D-analyysit

Jos vain joku tulisi käymään: Maija asuu talon neljännessä kerroksessa. Soitan ovikelloa – mitään ei tapahdu.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Viime viikon perjantaiaamun vietin Hakaniemen metroaseman edessä henkiin herätettyä Työmies-lehteä jakaessa.

Säkkipimeässä Helsingissä vastaan tuli väsyneen näköisiä ihmisiä. Ihmiset ottivat lehden vastaan pääsääntöisesti ilman katsekontaktia. Mietin, miten me suomalaiset osaammekin elää niin yksin yhdessä.

Kun kello tuli kahdeksan, menin myyntipäällikkömme Aila Pääkön kanssa tutustumaan vasta avattuun Hakaniemen ”parakkihalliin”. Tapasimme ilahtuneita entisiä hallikauppiaita, joille joulu oli tullut asiakastulvan muodossa myös tammikuun keskelle.

Yksinäisyydestä mieleeni tuli eräs kohtaaminen viime syksyltä 2017.

Hallin käytävällä vastaani tuli kaksi keski-iän ylittänyttä naista. He ottivat ilahtuneena Työmies-lehden vastaan. Puhe kääntyi pian presidentinvaaleihin. Toinen naisista oli huolissaan vaalien keskustelunaiheista. Hän piti sinänsä hyvänä, että vaalitenteissä oli puhuttu eriarvoisuudesta, maahanmuutosta ja turvallisuudesta. Mutta miksi kukaan ehdokkaista ei puhunut vanhusten ja
ikäihmisten asemasta? ”Kirjoitapa joskus ikäihmisten asioista Demokrattiin”, yllytti nainen ja jatkoi matkaansa.

Totta. Vanhusten ja ikäihmisten asiat loistivat poissaolollaan vaalitenteissä. Oikea aika kunnon arvokeskustelulle lienee maakuntavaalien tai eduskuntavaalien yhteydessä, mutta kasvava ikäihmisten joukko olisi ansainnut kunnon käsittelyn jo näissä vaaleissa.

Yksi suurimpia vanhuuteen liittyviä haasteita on yksinäisyys. Vaikka uskomme teknologian tuovan helpotusta hoivapalvelujen järjestämiseen, vain toisen ihmisen läsnäolo tuo todellista turvaa ja hoivaa askelten lyhentyessä. Kun lähestymme tulevia vaaleja, on työelämän, talouden, koulutuksen ja ympäristöpolitiikan lisäksi alettava puhua myös ikäihmisten asioista. Ihan oikeesti.

Yksinäisyydestä mieleeni tuli eräs kohtaaminen viime syksyltä 2017.

Betonitalon rappukäytävässä leijailee puuterin ja parfyymin pisteliäs haju. Maija asuu talon neljännessä kerroksessa. Soitan ovikelloa – mitään ei tapahdu. Soitan toisen kerran – ei ääntäkään.

Kurkkaan postiluukusta – haalistunut väliovi seisoo tylynä edessä.

Lopulta huomaan ovenkarmin toisella puolella sähköisen soittokellon. Kertapainallus riittää ja Mozartin tuttu melodia valtaa koko rappukäytävän.

Pienen yösoiton loppupuolella väliovi napsahtaa auki. Maija on kotona. Varmuusketju ja lukko avautuvat rauhallisesti. ”Maijahan se siinä”, huokaan. Yhdeksänkymmentä vee. On se hurja ikä.

Kun henkisen sumuverhon keskeltä tutut piirteet alkavat hahmottua, Maija huojentuu. Hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein hymy:” Mikko, voi kun kiva nähdä pitkästä aikaa.” Hän unohtaa hetkeksi, ettei enää selviä ilman rollaattoria ja rutistaa puolta pitempää miestä, niin että kylkiluut rutisevat.

Silmiini osuu viimeinen käyttöpäivä: 12.11.2016.

Juomme Maijan kanssa kahvit. Muistelemme aikoja, jolloin Maija leipoi pullia ja minulle maistui. Olisin syönyt kaikki Maijan tekemät pullat, ellei äiti olisi tullut poikkeuksetta väliin.

Seurakuntatalon keittiö oli minulle maailman pyhin paikka. Luulin joskus, että Maija asuu siellä. Kun kahvit on juotu, Maija nousee ja ottaa jääkaapin päällä olevasta laatikosta keksipaketin.

”Nämä minä ostin ihan vaan sitä varten että, jos vain joku tulis käymään”, Maija selventää. ”Avaa sinä, kun sulla on vahvemmat sormet”, hän jatkaa. Ja minähän avaan. Kääntelen ruskeaa keksipakettia kädessäni. Silmiini osuu viimeinen käyttöpäivä: 12.11.2016.

Niinpä. Jos vain joku tulis käymään.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat