Jim Jarmuschin runoileva bussikuski on kunnianhimoton haaveilija ja miellyttämishaluinen unissakävelijä.

Kriitikkolegenda Tapani Maskula kirjoitti kerran arvostelussaan, ettei mikään ole elokuvassa niin vaikeaa kuin kaikkein tavallisimman kuvaaminen. Täydentäisin ajatusta niin, ettei mikään ole elokuvassa niin vaikeaa kuin kaikkein arkisimman kuvaaminen yhtäaikaa uskottavan realistisesti ja elokuvallisesti mielenkiintoisesti.

Amerikkalainen vaihtoehtoohjaaja Jim Jarmusch haluaa silti yrittää. Hänen uusimman elokuvansa päähenkilö on uneliaassa pikkukaupungissa naisystävänsä kanssa asuva lempeämielinen bussikuski (Adam Driver), joka rustaa naivistisia runoja vapaa-aikanaan tohtimatta näyttää niitä edes elämänkumppanilleen (Golshifteh Farahani).

Lemmikkikoiran joka ilta rutiininomaisesti toistuvan iltalenkin yhteydessä hiljainen kuljettaja istahtaa tuopin ääreen kulmabaarin tiskijakkaralle vaihtaakseen muutaman sanan kuppilan tuttavallisen omistajan (Barry Shabaka Henley) tai muun asiakaskunnan kanssa.

Bussikuski Paterson asuu Patersonissa, New Jerseyn osavaltiossa. Jännittävä sattuma vai ymmärrettävä syy synkistelyyn? Paterson (2016) ei anna vastausta.

Uutta teknologiaa kumartavasta amerikkalaisesta nykyelokuvasta ei löydy Coenin veljesten lisäksi kuin Jarmusch, joka viitsii toistuvasti paneutua yksinäisyyden ja sivullisuuden ilmiöihin. Siinä missä Ethan ja Joel laskevat eilistä americanaa onnettomien sattumien ja harmillisten kohtaloniskujen summana, Jarmuschia eivät kiinnosta olosuhteiden sattumanvaraiset uhrit ja pyrkyrit, vaan elämä ikuisena harhailuna, jossa harvoin päästään mihinkään.

Tästä laveammasta tematiikasta löytyy myös Paterson-elokuvan ja sen nimihahmon ydin. Henkilönä Paterson on kunnianhimoton haaveilija ja miltei unissakävelijä. Hän ei tule maistamaan mammonaa tai juhlimaan menestystä, vaikka joskus julkaisisikin tuotantoaan. Alistuja vaikuttaa valmiilta uhraamaan omat unelmansa pitääkseen muut tyytyväisinä ja arjen sovinnollisena.

Naisystävälleen hän ostaa pienestä palkastaan tyyriin kitaran, joka symboloi suurempaa tarpeiden ja toiveiden väistymistä kuin on ehkä suoraan luettavissa. Silti miestä ei voi sanoa onnettomaksikaan. Hellässä suhteessa on oma runoutensa. Luultavasti tarkoituksellista, ettei elokuvasta saa helposti kiinni.

Melankolinen elokuva kuljeskelee päähenkilön mukana pienellä säteellä satunnaisen kalenteriviikon ajan. Kohtaamiset ovat arkipäiväisiä, lähes mitättömiä. Niistä ehkä kehittyy jotain, jonain päivänä, tai sitten ei. Samantekevää. Päivien toisteisuus kiinnittää huomion yksityiskohtiin. Valitettavasti tällä sektorilla Jarmuschilla on yllättäen vähiten annettavaa.

Pahiten ”Paterson” nimittäin falskaa sivuosien muotoilussa ja pikkukaupungin ilmapiirin rakentelussa. Kaikkein tavallisimman kuvaaminen osoittautuu taas kerran vaikeaksi, sillä samankaltaisissa kohtauksissa karikatyyriset piirteet korostuvat ja yhteisön arki tuntuu tahallisessa ykstoikkoisuudessaankin liian säyseältä, liki kiiltokuvalta. Edes kerrontaa säestävät Patersonin tapailemat runojen pätkät eivät riitä tiukentamaan näkökulmaa tarpeeksi subjektiiviseksi, jotta ympäristön puuduttavuus täsmentyisi päähenkilön oman vaimean maailman kuvajaiseksi, ei välttämättä ”todeksi”.

Epätasaisen uran tehneen Jarmuschin teos vaikuttaa hänen sovinnaisimmaltaan.

ELOKUVA:
Paterson
Ohjaus: Jim Jarmusch
★★☆☆☆ 
Pääosissa: Adam Driver, Golshifteh Farahani
2016, 119 minuuttia

Rane Aunimo
Demokraatti