttamistaan rajoituksista huolimatta välttämättä ole vain tuskaisaa.

 Hauska, mutta pitkitetty vitsi

Tšekkiläinen, vuonna 2004 perustettu nykytanssiryhmä VerTeDance toi Kuopioon esityksensä ”Correction” (2014).

Seitsemälle tanssijalle tehty teos käsittelee vapautta ja sitä, mitä kaikkea ihminen voi keksiä, kun hänen valinnanvapautensa on rajoitettu.

Esityksen jujuna, ja oikeastaan koko teoksen ja liikekielen lähtökohtana on se, että rivissä seisovan seitsemän tanssijan kengät on ruuvattu kiinni lattiaan. He siis joutuvat koko esityksen ajan olemaan rivissä yhdessä ja samassa paikassa kasvot yleisöön päin.

Samanlaista kenkien kiinnitystrikkiä on käytetty toisinaan sirkusesityksissä ja joskus tanssissakin. Ei tosin koko esityksen ajan. Tilanne sekä rajoittaa esiintyjien liikkumista että antaa mahdollisuuksia painovoimaa uhmaavan näköisiin asentoihin.

Ja hämmästyttävän paljon erilaisia humoristisia variaatioita tönimisistä, väistelyistä ja kaatumisista eri suuntiin ryhmä on tilanteesta keksinyt.

Silti ei voi perusidean selvittyä välttyä ajatukselta pitkitetystä vitsistä. Viimeistään noin puolesta välistä liki tunnin mittaista esitystä alkaa odottaa tilanteen kehittymistä ja muutosta. Sitä ei tule. Paikalla pysytään loppuun asti. Edes voimakkaiden strobovalojen välkynnässä suoritettu puseroiden riisuminen ei muuta asiaa.

Tanssijoille esitys on fyysisesti vaativa, sillä kehoa on käytettävä eri tavoin kuin vapaasti liikkuessaan. Rentoihin arkivaatteisiin puettu ryhmä selviytyy haasteesta moitteettomasti. Liikkeet kasvavat monipuolisesti pienestä isoksi ja toisin päin. Ne ovat myös hyvin improvisatorisen tuntuisia muutamia selkeästi koreografioituja yhteisjaksoja lukuun ottamatta.

Teoksen musiikista vastaa Clarinet Factory, jonka muusikot aina välillä ilmestyvät taustan pimeydestä soittamaan joko valmiiksi tallennetun musiikin päälle tai keskenään. Neljän klarinetistin melko kakofoniselta kuulostava nykymusiikki on ilmeisessä ristiriidassa tallenteen melodisemman ja välillä lauletunkin osuuden kanssa. Osittain syntyy mielikuva, että musiikki ja tanssi kulkevat kumpikin omia polkujaan vain silloin tällöin kohdatakseen.

Correction on pohjimmiltaan nokkela ja hauska esitys, joka kuitenkaan ei ole pystynyt kasvamaan alkuideaansa pitemmälle.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta