Journalismi on rikki, mitä on tehtävä?

Kuva: Tero Kairento
Tampereen ylioppilasteatterissa journalismin tilaa ruotivat draaman keinoin etualalla Venla Moisala, Ida Riikonen, Lauri Kallio ja Milla Länsiö sekä takarivissä Mirva Seppänen, Iida Jokinen, Katja Malinen, Erik Forss ja Ella Numminen.

Kaunis nainen astuu esiin kitaran kanssa ja alkaa laulaa vahvalla äänellä. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”… Muusikon viereen tulee toinen. Sitten kolmas. Kumbaya jatkaa kumbuamista. ”Oh, Lord, kumbaya”. Pian musisojia on pitkä rivi. Viimeisenä tulee yleisen hauskuuden huipuksi tarmokas Aksu Piippo kitaran ja huuliharpun kanssa.

Tilanne on sama kuin hyvien ihmisten juhlassa, jonka Juice Leskinen kuvitteli Pieksämäen asemalle ja Aki Kaurismäki otti filmille. Täällä Tampereen Ylioppilasteatterissa riemu tosin on laadultaan raikkaampaa kuin siellä pienen kaupungin pimeällä asemalla.

TEATTERI

Tampereen Ylioppilasteatteri
Jussi Klemetti, Erkki Mervaala & co: Visio

Ohjaus Jussi Klemetti ja Erkki Mervaala – Puvustus Mirva Seppänen ja Sara Weck – Lavastus Sanni Hietala ja Sara Weck – Valot ja ääni Miika Ruokokoski – Musiikki Ella Numminen, Tanja Matilainen ja Venla Moisala – Koreografia Ella Numminen – Lavalla Erik Forss, Iida Jokinen, Lauri Kallio, Milla Länsiö, Katja Malinen, Tanja Matilainen, Venla Moisala, Ella Numminen, Sami Paavilainen, Aksu Piippo, Ida Riikonen, Mirva Seppänen, Jarmo Tuominiemi, Jenni Tuominiemi

Mielialaa kohottava laulu tuli sopivasti ennen väliaikaa. Olutta jonottavista katsojista pääsee pieniä kumbahduksia. Huomaan kumbahtelevani lievästi itsekin.
Mielialani ei silti ole kovin korkealla. Näytelmän aiheena on journalismi. Kysymys kuuluu: journalismi on rikki, miten se korjataan?

Olen huomannut olevani journalismin tilasta ja korjaamisen mahdollisuuksista samaa mieltä kuin esityksen tekijät. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että ihailemani ja kunnioittamani ylioppilasteatterilaiset ovat tärkeästä asiasta samaa mieltä kuin minä. Mutta en ole. Mieluumminkin masennun melkoisesti. Masennustani lisää se, että tekijät eivät ole kanssani samaa mieltä pelkästään aiheesta, vaan he myös käsittelevät sitä tavalla, jolla journalismia olisi minunkin mielestäni parasta journalismikritiikissä käsitellä.

Uusvisionäärin vanha näkymä

Näytelmä tarkastelee journalismia tekijöiden näkökulmasta. Visionääri esittelee journalismin pelastussuunnitelmaa rahoittajalle. Hän on teetättänyt juttuja, joita nyt esitellään. Neuvottelut käydään pöydässä etualalla. Valokiila paljastaa taka-alalta sketsejä, joissa toimittajat tekevät uutta journalismia.

Ensi hetkistä lähtien on selvää, että uusien visioiden journalismi on samanlaista kuin journalismi jo nyt on. Se, että TaYT nolaa näin visionäärinsä, ei ole masentavaa. Se on päinvastoin ihan oikein. Masentavaa on se, että TaYT kuvaa vallitsevaa journalismia niin tarkasti. Tai ei aivan tarkasti, vaan ilmeisesti vahingossa jopa hieman kaunistellen. Pelleilevissä sketseissä journalismi oli kysyvämpää ja kyseenalaistavampaa kuin ivamukaelmien vakavissa kohteissa. Niin sanottu laatujournalismi on monesti niin huonolaatuista, että siitä ei näköjään pysty laskemaan leikkiä.

Tekijöiden näkökulma paljastaa, että journalismin nykytila ei ole tulosta kritiikittömyydestä, vaan jatkuvasta kritiikistä. Prosessi on minunkin havaintojeni mukaan sellainen, jollaiseksi TaYT sen esittää. Lähtökohtana on tekopyhä huoli demokratiasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta sekä sinänsä oikea havainto yleisön jakaantumisesta. Uudistusten juhlavaksi vauhdittajaksi valjastetaan paskapuhe totuudesta. Ansaintalogiikka sallii totuuden tavoittelussa ja demokratian puolustuksessa vain sen keinon, joka on keksitty tuhansia kertoja, ja jonka TaYT:n visionääri nyt keksii uudelleen: journalismin pitää liukua viihteen ja tiedon välillä. Juuri niin journalismi nykyään tekee.

Iltapainajainen ja aamupainajainen

TaYT näyttää, minkälaista journalismi on, ja kaiken lisäksi vielä kertoo, miten ja miksi se on tehty sellaiseksi, jollaista se on. Mitä minä siis vielä valitan? Eikö tämä ole erinomaista yhteiskunta-analyysiä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Valitan sitä, että minulle kerrottiin sellaisia tosijuttuja, jotka tunnen ennestään. Luulen, että journalismin laadun näkevät melkein kaikki muutkin. Teatteriin ei kannata mennä saamaan sellaista tietoa, jonka tietää ennestään. Teatteriin ei pidä mennä saamaan uuttakaan tietoa. Tietoa ei tarvitse jakaa joka paikassa. Riittää, että koulu jakaa tietoa ja journalismi riehuu totuuden kanssa. Olisi hyvä, jo teatteri olisi sellainen tietoon ja totuuteen sitoutumaton paikka, jossa voisi pitää hauskaa sen kustannuksella, miten kärsimme tietojemme kanssa elämisestä.

TaYT teki erinomaista analyysin, josta on pääteltävä, että nykyisen ansaintalogiikan vallitessa journalismista voi tulla vain sellaista kuin se jo on tai vielä valheellisempaa. Päätelmän masentavuus ei ole TaYT:n vaan omistussuhteiden vika.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Neuvojen antaminen on tähtien antamisen jälkeen typerintä, mitä arvion kirjoittaja voi tehdä. Teatterin tehtävänä on tehdä ilahduttavia esityksiä. Minun tehtäväni on kertoa, miltä ilahdutus tuntuu.

Nyt tuntui, että TaYT oli liiaksi kiinni tiedossa, eikä löytänyt hyvää tapaa totuuden keskellä päivät pitkät kärsivien katsojiensa ajattelun rentouttamiseen. Hyvä tapa häivähti Kumbayassa. Se leikkasi esityksen virkistävällä tavalla kahtia. Ikuisuuden kosketusta olisi voinut olla myös sketsien sisällä, esityksen mikrorakenteissa. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”. Suomeksi se voisi nuotit muuttaen olla: ”tuuppa tänne, Herra!” Ja: ”tuuppa tänne, emme pelkää!”.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Arvio Lahden kaupunginteatterin Pohjantähti II:sta: Tuskan ja sen kestämisen suuri saaga

Kuva: Robert Seger

Ensin alta pois vähän huonommat uutiset: Lahden kaupunginteatterin ”Täällä Pohjantähden alla II” ei pysty selättämään niitä ongelmia, joita on jo lähtökohtaisesti Väinö Linnan trilogian kronikkamaisessa III-osassa ja jotka ovat toistuneet monissa kolmosen näyttämölle tai valkokankaalle vienneissä. Yli 30 vuoden ajanjakso, joka on yhä täynnä suuria ja kivuliaita historiamme vaiheita, ei noin vain taitu kolmeen tuntiin, kun ei ihan priimajärjestyksessä mahtunut 550 sivuunkaan.

Sitten ne uutisista paremmat ja tärkeimmät: yhdessä Lahden Pohjantähti I ja II ovat vertaistaan hakeva teatteriesitys. Noin viisi tuntia tehokasta peliaikaa vedetään läpi uupumattomalla intensiteetillä, klassikkoteosta tuoreistaen, mutta alkutarinaa kunnioittaen. Katsojan kumarrus käy vielä syvemmäksi, kun huomioi, että esityksen ensemble on käytännössä näyttämöllä koko ajan, sekä ykkösen että kakkosen noin kolmetuntiset kestot. Suosittelen hyvällä selällä ja istumalihaksilla varustettuja ihmisiä kokeilemaan osien katsomista putkeen. Näin pääsee parhaiten näkemään, mikä sitoutumisen palo tätä joukko on läpi harjoitusprosessin ja nyt esityskaudella ohjannut.

Hennalan pysäyttävä häkki

Itse katsoin Lahden esityksen kuitenkin kahtena iltana. Ykkösosan lokakuisen ensi-illan  dramaattinen katkaisukohta – valkoiset vyörymässä Pentinkulmalle ja punaiset ryntäämässä kaaoksessa pakoon tai piiloon – mielessäni odottelin yhtä ravisuttavia näyttämötapahtumia kakkosen alkuun. Niitä tuli, mutta ounastelemaani sordinoidumpana

TEATTERI

Lahden kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Väinö Linna-Ari Pekka Lahti: Täällä Pohjantähden alla II – mäensyrjäkansan kärsimystie

Ohjaus Juha Malmivaara – Koreografia Panu Varstala – Musiikki Hannu Kella – Lavastus Minna Välimäki – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Valot Kari Laukkanen – Äänisuunnittelu Kai Poutanen Rooleissa Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta + vierailija Jarkko Lahti

Pentinkulman pikaoikeudenkäynnit, teloitukset ja Akselin epätoivoinen pako esitetään ikään kuin hautajaismarssin alakuloisessa tahdissa, ei vimmaisena kapinan jälkinäytöksenä. Pakolaiskolonnan tien katkeaminen valkoisten ja saksalaisten sulkuun sekä sitä seuranneet hirveydet muun muassa naiskaartilaisten pikateloituksineen esitetään näyttämöllä takautuvasti, kertomaan selvinneiden järkyttyneinä muistikuvina.

Nämä ohjaukselliset ja dramaturgiset ratkaisut eivät ola suinkaan huonoja, ne vaan tuottavat näin enemmän liikutusta kuin raivostumista epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Hennalan vankileirikohtaus, jossa iso näyttelijäjoukko rimpuilee rautahäkkyrässä on koko kuusituntisen Pohjantähden pysäyttävimpiä ja näyttämökuvallisesti komeimpia. Nälkään nääntyimäisillään olevat, sairaat, piinatut ja joissain tapauksissa kuolemaantuomitut eivät elämöi vaan näyttävät resuisessa muodostelmassaan kuin sisällissodan jälkiterrorin muistomerkiltä.

Akselin (roolissa Tapani Kalliomäki on koko suuren kertomuksen kokoava voima) kotiinpaluu on tässäkin toteutuksessa koruttomuudellaan koskettava. Siihen oikaistaan nyt armahdusanomusten souviin ja vankisellin tuskanhetkiin jämähtämättä. Hennala-häkkyrä vain nousee näyttämöltä ja Akseli laahustaa pimeydestä torppaansa. Elina (Liisa Loponen) saa ne Akselin vuolemat puukauhat ja käärepaperikin pannaan talteen. Ei siitä katsomossa silmien kostumatta selviä.

Lapuan laki, lyhyt oppimäärä

Juha Luukkonen ohjasi Pohjantähden viime talvena Seinäjoen kaupunginteatteriin painottuen poikkeuksellisesti ja rohkeasti Linnan trilogian kolmanteen osaan. Lapuan liikkeen terrori ja muu kotikutoinen fasismi sai näin paneutuneemman läpivalaisun kuin monissa muissa dramatisoinneissa. Riuska ratkaisu suojeluskuntamuseon kotikaupungissa. Luukkonen onnistui  myös  pääosin voittamaan mainitut kolmososan näyttämöllistämisen vaikeudet.

Lahden versiossa sotien välinen äärioikealta piiskannut puhuri käsitellään harmillisen viitteellisesti. Kivivuoren Jannen muilutus näytetään pikaisesti, mutta sen jälkeinen näytösoikeudenkäynti on jätetty kokonaan pois. Samoin poissaolollaan loistaa fasistien vastavoima Siukola, joka periksiantamattomana kommunistina oli romaanissa opettaja Rautajärven ja muiden ”isänmaallisten voimien” ärhäkkä vastapooli. Ellen Salpakari (roolissa vaikuttavasti näyttelevä Laura Huhtamaa) nousee tässä sovituksessa fasistisen rintaman kellokkaaksi. Hänen uhonsa on yhtä aikaa pelottavaa että pateettisuudessaan koomista. Poikansa Ilmarin (jämäkkä Jarkko Lahti) leppymättömässä punavihassa ei taas ole yhtään naurun paikkaa, kunnes hänkin kohtaa jatkosodan rintamalla keventäjän sotilaspalvelijansa Rautalan hahmossa.

Jatko- ja talvisodan kosketukset Pentinkulmalla käsitellään Ari-Pekka Lahden dramatisoinnissa kaikkinensa viisaasti. Rintamatapahtumia ei näytetä käytännössä lainkaan (lukuunottamatta Ilmarin loppua), sota on näyttämöllä läsnä vain toistuvina surusaattoina ja arkkujen saapumisina. Koskelan Voitto ja Eero astuvat kirjaimellisesti kirstuista kirkkauteen pakahduttavassa kohtauksessa. Liisa Loponen on kaikissa sodissa kovasti koetellun Elinan osassa tässä kohtaa riipaisevimmillaan. Lumikki Väinämö on Alman roolissa se kaiken kestävä viisas matriarkka, joita ilman tällaiset yhteisö eivät tolkuissaan kestäisi.

Huolimatta siitä, että Lahden suuren Pohjantähti-saagan viimeisellä neljänneksellä ei malteta pysähtyä kunnolla suurtenkaan aiheiden äärelle, Juha Malmivaaran ohjaus pitää linjansa loppuun asti. Rituaalinomaiseen liikekieleen nojaava esittäminen ei silti enää kakkosessa naulitse katsetta niin voimakkaana ratkaisuna, kun jo etukäteen tietää sen kuuluvan tyylilajivalikoimaan. Panu Varstalan koko ensemblelle luoma koreografia tuntuu II-osassa kuitenkin korostetusti kulmikkaamalta, kuin sisällisodan jälkeen jatkunutta jyrkkiä vastakkainasettelua ilmentäen.

Lahden Pohjantähti II:n koruttoman kaunis, mutta toiveikas loppukohtaus on hieno sinetti tälle yli 60 vuoden ajanjakson läpikäyvälle suurelle suomalaiselle tarinalle. Nuori polvi astuu sisään Kivivuoren Joukon hahmossa: sen on jo lupa alkaa siivota luokkaristiriitojen lommoja ja sisällissodan verijälkiä huoneistaan. Ei kuitenkaan pyyhkiä muististaan.

Niin kuin ei vielä meidänkään – tällaiset vaikuttavat dramatisoinnit tukevat muistamisessa.

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Turun kaupunginteatterin Kybersieluista: Scifi-näytelmä tykittää kuvin muttei sanoin

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Stefan Karlsson (vasemmalla), Minna Hämäläinen, Kimmo Gröhn, Lauri Tilkanen, Pamela Tola, Anna Victoria Eriksson ja Kimmo Rasila luovat itse Kybersielut-näytelmän musiikin.

Science fictionia teatterissa… Tällaiseen ei usein törmää. Miten tuo paremminkin elokuvista tuttu lajityyppi onnistutaan tuomaan näyttämölle?

Visuaalisesti Turun kaupunginteatterin  ”Kybersielut” on miellyttävää katsottavaa. Teatteriverstaan taiturin, lavastaja Jani Uljaksen visiot ovat luotettavasti kohdallaan.  Näyttämö muuttuu jatkuvasti ja saa uusien lattianostimien avulla tasoja ja syvyyttä. Myös takaosan täyttävät videoprojisoinnit videosuunnittelijana Sanna Malkamäki)  vahvistavat elokuvallisuutta, erityisesti toimintakohtauksissa.

Teatterin peruskorjauksessa tehty satsaus näyttämötekniikkaan osoittaa näin mielekkyytensä.

Sekavaa pohdintaa ihmisyydestä

Puitteet ovat kunnossa, mutta itse teksti jää latteaksi ja etäiseksi. Kybersielut on sekava sekoitus eri tyylilajeja – mutta itse asiassa sellaisia monet science fiction -elokuvatkin ovat.

Näytelmässä perinteinen rakkaustarina yhdistyy maailmaparantajien lahkon selviytymiskamppailuun. Tieteisfiktiomaista on, että pääosan nainen on kyborgi ja loppupuolella nähdään överiksi vedetty tappokohtaus.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Okko Leo, Marko Järvikallas ja Harri Virtanen: Kybersielut

Ohjaus Janne Reinikainen – Lavastus Jani Uljas – Puvut Tiina Kaukanen – Valot Petri Suominen  – Videot Sanna Malkavaara – Äänisuunnittelu Mika Hiltunen – Musiikki Kimmo Gröhn – Rooleissa Pamela Tola, Lauri Tilkanen, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson ja Kimmo Rasila

Esitys pohtii, missä menee ihmisen ja koneen raja. Maaseudulla luonnonvaraisesti elävä lahko onkin näpäytys nykyajan teknologian valtaa kohtaan. Lopulta kuitenkin raha ratkaisee ja ekologinen idylli paljastuu huijaukseksi.

Aihiot ovat mehukkaita, mutta eivät  avaudu tarpeeksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Lauri Tilkasen hahmo Daniel parantaa sairaan naisen tekemällä hänelle aivoleikkauksen kiinankielisellä koneella, tuntuu enemmänkin scifi-parodialta. 

Musiikin voima

Ohjaaja Janne Reinikainen on puhaltanut työryhmään hyvän hengen, mutta tuntuu, ettei käsikirjoitus päästä näyttelijöitä  kunnolla vapautumaan. 

Pääpari Pamela Tola ja Lauri Tilkanen keräävät varmasti katsojia, jo siksikin, että Tolaa on totuttu näkemään enimmäkseen vain elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja Turusta lähtöisin oleva Tilkanen näyttelee ensimmäistä kertaa Turun kaupunginteatterissa. 

Harvemmin kaikki näyttelijät ovat koko esityksen ajan lavalla. He nimittäin vastaavat muusikko Kimmo Gröhnin johdolla esityksen musiikista.  Aluksi näyttelijät tuntuvat hieman epävarmoilta soitannastaan, mutta innostus kasvaa näytelmän edetessä. Tehokkain kohtaus on unikkopellolla, jossa niittotyöt tehdään rummuttamalla.

Gröhnin itsensä säveltämä musiikki on scifi-teemasta huolimatta hyvin maanläheistä. Musiikki tuokin esitykseen oman, kiinnostavan intensiteetin. 

Olisi mielenkiintoista kuulla intohimoisten tieteisfiktiofanien kommentteja Kybersieluista. Vaikka itse en genrestä niin välitä, olisin siitä huolimatta toivonut näytelmän olevan vielä vahvemmin ja rohkeammin scifiä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin ensi-iltateoksista: Tinkimätöntä ja pakotonta tanssia

Kuva: Tanja Ahola
Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin helmiin kuului esitys Veljet. Siinä tanssivat Ahto Koskitalo, Jussi Väänänen ja Jouni Majaniemi.

Alpo Aaltokoski Company järjestää Stoassa viikonloppuna alkaneen kahdeksanpäiväisen ”Aaltokoski Dance Marathonin”, jossa nähdään ryhmän neljästä teoksesta peräti viisitoista esitystä.

