Politiikka

Järjestö: Joka neljännen lapsen kotona kärsitään mielenterveys- tai päihdeongelmasta – ”Pelkäsimme, että meidät erotetaan toisistamme”

lehtikuva / milla takala
lehtikuva / milla takala
lehtikuva / milla takala

Kaksikymppinen, juuri kotoaan muuttanut Ruusu muistaa selvästi muutaman vuoden takaisen keskustelun siskonsa kanssa. Noin kymmenessä minuutissa he päättivät, ettei aiheeseen, jota he molemmat pitivät hirveänä ja nolona palata enää koskaan. Jos he menisivät naimisiin, he eivät kertoisi asiasta edes aviomiehilleen.

– Se oli kurkkaus sellaiseen luukkuun, jonka äärellä totesimme, että emme todellakaan avaa tätä. Heitetään avain pois ja upotetaan tämä jonnekin, hän kertoo nyt vuosia myöhemmin.

Ruusu ymmärsi jo tuolloin, että ajatus lapsuuden tapahtumien poissulkemisesta oli absurdi.

– Tajusin silloin, että jotakin on vialla.

Ongelmat liittyivät äitiin, jonka kanssa sisarukset olivat eläneet valtaosan lapsuudestaan. Äiti oli ollut miltei koko ajan työtön. Sisarukset ajattelivat hänen olleen myös syrjäytynyt. Ruusun sisko Vanamo kuvaa elämää äidin kanssa kuplaksi. Äidillä ei ollut läheisiä eikä ympärillä ollut muita aikuisia.

Se, että ystävien vanhemmat halusivat vain jutella, ei ollut minun mielestäni normaalia.

– Meihin oli istutettu ajatus, että muut ihmiset ovat uhka. Koin, että olimme kuplassa, jonne kukaan ei päässyt helposti sisään, Vanamo kertoo.

– Pidin itse nuorena ystävien vanhempia outoina, koska he halusivat tutustua kavereidensa lapsiin. Meidän äiti ei tehnyt sitä. Ehkä siinä näkyi äidin epäluuloisuus. Ajatus mikä oli äidillä ollut, tarttui myös minuun. Se, että ystävien vanhemmat halusivat vain jutella, ei ollut minun mielestäni normaalia. Ajattelin, että niillä on joku taka-ajatus, Ruusu sanoo.

Äiti oli toisaalta kannustava ja valoi lapsiin itseluottamusta. Lapsuus oli Ruusun ja Vanamon mukaan kuitenkin paikoin kaoottinen ja turvaton. Kotona ei ollut sääntöjä kotiintulo- tai ruoka-aikojen suhteen. Äiti oli välillä myös holtiton rahankäyttäjä ja hänen unelmansa irtosivat todellisuudesta. Lasten ja vanhempien roolit kääntyivät päälaelleen.

– Silloin piti vain pärjätä, ei voinut miettiä mikä äidillä on.

Ruusu muistaa vieneensä pikkusiskonsa kahdeksanvuotiaana esikouluun. Koska hän pelkäsi myöhästyvänsä koulusta, Vanamo joutui kulkemaan loppumatkan itsekseen. Hän tajusi vasta muutama vuosi sitten, etteivät tällaiset velvoitteet ole kuuluneet hänen kavereidensa lapsuuteen.

Mielenterveysomaisten keskusliitto Finfami on arvioinut, että jopa joka neljäs lapsi kasvaa päihde- tai mielenterveysongelmasta kärsivän vanhemman kanssa. Vanhempaansa omaishoitavat alaikäiset ovat suuri ja näkymätön ryhmä, joka jää usein koulussa ja terveydenhuollossa huomaamatta. Ruusun mukaan havaitsemista vaikeuttaa varhainen vastuunotto.

Taustalla on edelleen häpeää.

– Monet lapsiomaiset ovat tosi pärjääviä, koska vanhemmasta täytyy huolehtia. Siitä jää porskutus ja selviytymisen pakko.
Koulu on myös vastapainoa sääntöinen ja rutiineineen kodin kaoottisuudelle. Ruusu koki koulun pakopaikkana, jossa oli kavereita ja luotettavia aikuisia.

Sekä Ruusu että Vanamo ovat jälkikäteen ihmetelleet, miten heidän tilannettaan ei huomattu. Molemmat muistavat koulusta tapauksia, joiden perusteella kotioloihin olisi ollut syytä puuttua.

– Tuollaisista olisi ehkä voinut vähän arvata. Edes kysyä jotakin, Vanamo sanoo.

Molemmat arvelevat onnistuneensa aika hyvin esittämään normaalia. Sitä, että kaikki on hyvin.

– Tosi vaikea näin jälkikäteen miettiä, että miten tilanteeseen olisi voitu puuttua. Lähtökohta on tosi vaikea, Ruusu ajattelee.

– Lapset ovat niin lojaaleja vanhempiaan kohtaan. Olisiko apua haluttu. Pelkäsimme, että meidät erotetaan toisistamme, vaikka pelko ei ollut realistinen. Olisimme saaneet vain lisäapua, Vanamo sanoo.

SDP:n kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen teki alaikäisten omaishoitajien asemasta marraskuussa kirjallisen kysymyksen.

Mäkisalo-Ropponen kysyi, miten hallitus aikoo puuttua alaikäisten omaishoitotehtävissä olevien lasten ja nuorten tilanteen tunnistamiseen ja riittävän avun ja tuen antamiseen heille.

Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) tyytyi vastauksessaan toteamaan, että viranomaisten on tuettava vanhempia ja huoltajia ja tarjottava perheelle tarpeellista apua riittävän varhain sekä ohjattava lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin.

Mäkisalo-Ropponen on kiinnittänyt huomiota siihen, että valtaosa omaishoidosta on Suomessa tuen ulkopuolella.
Mielenterveysongelmasta kärsivää läheistään hoitaa Suomessa arvioilta 400 000 ihmistä. Julkisen tuen ja tilastojen ulkopuolella arvioidaan olevan noin miljoona omaishoitajaa, joiden joukossa on myös Ruusun ja Vanamon tavoin omaisiaan hoitavia lapsia.

Joka toinen suomalainen sairastuu jossakin vaiheessa mielenterveysongelmiin.

Mielenterveysomaisten keskusliiton FinFamin toiminnanjohtajan Pia Hytösen mukaan tilanteen parantaminen pitäisi aloittaa siitä, että tunnustetaan alaikäisten omaishoitajien olemassaolo.

– Siitä, että meillä on lapsia ja nuoria, jotka joutuvat ottamaan hoiva- ja hoitovastuuta ei ole oikein puhuttu missään. Miten lyödämme perheet, joissa tukea tarvitaan, ja joissa vanhemmilla on mielenterveysongelmia. Taustalla on edelleen häpeää. Miten lapset ja nuoret uskaltavat kertoa asioista ja vanhemmat hakea apua ilman, että heidät leimataan huonoiksi vanhemmiksi, Hytönen kysyy.

Taloudellisen tuen lisäksi perheet tarvitsevat kotiin tuotavia palveluja ja kokonaisvaltaisempaa hoitoajattelua. Pelkästään sairastuneen vanhemman hoitaminen ei riitä. Apua tarvitsee Hytösen mukaan koko perhe.

– Kaikki me aikuiset olemme vastuussa tästä, opettajat, naapurit, kummitädit ja valmentajat. Jos huomataan, että joku lapsi vetäytyy tai on epäily, ettei kaikki ole kotona hyvin, siihen pitää puuttua. Pitää kysyä miten kotona menee eikä tyytyä yhteen vastaukseen. Luottamuksen rakentuminen vie aikaa.

Hytösen mukaan Suomessa on vallalla kulttuuri, jonka mukaan muiden ongelmat eivät kuulu minulle.

– Joka toinen suomalainen sairastuu jossakin vaiheessa mielenterveysongelmiin. Tämä on sairaus sairauksien joukossa. Apua pitää olla tarjolla matalalla kynnyksellä. Meillä on yksinpärjäämisen eetos, mutta kenenkään ei pidä eikä tarvitse pärjätä yksin.
Tekeillä olevalta sote-uudistukselta Hytönen toivoisi sitä, että palveluita olisi paremmin saatavilla eivätkä hoitopolut enää entisestään pirstoutuisi.

– Tarvitaan entistä enemmän matalan kynnyksen palveluja oikeissa paikoissa. Omaisiaan hoitavat ihmiset ovat aika väsyneitä, palveluiden pitäisi olla helposti saavutettavia. Jollakin pitäisi olla kokonaisuus hallinnassa, ettei tulisi enää yhtään luukkua enempää. Jos perhe- ja omaishoitokeskukset toteutuvat, niin se on ihan mahtavaa. Mutta niiden pitää toteutua.

Ruusun ja Vanamon pelastukseksi koitui FinFamin tarjoama aikuisten lapsiomaisten vertaistukiryhmä. He löysivät ryhmän sen jälkeen, kun äidille saatiin muutama vuosi sitten diagnoosi ja hänen erikoinen käytöksensä varmistui skitsofreniaksi.

Kumpikaan tytär ei diagnoosin kuultuaan varsinaisesti yllättynyt. Vanamo oli jo vuosia aiemmin tehnyt skitsofreniasta koulussa esitelmän. Ruusu oli huomannut ahdistuvansa, kun aiheesta puhuttiin yläasteen oppitunnilla.

– Pelkäsin sitä sairautta hirveästi, ekstrapaljon. Se johtui ehkä siitä, että jollakin tavalla tajusin, että skitsofrenia on läsnä arjessa.

Lopulta hän luki asiasta lehdestä hammaslääkärin odotushuoneessa. Ruusu oli tuolloin noin 20-vuotias.

– Jutun lopussa oli tietolaatikko, missä oli kuvattu skitsofrenian oireita aika yksinkertaisesti. Luin oireet ja ajattelin jokaisen kohdalla, että kaikki niistä ovat tuttuja. Tuli hyvin selkeä tunne, että äidillä on tämä.

Se ei ollutkaan ihan ufoa vaan oli tapahtunut muillekin.

Diagnoosin jälkeen äiti saatiin hoitoon. Sisarukset tajusivat myös todistaneensa teini-ikäisenä äitinsä psykoosia. Sairauden paljastuminen oli toisaalta rankkaa mutta myös hyvin helpottava kokemus.

– Oli suuri helpotus, kun asia sai nimen ja raamit. Se ei ollutkaan ihan ufoa vaan oli tapahtunut muillekin.

– Muistan ikuisesti tunteen, kun ensimmäisen kerran lähdimme FinFamin vertaisryhmästä. Oli ihan uskomatonta, että emme olleet ainoita. Olimme olleet varmoja, että kenelläkään muulla ei ollut tällaista kokemusta. Nyt ajatus tuntuu absurdilta, Ruusu sanoo.

– Kaikki mitä siitä on seurannut…on saanut ikään kuin uuden elämän. Siltä se tuntuu. Elämä alkoi silloin 22-vuotiaana. Rehellinen ja aito ja tasapainoinen elämä, Vanamo kuvaa.

– Elämä ennen sitä tuntui vain porskuttamiselta ja taistelulta. Joku möykky kulki koko ajan mukana.

He katsovat lapsuuttaan nykyisin toivon näkökulmasta.

– Vaikka elämä on ollut vaikea ja traaginen, se ei ole se mitä me elämästämme ajattelemme. Se on ollut meidän elämämme ja kaikesta voi selvitä, Ruusu sanoo.

– Se on tuonut syvyyttä. Kaikilla on omat haasteensa. Emme muuttaisi mitään. Me emme olisi omia itsejämme ilman näitä kokemuksia.

Ruusun tapauksessa menneisyys on tuonut mukanaan tyytyväisyyden nykyhetkestä.

– Netissä oli juttu, että jos heräisit nyt 14-vuotiaana ja koko elämä olisi ollut unta, mitä sanoisit itsellesi. Luin sen ja ajattelin, että ihan hirveätä. En missään nimessä haluaisi mennä yhtään vuotta tai hetkeäkään taaksepäin. Mietin aina, että ihanaa että olen tämän ikäinen ja kaikki on takanapäin. On ihanaa, että ei pelkää ja tietää, ettei murene, hän sanoo.
Ruusu ja Vanamo eivät esiinny jutussa omilla nimillään.

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 41 Demokraatti
TIEDUSTELULAIN ABC - Mitä tavallisen ihmisen pitää tietää?
LÄHIÖELÄMÄÄ - Selma Vilhunen teki rosoisen nuoriselokuvan
TARJA HALONEN - YK:n tulisi toimia pienemmällä budjetilla
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat