Tilanne on sama kuin hyvien ihmisten juhlassa, jonka Juice Leskinen kuvitteli Pieksämäen asemalle ja Aki Kaurismäki otti filmille. Täällä Tampereen Ylioppilasteatterissa riemu tosin on laadultaan raikkaampaa kuin siellä pienen kaupungin pimeällä asemalla.

Tampereen Ylioppilasteatteri
Jussi Klemetti, Erkki Mervaala & co: Visio

Mielialaa kohottava laulu tuli sopivasti ennen väliaikaa. Olutta jonottavista katsojista pääsee pieniä kumbahduksia. Huomaan kumbahtelevani lievästi itsekin.
Mielialani ei silti ole kovin korkealla. Näytelmän aiheena on journalismi. Kysymys kuuluu: journalismi on rikki, miten se korjataan?

Olen huomannut olevani journalismin tilasta ja korjaamisen mahdollisuuksista samaa mieltä kuin esityksen tekijät. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että ihailemani ja kunnioittamani ylioppilasteatterilaiset ovat tärkeästä asiasta samaa mieltä kuin minä. Mutta en ole. Mieluumminkin masennun melkoisesti. Masennustani lisää se, että tekijät eivät ole kanssani samaa mieltä pelkästään aiheesta, vaan he myös käsittelevät sitä tavalla, jolla journalismia olisi minunkin mielestäni parasta journalismikritiikissä käsitellä.

Uusvisionäärin vanha näkymä

Näytelmä tarkastelee journalismia tekijöiden näkökulmasta. Visionääri esittelee journalismin pelastussuunnitelmaa rahoittajalle. Hän on teetättänyt juttuja, joita nyt esitellään. Neuvottelut käydään pöydässä etualalla. Valokiila paljastaa taka-alalta sketsejä, joissa toimittajat tekevät uutta journalismia.

Ensi hetkistä lähtien on selvää, että uusien visioiden journalismi on samanlaista kuin journalismi jo nyt on. Se, että TaYT nolaa näin visionäärinsä, ei ole masentavaa. Se on päinvastoin ihan oikein. Masentavaa on se, että TaYT kuvaa vallitsevaa journalismia niin tarkasti. Tai ei aivan tarkasti, vaan ilmeisesti vahingossa jopa hieman kaunistellen. Pelleilevissä sketseissä journalismi oli kysyvämpää ja kyseenalaistavampaa kuin ivamukaelmien vakavissa kohteissa. Niin sanottu laatujournalismi on monesti niin huonolaatuista, että siitä ei näköjään pysty laskemaan leikkiä.

Tekijöiden näkökulma paljastaa, että journalismin nykytila ei ole tulosta kritiikittömyydestä, vaan jatkuvasta kritiikistä. Prosessi on minunkin havaintojeni mukaan sellainen, jollaiseksi TaYT sen esittää. Lähtökohtana on tekopyhä huoli demokratiasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta sekä sinänsä oikea havainto yleisön jakaantumisesta. Uudistusten juhlavaksi vauhdittajaksi valjastetaan paskapuhe totuudesta. Ansaintalogiikka sallii totuuden tavoittelussa ja demokratian puolustuksessa vain sen keinon, joka on keksitty tuhansia kertoja, ja jonka TaYT:n visionääri nyt keksii uudelleen: journalismin pitää liukua viihteen ja tiedon välillä. Juuri niin journalismi nykyään tekee.

Iltapainajainen ja aamupainajainen

TaYT näyttää, minkälaista journalismi on, ja kaiken lisäksi vielä kertoo, miten ja miksi se on tehty sellaiseksi, jollaista se on. Mitä minä siis vielä valitan? Eikö tämä ole erinomaista yhteiskunta-analyysiä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Valitan sitä, että minulle kerrottiin sellaisia tosijuttuja, jotka tunnen ennestään. Luulen, että journalismin laadun näkevät melkein kaikki muutkin. Teatteriin ei kannata mennä saamaan sellaista tietoa, jonka tietää ennestään. Teatteriin ei pidä mennä saamaan uuttakaan tietoa. Tietoa ei tarvitse jakaa joka paikassa. Riittää, että koulu jakaa tietoa ja journalismi riehuu totuuden kanssa. Olisi hyvä, jo teatteri olisi sellainen tietoon ja totuuteen sitoutumaton paikka, jossa voisi pitää hauskaa sen kustannuksella, miten kärsimme tietojemme kanssa elämisestä.

TaYT teki erinomaista analyysin, josta on pääteltävä, että nykyisen ansaintalogiikan vallitessa journalismista voi tulla vain sellaista kuin se jo on tai vielä valheellisempaa. Päätelmän masentavuus ei ole TaYT:n vaan omistussuhteiden vika.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Neuvojen antaminen on tähtien antamisen jälkeen typerintä, mitä arvion kirjoittaja voi tehdä. Teatterin tehtävänä on tehdä ilahduttavia esityksiä. Minun tehtäväni on kertoa, miltä ilahdutus tuntuu.

Nyt tuntui, että TaYT oli liiaksi kiinni tiedossa, eikä löytänyt hyvää tapaa totuuden keskellä päivät pitkät kärsivien katsojiensa ajattelun rentouttamiseen. Hyvä tapa häivähti Kumbayassa. Se leikkasi esityksen virkistävällä tavalla kahtia. Ikuisuuden kosketusta olisi voinut olla myös sketsien sisällä, esityksen mikrorakenteissa. “Kumbaya, my Lord, kumbaya”. Suomeksi se voisi nuotit muuttaen olla: “tuuppa tänne, Herra!” Ja: “tuuppa tänne, emme pelkää!”.

Pertti Julkunen