Fair Transport – Reilujen kuljetusten Eurooppa

Juha Jokelan itsesensuurikomedia ja Mielensäpahoittaja Kansallisteatterin syksyn vetonauloina

kansallisteatteri verkkoon
Juha Jokelan uuden komedian päärooleissa nähdään Kari Ketonen, Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Elena Spirina.

Kansallisteatterin suuren näyttämön ensi syksyn kotimaisena kantaesityksenä nähtävä Juha Jokelan itsesensuurikomedia “Sumu” tarttuu suomalaiseen ikuisuusteemaan: pienen valtion ja sen kansalaisten eettiseen akrobatiaan ja ennakkoluuloihin suuren, arvaamattoman naapurimaan varjossa. Näytelmä yhdistelee älykkään humoristisesti liike-elämän, tieteen, politiikan ja moraalin kuvioita.

Tarinassa eletään vuotta 2014. Kolmen miehen Somnimag-yhtiön huippuinnovaatio, laite nimeltä MGD, kartoittaa ihmisen aivotoimintaa ennennäkemättömän tarkasti. Ainoa ongelma on kalliin koneen saaminen kaupaksi. Kun laitetta lähdetään Työ- ja elinkeinoministeriön tuella viemään Venäjälle, ongelmia on äkkiä paljon enemmän.

Somnimagin toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) jää puun ja kuoren väliin, kun markkinointipäällikkö Jone (Kari Ketonen) on valmis tinkimään moraalista projektin nimissä ja päätutkija Taisto (Jani Karvinen) vastustaa koko Venäjä-yhteistyötä. Kun itänaapurin ulko- ja sisäpoliittinen toiminta seurauksineen käy yhä vaikeammin ennustettavaksi ja avustajaksi palkattu, suomenvenäläinen Larissakin (Elena Spirina) vaikuttaa epäilyttävän pätevältä, ei paluuta harmaalta alueelta enää ole.

Vesa Vierikko Mielensäpahoittajan rooliin

Tuomas Kyrön “Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja saa ensi-iltansa Pienellä näyttämöllä 21. syyskuuta.  Arto af Hällströmin ohjaamana. Satu Rasilan dramatisoimassa tarinassa tuttu jäärä alkaa valmistautua lähdöistä suurimpaan. Mielensäpahoittajan roolin tekee  Vesa Vierikko. Alkuperäisissä suunnitelmissa rooliin oli tulossa sen menestyselokuvassakin tehnyt Antti Litja, mutta hän joutui sairastumisen takia jättämään roolin harjoittelun kesken syksyllä 2014.

Veera Tyhtilän Kansallisteatterille kirjoittamassa  uutuusnäytelmässä “60stand up -koomikko Tuuti seisoo viimeisen mahdollisuuden partaalla. Ura on pahassa laskusuhdanteessa, mies Tarmo elelee omissa maailmoissaan ja työnantaja Henri haluaisi palkata komediaklubilleen nuoremman esiintyjän. Pienestä tragediasta kuoriutuu esiin sinisävyinen komedia elämän syrjästä, parrasvaloista ja naurujen  lunnaista.

Laulujen ja livemusiikin säestämän esityksen rooleissa nähdään  Terhi Panula, Juhani Laitala ja Petri Liski. Omapohjassa 7. syyskuuta ensui-iltansa saavan esityksen ohjaa Otso Kautto.

Keskustelua aiheesta

Neiti Aika muistelee

Kuva: Pasi Järvenpää
täsmä
Meri-Maija Näykki on monologiesityksessään Neiti Aika, joka palaa Kekkosen aikaan.

Vanhuksille ja muille erityishuomiota tarvitseville ryhmille tarkoitetusta teatterista on viime vuosina puhuttu ikään kuin se olisi sosiaalipolitiikkaa tai suorastaan hyväntekeväisyyttä, jonka tekeminen on tappioksi teatterin taiteellisuudelle. Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella kahtena kesänä tehty “hoivataide” kertoo muuta. Nuoriso teki vanhusten muistoista teatteria, jonka taiteellinen virkistävyys syntyi sukupolvien kohtaamisesta. Laatu löysi yleisön. Katsomon täyttöprosentti oli sadan paikkeilla.

Sukupolvien kohtaaminen tarjosi monenlaisia mielihyvän lähteitä. Minua innosti ehkä eniten se, että vanhusten muistelmiin perustuvassa näytelmässä nuoruus otettiin esiin tuoreemmin kuin juuri missään näkemässäni nuorten ihmisten tekemässä esityksessä.


Täsmäteatteri

2400 sekuntia – monologi ajasta
Käsikirjoitus ja esitysdramaturgia Iira Halttunen – Esiintyjä Meri-Maija Näykki – Säveltäjä ja sovittaja Santeri Helinheimo – Muusikko ja äänisuunnittelija Santeri Helinheimo – Skenografi Titus Torniainen

Tänä kesänä Koukkuniemessä on tehty laajan muisteluprojektin asemesta monologiesitys, jonka aiheena on aika. Mitenhän paluu Koukkuniemeen on vaikuttanut tekijöihin? Miten katsojien kokemuksia nyt kosketellaan? Vastauksia on paljon, sillä tilattavissa oleva esitys ei jää vanhainkotiin, vaan näytetään eri tiloissa monille yleisöille.

Tarmokasta työtä turvallisella sillalla

Koukkuniemi on houkutellut sukupolvien sillalle kauniilla tavalla tehtävään sopivia teatterintekijöitä. Käsikirjoittaja Iira Halttunen kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä 14-vuotiaana, eikä ole vieläkään totisesti kovin vanha. Esiintyjä, tuottaja ja itsensä ohjaaja Meri-Maija Näykki on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt toimia muun muassa invataksin kuljettajana ja sirkustaiteilijana. Koukkuniemen juhlatalon pylväshallissa Näykki muistetaan katsojien mieliin elinikäisesti painuneiden kesäteatteriesityksen voimahahmo-ohjaajaksi.

Näykissä on voimaa ja lämpöä. Hänessä on turvallisuutta. Juuri sitä turvallisuutta, joka tekee ymmärtämisen yrittämisen mahdolliseksi. Hänessä on hauskaa myötätuntoisuutta ja avointa innostuneisuutta. Innostuksessa on myös jotakin aavistuksenomaisesti salaperäistä. Mihin näyttelijä pyrkii?

Aihe tuntui minusta etukäteen sekä hyvältä että huonolta idealta. Monet filosofit tekevät ajasta abstraktin ongelman. Filosofian ongelmia ei kannata käsitellä teatterissa käsitteellisessä muodossaan. Siinä kärsii sekä filosofia että teatteri. Mutta tässä tapauksessa, vanhainkodissa kantaesitettävässä näytelmässä, ajan käsitteen käsitteleminen tuntuu imponoivalta keksinnöltä.

Koukkuniemen kesäteatterin aikaisemmat esitykset keskittyivät muistin tuomiseen näyttämölle. Ajan käsitteleminen on toisenlainen tehtävä. Muistilla ei ole aikaa, vaikka ajan hammas toisin kalvaa ja vahingossa myös koristelee muistoja. Muisti on kuin teatteriesitys: se on läsnä tässä ja nyt. Toiseen aikaan voi muistoissaan päästä välittömästi, aikaa käyttämättä. Mutta missä ollaan silloin, kun ollaan toisessa ajassa? Entä missä ollaan, kun ollaan tässä ajassa? Mitä käytämme, kun käytämme aikaa?

Hymy yhteiselle ymmärtämättömyydelle

Monologin puhujaminä hyppää pöydälle ja esittelee itsensä. Hän on Neiti Aika, vuonna 1936 työnsä aloittanut modernin ajan lähettiläs, josta tuli Suomen ensimmäinen automaattinen puhelinpalvelija. Koukkuniemen Pylväshallissa Neiti aika keskittyy muistelemaan sitä aikaa, “kun presidenttinä oli ihan Kekkonen itse, ei mikä tahansa Niinistö”.

Kekkonen toimii monologin avauksessa tunteen ja tunnelman luojana ja ajoituksen antajana, ei poliittisena henkilönä. Mielikuvitus avaa päähenkilönä toimivalle automaatille henkilökohtaisen elämän. Neiti Aika saa ihailijapostia. Automaatti muistelee äitiään. Se (tai siis hän) jää eläkkeelle, jolloin hänellä on “niin kuin ne kaikki sanoo, kaikki aika maailmassa”.  Kesäloman Neiti Aika pitää vasta eläköitymisensä jälkeen. Hän ostaa lentolipun Lontooseen. Hänen on tehtävä vanhoilla päivillään opintomatka Greenwichiin, “sinne nollavyöhykkeelle!” “Sinne mistä aika alkaa.

Neiti Aika panee merkille, että häneltä ei itse asiassa koskaan kysytä aikaa. Häneltä kysytään itse asiassa kelloa. Niinpä hänen nimensä oikeastaan pitäisi olla Neiti Kello. Tietty sivuun puhuminen koskee Neiti Ajan koko monologia. Koukkuniemen kolmaskin näytelmä puhuu itse asiassa muistista, ei niinkään ajasta Neiti Aika muistelee. Ja koska hän tekee sen pohjoismaiden suurimmassa vanhainkodissa, hänen näytelmänsä nimeksi sopisi “2400 muistoa”.

Neiti Kello kyllä kiertelee muistellessaan hieman myös ajan käsitettä, mutta ei onneksi tartu siihen. Kierrokset muistuttavat mieliimme, että aika kuuluu niihin asioihin, joita emme voi ollenkaan ymmärtää. Tiedämme tämän ennestään, mutta kierrokset eivät silti mene hukkaan, koska ne ovat hyvän mielen vallassa tehtyjä. Neiti Aika ei jakele oikeita eikä vääriä tietoja ajasta eikä mistään muustakaan asiasta. Neiti lähestyy ajan käsittämättömyyttä hyväntullisesti ja antaa hyvän tuulen viedä meidät yhteiseen tunnemaailmaan, jossa yhteisen ymmärtämättömyytemme yhteinen kohtaaminen tuntuu meistä huvittavalta, hyvää tekevältä tapahtumalta.

Pertti Julkunen

Kantaesitys oli Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella 30.7. Esitys on tilattavissa

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tappara-Ilves -tyylinen vastakkainasettelu ei enää päde Tampereen teatterielämässä

Kuva: Harri Hinkka
Patriarkka_vaaka
Tampereen Teatterissa toisen tulemisensa saavan Patriarkka-näytelmän keskushenkilöä esittää Heikki Kinnunen (seisomassa keskellä). Muut näyttelijät vasemmalta oikealle ovat Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Heikki Kinnunen, Ritva Jalonen, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen.

Tampereen Teatterin syysnäytäntökausi tarjoaa neljä ensi-iltaa, joista muodostuu ikään kuin kaksi paria: angloamerikkalaiset komediat kilpailevat yleisön suosiosta kahden eturivin suomalaisen nykynäytelmäkirjailijan kanssa.

Syksyn avaa Frenckell-näyttämöllä amerikkalaiskirjalija Larry Shuen komedia “Ulkomaalainen”, jonka ohjaa Tommi Auvinen. Ohjaajan mukaan Shuen vuonna 1983 kirjoittama näytelmä on “suorastaan käsittämättömän ajankohtainen tämän heteken Suomessa. Muukalaispeloista, ennakkoluuloisuudesta ja lapasesta lähtevästä huhumyllytyksestä ammentava komedia nauratti jokunen vuosi sitten Helsingin kaupunginteatterissa Santeri Kinnusen tähdittämänä; Tampereella pääroolissa nähdään monista komediarooleistaan kiitoksia kerännyt Ville Majamaa.

Lokakuussa TT:n päänäyttämöllä saa Suomen kantaesityksensä brittikomedia “Näytelmä joka menee pieleen”. Englantilaisten näyttelijäopiskelijoiden alunperin pubiviihteeksi tekemästä hulluttelusta kasvoi isommille estradeille päästyään hitti, jonka sekä TT:n johtaja Reino Bragge että sen Tampereella ohjaava Mika Eirtovaara näkivät Lontoossa viime vuonna. Ja olivat kuulemma nauraa itsensä näännyksiin.

Bragge teki Suomeen päästyään oitis komediasta kantaesitysvarauksen, ja Eirtovaara lähti ohjaajaksi aika kovin ennakkoehdoin: lavastuksen pitää olla valmis ennen harjoitusten aloittamista. Lavastaja Marjatta Kuivasto työryhmineen vastasi haasteeseen – valmista tuli.

Peltolan näytelmä ensi kertaa TT:ssä

Kansallisteatterin kotikirjailija Juha Jokela kirjoitti ja ohjasi ensimmäisenä “virkatyönään” vuonna 2011 teatterin 140-vuotisjuhlanäytelmäksi väkevän sukupolvidraaman “Patriarkka”. Menneen (siis 1960-70-luvulla kukoistaneen) maailman miehiä ja uuden polven avaramielisiä moniosaajia törmäyttävä draama kokee nyt uuden tulemisen, kun se saa 8.9. ensi-iltansa Tampereen Teatterin päänäyttämöllä. Keskushenkilöä, neuvostoaikaisen idänkaupan veteraani ja demarivaikuttaja Heimo Harjua, joka palaa eläkepäiviltään Ranskasta tekemään viimeistä palvelusta taantumassa kouristelevalle Suomelle, esittää Heikki Kinnunen. Hän sanoo saman ikäpolven miehenä tuntevansa tyypin.

– Aika läheltä se liippaa. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi samantyyppisiä vaiheita niin työurallaan kuin perhe-elämässään. Se on sellainen vanhan liiton mies, joka ei enää oikein opi uusia temppuja, Kinnunen kiteyttää roolihahmonsa.

Patriarkan ohjaa Tampereen Teatterin komean tulkinnan Tshehovin “Lokista” kolme vuotta sitten tehnyt Samuli Reunanen.

Uutta kotimaista draamaa tarjotaan Frenckellin lokakuisessa ensi-illassa “Tyttö ja varis”. Kyseessä on erityislaatuinen tapaus, sillä tämän äidinrakkauden äärimmäisisyyksiin pureutuvan näytelmän on kirjoittanut Sirkku Peltola, joka tunnetaan nimenomaan Tampereen Työväen Teatterin kantavana voimana niin näytelmäkirjailijana kuin ohjaajana.

Vielä 1970-luvulla, poliittisesta ilmapiiristäkin johtuen, moista “syrjähyppyä” olisi katsottu oudoksuen, paheksuen. Tampereen Teatteri ja “Työvis” olivat silloin kaupunkilaisten silmissä vähän kuin Tappara ja Ilves. Kunkin oli valittava värinsä, ja teatterissakin tekijöiltä edellytettiin “seurauskollisuutta”.

TT:n teatterinjohtaja Reino Bragge kertoo Peltolan debytoinnin Hämeensillan kupeen teatteritalossa sujuneen hyvässä yhteisymmärryksessä. Prosessi käynnistyi, kun Anna-Elina Lyytikäinen ohjasi Peltolan näytelmän lukudraamana Kansallisteatterin lavaklubilla järjestetylle uuden kotimaisen draaman festivaalille.

– Kun Tampereen Työväen Teatteri ei kyennyt ihan lähitulevaisuudesta löytämään Sirkun näytelmälle paikkaa omasta ohjelmistostaan, tuli pohdintaan, josko pääohjaajaksemme kiinnitetty Ansku Lyytikäinen voisi tehdä sen meille. TTT:n johtajakollegani Maarit Pyökäri näytti vihreää valoa, ja niin Tyttö ja varis on nyt iloksemme ohjelmistossa.

Braggenkin mielestä vastakkainasettelun aika alkaa olla Tampereen suurten teatteritalojen välillä olla mennyttä maailmaa. Papereihin kirjaamattoman herrasmiessopimuksen mukaan teatterit eivät ennen houkutelleet tai kaapanneet taiteilijoilta toiselta, mutta nyt sitä voidaan tehdä sulassa sovussa.

– Tekniikan puolellahan meillä on ollut toimivaa yhteistyötä jo pitkään. On molempien etu, että myös taiteellisella puolella voidaan tehdä samoin, sanoo Bragge.

Peltolan teksteille ominaisia vahvoja naishahmoja esittävät Tyttö ja varis -näytelmässä TT:n vahvat ja kokeneet näyttelijät Tuija Vuolle ja Ritva Jalonen. Ipen ja Jarden, kahden eri-ikäisen ja taustaisen miehen rooleissa nähdään Jukka Leisti ja TT:n tuore kiinnitys Antti Tiensuu.

Keskustelua aiheesta

URB 16 -festivaalilla huimaa kehonhallintaa ja hypnoottista rytmiä

Kuva: Simo Karisalo
URB16
URB-festivaalin ohjelmistosta löytyvän [p^Is] -esitysnimihirviön takaa paljastui kehonhallinnan juhlaa, jota tarjosivat tanssijat Marika Peura ja Kaisa Nieminen.

Kiasma-teatterin  jo toistakymmentä vuotta elokuun alussa järjestämä URB-festivaali on halunnut esitellä niitä nuoria kotimaisia ja kansainvälisiä taiteilijoita, joiden työt edustavat tämän hetken kiinnostavinta urbaania taidetta. Useimmiten painopiste on ollut kuvataiteissa, elokuvassa ja musiikissa, mutta mukana on aina ollut myös tanssia, teatteria ja esitystaidetta. Unohtamatta tietenkään festivaalille tärkeitä nuorille suunnattuja eri alojen työpajoja.

Vielä tällä viikolla jatkuvan URB 16 –ohjelmassa ainoa selkeästi tanssia edustava esitys oli Stoassa nähty kahden teoksen ilta Double Bill.

URB 16 –festivaali, Stoa
Double Bill

[p^Is]
Konsepti, koreografia ja tanssi Marika Peura, Kaisa Nieminen – Ääni Felix Zenger – Valot Mateus Manninen

Higher
Konsepti, koreografia ja valot Michele Rizzo – Musiikki Lorenzo Senni-  Esiintyjät Juan Pablo Càmara, Max Göran, Michele Rizzo

Toinen Double Billin esityksistä oli kotimaisen katutanssin huippuryhmän Clevan kahden perustajan Marika Peuran ja Kaisa Niemisen yhdessä beatboxaaja Felix Zengerin kanssa toteuttama improvisaatiopohjainen “[p^Is]” ja toinen Amsterdamissa toimivan koreografin Michele Rizzon klubitanssiin perustuva “Higher”.

Tanssin ja rytmin liitto

Illan aloittanut [p^Is] oli ennen kaikkea kehonhallinnan juhlaa. Peura ja Nieminen olivat aivan uskomattomia liikkeidensä ja kehonsa osien erottelussa ja hallinnassa. Olennaista esityksen koreografialle oli hidastus, jossa tavallisesti hyvinkin nopea katutanssin liikekieli purettiin jopa minimaalisen pieniin mikroliikkeisiin rytmin jatkuvuuden kuitenkaan hetkeksikään katkeamatta.

Esityksestä näkyi, että Peura ja Nieminen ovat tunteneet toisensa 18 vuotta ja tehneet runsaasti töitä yhdessä. Niin kehollinen, liikkeellinen kuin ajatuksellinenkin kontakti tanssijoiden välillä oli vaivatonta ja luottamuksellista. Vaikka kyseessä oli yhteistyö, oli Peura kuitenkin selvästi se, joka rakenteellisesti vei esitystä eteenpäin.

Tanssijoiden yhteistyö Zengerin livenä tuottaman, beatboxausta hyvinkin mielenkiintoisesti sämpläten käyttämän musiikin kanssa oli luontevaa. Johtoasema oli kuitenkin selvästi tanssilla, johon musiikki antoi ennen kaikkea rytmin.

Hitaasta kiihdytyksestä huippunopeuksiin

Rizzon Higher-teoksen tavoitteena oli tuoda yleensä klubeilla tapahtuva tanssimuoto näyttämölle ja tutkia sen ilmaisullisuutta.

Esitys alkoi äärimmäisen hitaasti ensin pelkkien valopisteiden ”tanssina” ja sitten kolmen tanssijan liikkumisella monotonisen rytmisesti ympäri tilaa. Vähitellen liikkuminen muuttui hyvinkin nopeatempoiseksi, tarkasti yhtä aikaa toteutetuiksi askelkuvioiksi, joiden loputon toistaminen vaikutti lähes hypnoottiselta.

Nopeiden jalkaliikkeiden ote maahan oli hyvin kevyt ja ylipäätään tanssimisen energia ilmavaa, mutta sisäänpäin kääntynyttä. Kukin kolmesta taitavasta tanssijasta, Rizzon lisäksi Juan Pablo Càmara ja Max Göran, liikkui tiukasti omassa maailmassaan katse maahan luotuna. Samanlaisena toistuvaan askelsarjaan tuli vain vähitellen pieniä persoonallisia eroja kehon ja käsien käytössä.

Esitykseen syntyi maaginen ja ritualistinen tunnelma, jonka myötä tanssimisen olisi hyvin voinut uskoa jatkuvan loputtomiin. Nyt näky katosi pimeyteen Lorenzo Sennin luoman rytmisen koneäänimaailman hitaasti hiipuessa.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin syksyssä on luvassa niin idänkaupan ihmeellisyyksiä, uutta Canth-kuvaa kuin mielensäpahoittajan urputuksiakin

Kuva: Ella Kaverma
verkko kansallisteatteri 1
Kansallisteatterissa syyskuussa ensi-iltaan tulevan Juha Jokelan uutuusnäytelmän rooleissa nähdään muun muassa Kari Ketonen, Timo Tuominen ja Jani Karvinen Elena Spirina."

Kansallisteatterin syysnäytäntökausi tuo teatterin eri näyttämöille kansallisia tähtiketjuja niin kirjailijoiden, ohjaajien kuin näyttelijöidenkin joukkueista. Canth-Kyrö-Nousiainen, Smeds-Jokela-Korhonen ovat kovia koostumuksia, ja pisteeksi i:n päälle nähdään vielä Vesa Vierikko Mielensäpahoittajan roolissa – Antti Litjahan joutui sairastumisensa vuoksi vetäytymään roolista toissa syksynä vähän ennen ensi-iltaa.

Tuomas Kyrön romaanista sovitettu “Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja” saa viimein ensi-iltansa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 21.9. teatterinjohtaja Mika Myllyahon dramatisoimana ja ohjaamana.

Pienen näyttämön syksyn toinenkin ensi-ilta on suositun kotimaisen nykykirjailijan käsialaa. Miika Nousiaiselta ilmestyy parin viikon kuluttua hänen neljäs romaaninsa “Juurihoito”, joka saadaan todella tuoreeltaan näyttämölle marraskuun puolivälissä. Sen on dramatisoinut ja ohjannut Aleksis Meaney. Nousiainen luonnehtii teostaan “suku- ja hammaslääkäriromaaniksi” ja ohjaaja Meaneyn mukaan siinä etsitään vastauksia kolmeen kysymykseen: kuka olet, minne menet ja puudutetaanko?

– Pyrkimyksenämme on, että komediallisesta näytelmästä tulisi paitsi naurattava, myös sopivasti liikuttava. Saattaa olla, että paikoin liikutaan myös surrealismin puolella, sillä sellaiseen Miikan romaani tarjoaa kiitettävästi aineksia, ohjaaja Meaney valottaa.

Suuri näyttämö, suuret aiheet

Kansallisteatterin lippulaivanäyttämöllä ollaan suurten kansallisten aiheiden äärellä. Juha Jokelan uuden näytelmän keskiössä on pyhä idänkauppa, Seppo Parkkisen kirjoittamassa ja Kaisa Korhosen ohjaamassa kantesityksessä taas Minna Canth, ainoa liputuspäivän meillä saanut nainen.

Syyskuun 14. kantaesitettävä “Sumu” on teatterin kotikirjailija Jokelan toinen työ Kansallisen suurelle näyttämölle. Edellinen, “Patriarkka” veti yli 40 000 katsojaa, joten odotukset ovat suuret. Sumu on komedia Suomen ja Venäjän (kauppa)suhteista , joita kuvataan itävientiä harjoittavan, neurologisiin tutkimusvälineisiin erikoistuneen teknologiayrityksen kautta. Tämä Somnimag-yhtiö joutuu bisneseettisiä kysymyksiä pohtiessaan muun muassa tekemään itselleen selväksi, onko se harjoittamassa yhteistyötä venäläisten tutkijakollegoiden vai sittenkin Putinin hallinnon kanssa. Komediaan ujuu myös trillerimäisiä sävyjä.

– Näytelmän henkilöthän joutuvat askartelemaan jonkunlaisen pelon kanssa, ja pelko on ominaisuus, ett joka syö arvokkuutta – niin yksilöiltä kuin vaikkapa valtioilta, Jokela kertoo peruslähtökohtia “itsesensuurikomediassaan”, jonka hän itse ohjaa.

Marraskuun lopulla suurella näyttämöllä ensi-iltaan tuleva Parkkisen ja Korhosen näytelmä “Canth” juontaa juurensa paitsi Kaisa Korhosen jo koululaisena syttyneestä Minna Canth -innostuksesta, myös tarpeesta tuoda uusia näkökulmia kansalliseen Canth-kuvaamme.

– Suomessa on ollut vallalla tietty tendenssi-Minnan kuva jo yli vuosisadan. Näytelmässä taas on tarve ymmärtää Minnaamuutenkin kuin hänen missionsa ja taiteensa läpi. On tärkeää, että taiteilijaa arvioidaan hänen oman aikansa raameissa. Me haluamme toisaalta  tuoda esiin hänen radikalisuutensa ja humanistisen luonteenlaatunsa, mutta ihan erityisesti näyttää se todellinen ihminen, joka on jäänyt  ikonisen kuvan ja patsaiden taakse, Kaisa Korhonen kertoo juuri nyt näyttämöharjoitusten alkuun virittäytyvän  työryhmänsä tehtävänasettelusta.

Smeds avaruusmatkalla

Kansallisteatterin residenssitaiteilijana töitä tekevä Kristian Smeds tuo lokakuussa Willensaunan näyttämölle “teatterillisen paritanssin” nimeltä “Just Filming”, jonka esittävät unkarilainen ja virolainen näyttelijä eli Annamária Lang ja Juhán Ulfsak. Esityksen musiikeista vastaavat Pekka Kuusisto, Verneri Pohjola ja Timo Kämäräinen, kolmikko, jonka virtuositettia Smeds luonnehtii “levy-yhtiöpomojen märäksi uneksi”.

Esityksensä muista sisällöistä Smeds on varsin vaitonainen.

– Taide ei selittämällä parane, mutta jonkinlaista avaruusalusta me olemme Willensaunaan rakentamassa, ja kun sen kyytiin nousee, niin… Esityskielinä ovat broken english ja broken suomi, mutta puhetta ei ole luvassa paljon. Mutta ihan niin pitkään ei tarvitse pimeässä istua, kuin Tabussa, Smeds virnistää viitaten viime syksynä suurelle näyttämölle ohjaamaansa täysin sanattomaan esitykseen, joka alkoi noin vartin mittaisella pilkkopimennyksellä.

Willensaunan toinen ensi-ilta on uudenlainen näkemys Shakespearen Rikhard III, jonka ohjaa Jussi Nikkilä ja  nimiroolin tekee Kristo Salminen.

Terhi Panula esittää ikääntyvää stand -up -koomikkoa Veera Tyhtilän näytelmässä "60".

Terhi Panula esittää ikääntyvää stand -up -koomikkoa Veera Tyhtilän näytelmässä “60”.

Kansallisen pienimmän näyttämön, Omapohjan, ensi-illoista Veera Tyhtilän kirjoittama “60”, joka ohjaajansa Otso Kauton mukaan on vaikeasti aseteltavissa komedia-tragedia-akselille, sillä näytelmässä käsitellään ikääntyvän, itse asiassa maan vanhimman stand up-koomikon näkökulmasta naurun hintaa.

Anna Paavilaisen ja Marja Salon esitys “Sinuus” jatkaa tekijöidensä näyttämöprojektia, jossa on tutkiskeltu katseen kohteena olemista nykymaailmassa.

Joulukuussa Omapohjassa esitetään reilun viikon verran Iida Vanttajan ja Antti Kasken aikuisille suunnattua nukketeatteriproduktiota “Kohtauspaikkoja kadonneille”.

 

 

Keskustelua aiheesta

Yana Rossin Reykjavikissa ohjaama Lokki kruunasi Tampereen Teatterikesän

Kuva: Grimur Bjarnason
mávurinn
Konnin eli Konstantin Treplevin kokeellinen näytelmä otetaan vastaan rempseän huvittuneesti Reykjavikin kaupunginteatterin Lokissa, joka oli viikon kestäneen Tampereen Teatterikesön huippua.

 

Tampereen Teatterikesä

Reykjavikin kapunginteatteri

Anton Tshehov: Lokki

Ohjaus Yana Ross – Dramatisointi Aina Bergroth – Rooleissa mm. Björn Stefánsson, Halldóra Geirharðsdóttir, Þórunn Arna Kristjánsdóttir, Þuríður Blær Jóhannsdóttir, Björn Thors, Hilmar Gudjansson, Hilmir Snær Gudnason  

Latvialaissyntyisen amerikkalaisohjaaja Yana Rossin kahdessa peräkkäisessä Tampereen Teatterikesässä nähdyillä, pohjoismaisiin teattereihin tehdyillä Tshehov-ohjauksella oli minun silmissäni eroa kuin aamulla ja illalla. Tai dagenefterillä ja hilpeällä nousukännillä. Siinä missä viime kesänä nähdyn Uppsalan kaupunginteatterin “Vanja-enon” tshehovilainen  ajan tappaminen hönki pahantuulisuutta, ylimielisyyttä ja huonoa humalaa, oli tämänkesäinen Reykjavikin kaupunginteatterille ohjattu  “Lokki” iloluontoinen, kujeellinen ja traagiseen kääntyessäänkin kepeä.

 

Syyskesä on tshehovilaisista kausista julmin

Yana Rossilla tuntuu olevan tietynlainen kuva pohjoismaisista kesänviettotavoista, sillä sekä ruotsalaisessa että islantilaisessa toteutuksessa otetaan kuppia varsin antaumuksellisesti. Ja melankolisesti. Syyskesä on paitsi välivuodenaika, myös tsehovilainen luopumisesta kumpuava perusmielentila. Mutta kun Vanjassa ruotsalaiset tuntuivat olevan kesähotellillaan kaikkina vuorokaudenaikoina laskuhumalaisen vitutuksen kourissa, niin Lokissa huvilalle ja jälkipuoliskolla soittoruokalaan kokoontunut iloinen sakki saa uskomaan, että nämä saattaisivat osata pitää hauskaa ja vaipua syysapatiaan myös ilman viinaa. He vitsailevat sanavalmiisti draamakirjailijaksi hinkuvan Konnin (alkuteoksen Konstantin Treplevin) kokeellisen näytelmän äärella ja naljailevat opettaja Simonin (Semjon) kömpelyydelle naisasioissa. He pelaavat seurapelejä ja laulavat kännissä sielu ruvella karaokea miten sattuu.

He leikkivät vielä silloinkin, kun yksi on astelemassa kohti lopullista ratkaisuaan, joka muuten videotyylittelyinen oli poikkeuksellisen pysäyttävä.

Ross pelasi Vanjassakin rock-vetoisella nykymusiikilla, mutta Lokissa valitut karaokebiisit solahtavat paremmin Tshehovin henkilöhahmojen laulettaviksi ja heidän tilannekommenteikseen. Irinan ja Ninan kilpalaulantana karjuma “Jolene” on aivan huimaava veto, mutta eipä kalpene sen rinnalla  Marian (Masha) juuri solmimansa avioliitton hämmennyksissä vetäisemä elämänmuutoslaulu “All by Myself”.

Näitä rakkauksissaan kipuilevia naisia esittävät Halldóra GeirharðsdóttirÞórunn Arna Kristjánsdóttir ja Þuríður Blær Jóhannsdóttir jäivät muutenkin Lokin osaavasta näyttelijäkaartista päällimmäisinä mieleen. Kuten myös opettajaressujaa esittävä Hilmar Gudjansson, joka aivan verrattomasti kehollisti tragikoomisuuden käsitteen.

Taide – pitkä ja kivinen tie

Vaikka Ross monin tavoin irrottaakin tulkintansa tshehovilaisesta traditiosta, näytelmän 120 vuotta sitten kirjoitettu ydinaines pusertuu esiin joka raosta. Taiteen arvotus, taiteilijaidentiteettien törmäykset js artistinen itsekkyys saavat nyt vaan  uusia moderneja muotoja. Konni tsekkaa näytelmänsä vaikutusta aivosähkökäyrillä, Irina näyttelee ylikansallisessa saippuasarjatuotannossa, kirjailija BT (Trigorin) kokee riittämättömyyden tuntaita globaalien nykykriisien pyörteissä ja niin edelleen. Taiteilijuuden taloudelliset painolastitkin saavat heijastuksia Islannin taannoin miltei konkurssiin syösseestä  finanssikriisistä.

Nykyulottuvuus on kirjoitettu Tshehovin päälle luontevasti. Siksi esitystä katsoessa ei missään vaiheessa tule kiusallista tunnetta itsetarkoituksellisesta modernisoinnista. Rossin Vanjassa näin kävi. Reykjavikin Lokissa on dramaturgina ollut Aina Bergroth, joka toimii nykyisin Suomen Kansallisteatterin kirjallisena neuvonantajana. Vähän voidaan siis kiittää suomalaista draamaosaamistakin onnistuneesta lopputuloksesta.

Tällainen islantilaistyyppinen tshehovilaisuus istuisi hyvin Suomeenkin, jos vanhalla mantereella ilmeisen hyvin viihtyvä Ross tekisi meillä venäläisklassikoita. Seuraavaksi hänen tiensä vie kuitenkin Vilnaan, missä saa ensi keväänä ensi-iltansa hänen ohjauksensa “Kolmesta sisaresta”. Kansallisteatterissammekin hänen ohjauksistaan päästään nauttimaan taas ensi vuonna, mutta työn alle tulee silloin uusiksi sovitettua  skandinaavista klassikkodraamaa

 

Keskustelua aiheesta