Kaksi teoksista on uusia ja ne saivat ensi-iltansa viikonloppuna. Toinen  on Alpo Aaltokosken kolmelle miestanssijalle tekemä ”Veljet” ja toinen Johanna Ikolan niin ikään kolmelle tanssijalle tekemä Fuga. Myös Aaltokosken ”Ali & Alpo” on tältä vuodelta ja vain hänen oma soolonsa ”Deep” on varhaisempi, vuodelta 2000, mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi yhtään vanhentunut.

Nykyään jo kuusikymppinen ja monin tavoin suomalaiseen nykytanssiin vaikuttanut Aaltokoski on aina ollut teoksissaan vahvasti liikelähtöinen. Näin on myös Veljet-teoksen kohdalla. Eikä liike ole mitä tahansa, vaan teknisesti vaativaa, hyvin fyysistä ja yksityiskohtaista. Kun tähän lisätään voimakas tunnelataus ja sen uskottava ilmaisu, ei tuloksena voi olla muuta kuin erittäin vaikuttava esitys.

Tanssi

Aaltokoski Dance Marathon, Stoa

Veljet

Koreografia Alpo Aaltokoski – Valot Kalle Paasonen – Ääni Aake Otsala – Puvut Taina Relander – Tanssijat Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi, Jussi Väänänen

Fuga

Koreografia Johanna Ikola ja työryhmä –  Musiikki J. S. Bach – Valot Kalle Paasonen – Tanssijat Jouni Majaniemi, Unna Kitti, Johanna Ikola

En tiedä, onko se ollut tarkoituksellista, mutta Veljet-esityksen kolme tanssijaa ovat taustaltaan lähtöisin eri tanssilajeista. Nuorimman heistä, Jouni Majaniemen pohja on nykytanssissa, Ahto Koskiluodon tausta on kansantanssissa ja Jussi Väänänen on viime vuosiin saakka ollut tunnettu ennen kaikkea kilpatanssijana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he kukin hallitsisi nykytanssin ja erityisesti Aaltokosken liikekieltä aivan upeasti, mutta se tuo kunkin habitukseen ja liikkeiden käsittelyyn hiuksenhienoja eroja, jotka minusta vain syventävät teoksen sisältöä.

Veljethän, ovat he sitten sukulaisia tai muuten ystäviä, ovat aina erilaisia. Ja veljeyteen kuuluu tämän erilaisuuden hyväksyminen, vaikka aina ei oltaisikaan samaa mieltä. Esitys tuo hienosti esille sen, miten moniulotteisia ihmisten väliset suhteet voivat olla ja miten tärkeitä me loppujen lopuksi toisillemme olemme, vaikka välillä etääntyisimmekin.

Kaikki kolme miestä ovat esityksessä hyvin vahvasti läsnä ja tekevät komeaa työtä, mutta silti vahvimman jäljen jättää Jussi Väänänen. Hänen näyttämökarismansa on aivan uskomaton ja hänen tanssinsa ja tulkintansa niin vereslihaista, että se ei voi olla koskettamatta.

Veljet on mistään tinkimätön, hieno nykytanssiesitys, joka näyttää miten paljon ja mitä kaikkea liikkeellä pystytään ilmaisemaan, kun se todella osataan.

Vapautunutta liikkeellistä keskustelua

Johanna Ikolan Fuga on myös liikelähtöinen ja ennen kaikkea musiikkilähtöinen teos, sillä sen pohjana on J. S. Bachin sävellys ”Die Kunst der Fuge”.

Katsojien ympäröimälle näyttämölle rakentuu kuusiosainen esitys, jossa vuorottelevat musiikilliset ja musiikittomat osuudet. Ensin tanssijat hiljaisuudessa tavallaan esittelevät esityksen liikeaiheet, joita he sitten varioivat ja kehittelevät musiikin myötä. Myös hengitys ja sen eri nopeuksien käyttö liikkeen johdattelijana on osa teosta. Lopulta jäljelle jää pelkkä musiikki, joka saa vaikuttaa katsojaan valojen hitaasti himmetessä.

Esitys perustuu tanssijoiden Jouni Majaniemen, Unna Kitin ja Johanna Ikolan vahvalle keskinäiselle kontaktille. Vaikka teos on koreografioitu, se vaikuttaa hyvin vapautuneelta liikkeellisesti käydyltä keskustelulta tanssijoiden välillä. Tanssi on luonnollista, pakotonta ja rentoa. Se on yhtä abstraktia kuin Bachin musiikki. Siis vain liikettä ja sen muotojen kauneutta ilman sen syvällisempää tunnetta tai tarkoitusta. Liikettä liikkeen ilosta.

Latinankielinen sana fuga tarkoittaa pakoa ja pakenemista. Sitä myös tavallaan on Ikolan koreografia. Se ei tarvitse määrittelyä, esityksestä voi nauttia vain liikkeenä, mutta toisaalta halutessaan, kuten musiikkiinkin, siihen voi liittää haluamiaan sisältöjä, tunteita ja tunnetiloja.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Helsingin kaupunginteatterin Aikuisten joulukalenterista: Menevää jouluterapiaa

Kuva: Marko Mäkinen
Helsingin kaupunginteatterin tanssipoppoon joulushowssa hurvittelevat muun muassa Katri Soini (vasemmalla), Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Leenamari Unho ja Emilia Nyman.

Pikkujoulujen vieton kiihkein aika lähestyy hyvää vauhtia. Samoin alkaa lähestyä se varsinainen joulukin. Tässä tilanteessa on oiva paikka ja mahdollisuus itse kunkin stressaantua tavalla tai toisella. Joko siksi, että inhoaa koko ajanjaksoa ja hössötystä tai siksi, että haluaisi kerrankin löytää tarpeeksi kepeän ja hauskan tavan juhlia ystävien tai työkavereiden kanssa.

Kumpaankin ongelmaan voi löytää apua Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän joulushowsta ”Aikuisten joulukalenteri”.

Koreografi Jyrki Karttunen on jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiaisen hahmossa avannut kaikille sopivan jouluterapian. Siitä voivat nauttia sekä ne, jotka suurin piirtein inhoavat koko joulu-sanaa että ne, jotka nimittävät itseään jouluihmisiksi.

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä, Hkt:n pieni näyttämö

Aikuisten joulukalenteri

Konsepti ja koreografia Jyrki Karttunen – Ohjaus Jyrki Karttunen, Kari Heiskanen – Dramaturgia Sanna Niemeläinen – Valot ja lavastus William Iles – Puvut Laura Dammert – Ääni Mauri Siirala – Laulujen sovitus Arttu Takalo – Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Väljästi joulukalenterin luukkuihin liittyvään esitykseen mahtuvat kaikki yleisimmät kliseet, joita on käsitelty ironisesti, mutta hellästi. En pysty kuvittelemaan, että kukaan onnistuisi loukkaantumaan mistään. Silti täysin vailla hampaita ei olla.

Yksi terävimpiä osumia on Lucia. Heidi Naakan rankan upeasti esittämä ”alkuperäinen” sisilialaisnainen on kaikkea muuta kuin herkän eteerinen vaalea kynttiläneito.

Toisaalta herkkiäkin hetkiä on mukana kuten kaikkien tuntema ”Joulumaa”-laulu, joka Karttusen lausumana runona saa aivan erilaisia merkityksiä kuin laulettuna.

Yhteiseen terapiaan tietysti kuuluu, että yleisökin pääsee osallistumaan. He toimivat kilpailevina huutosakkeina bravo- ja buu-huutoineen, mutta myös aiheiden antajana esiintyjille eri tehtävissä. Ja koska vielä on jäljellä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta, niin totta kai opetellaan yhteinen juhlatanssi, johon katsojat antavat liikkeiden aiheet. Kunnon shown tyyliin moni muukin ajankohtainen aihe vilahtelee mukana Trumpia myöten.

Esityksen toteuttavat sekä nykyiset että entiset tanssiryhmän jäsenet vierailijavahvistuksin. Meno on juuri niin tasokasta sekä tanssin että laulujen osalta kuin ryhmältä on totuttu odottamaankin. Homma svengaa, vauhtia piisaa ja tulkinnoissa on särmää.

Mukana on vino pino tuttuja joulukappaleita, ja pari vieraampaakin, mutta uudenlaisina sovituksina tai sitten vain taustatunnelmaa antamassa. Laura Dammertin puvut ampuvat yli niin kuin pitääkin ja William Ilesin valot viimeistelevät pyörivän näyttämön kokonaisuuden.

En ole varma, paraneeko tällä terapialla joulukammotuksestaan, mutta ihan viihdyttävä se on. Suuria ja syvällisiä ei tarvitse miettiä, mutta sen verran pikkupiikkejä on seassa, ettei myöskään täysin lösähdä.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Työväen Näyttämöpäivien esityksissä nousevat esiin suomalaisuus ja sen kipupisteet

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tamperelainen Tukkateatteri näyttäytyy Mikkelin festivaalilla peräti kahdella esityksellä. Kuvassa niistä suur(Suomi)musikaali Luvattu maa.

Vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivien esitykset on valittu. Mikkelissä 42. kerran järjestettävälle harrastajateatterifestivaalille haki yhteensä 42 ryhmää, joista 12 valittiin tulevan festivaalin ohjelmistoon. Esitysvalinnat teki muun muassa Yĺioppilasteatterin taiteellisena veturina viimeksi toiminut teatteriohjaaja Sirpa Riuttala.

Valitut esitykset ovat:

Kajaanin harrastajateatteri: Beowulf & Grendel
Tukkateatteri (Tampere): Luvattu maa -suur(suomi)musikaali
Tukkateatteri: Parisuhdemonologit
Louhiteatteri (Eno): Kiitos kirjeestäsi
Ryhmä Neitilä (Kemijärvi): Pieta,
Jyväskylän Huoneteatteri: Sarasvatin Hiekkaa
Pyhtään Harrastajateatteri: Viulunsoittaja katolla
Järvenpään Teatteri: Vanja-eno
Tikkurilan Teatteri: Tyttö ja Varis
Miinan montun talviteatteri (Hausjärvi): Aina joku eksyy
Legioonateatteri (Tampere): Pelko Pois, Rosemarie!
Ilmaisukoulu Tuike (Helsinki): Adding Machine – erään herra Zeron tarina

Lisäksi vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivillä nähdään kutsuttuna esityksenä Otava Ensemblen ”Sanamyrsky”. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoo ”kaiken Algot Untolan myrskyisästä vuodesta Satakunta-lehden salaisena päätoimittajana Porissa 1908″. Esitys on viimeinen osa vuonna 2013 alkanutta viisivuotista Maiju Lassila -sarjaa, ja se kantaesitettiin Hailuodon festivaaleilla heinäkuussa 2017.

Festivaalin kansainvälisenä vieraana nähdään virolaisen Saaremaa teaterinesitys ”Säärane mulk ehk sada vakka tangusoola”.

Kurotuksia tuntemattomaan

Valitsija Sirpa Riuttalan mukaan esitysten valitseminen ei ollut helppoa, sillä tärkeitä aiheita ja teemoja oli paljon.

– Harrastajateatterit ovat tarttuneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi suomalaisuutta, sen historiaa ja nykypäivää luotaaviin aiheisiin. Esiin nousee sukupolvesta toiseen periytyviä ongelmia alkoholista väkivaltaan, mutta myös tarinoita selviytymisestä ja sitkeydestä.

– Tämän vuoden ohjelmistoon on valittu esityksiä koko Suomen mitalta Kemijärveltä Helsinkiin. Esiintyjien ja esitysten moninaisuus on ollut minulle tärkeää. Harrastajateatterissa voi näyttämöllä nähdä ihan tavallisia ihmisiä ja erilaisia kehoja. Sellaisia, joita ei yleensä ammattiteatterissa näe. Toinen valintaperusteeni on ollut tuntemattomaan kurkottaminen. Yritys löytää uusia muotoja ja kokeilla asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella”, Riuttala kuvailee valintaprosessia ja festivaalille valittuja esityksiä.

Keskustelua aiheesta