Turva – Hymy

Juha Jokelan itsesensuurikomedia ja Mielensäpahoittaja Kansallisteatterin syksyn vetonauloina

Juha Jokelan uuden komedian päärooleissa nähdään Kari Ketonen, Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Elena Spirina.

Kansallisteatterin suuren näyttämön ensi syksyn kotimaisena kantaesityksenä nähtävä Juha Jokelan itsesensuurikomedia ”Sumu” tarttuu suomalaiseen ikuisuusteemaan: pienen valtion ja sen kansalaisten eettiseen akrobatiaan ja ennakkoluuloihin suuren, arvaamattoman naapurimaan varjossa. Näytelmä yhdistelee älykkään humoristisesti liike-elämän, tieteen, politiikan ja moraalin kuvioita.

Tarinassa eletään vuotta 2014. Kolmen miehen Somnimag-yhtiön huippuinnovaatio, laite nimeltä MGD, kartoittaa ihmisen aivotoimintaa ennennäkemättömän tarkasti. Ainoa ongelma on kalliin koneen saaminen kaupaksi. Kun laitetta lähdetään Työ- ja elinkeinoministeriön tuella viemään Venäjälle, ongelmia on äkkiä paljon enemmän.

Somnimagin toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen) jää puun ja kuoren väliin, kun markkinointipäällikkö Jone (Kari Ketonen) on valmis tinkimään moraalista projektin nimissä ja päätutkija Taisto (Jani Karvinen) vastustaa koko Venäjä-yhteistyötä. Kun itänaapurin ulko- ja sisäpoliittinen toiminta seurauksineen käy yhä vaikeammin ennustettavaksi ja avustajaksi palkattu, suomenvenäläinen Larissakin (Elena Spirina) vaikuttaa epäilyttävän pätevältä, ei paluuta harmaalta alueelta enää ole.

Vesa Vierikko Mielensäpahoittajan rooliin

Tuomas Kyrön ”Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja saa ensi-iltansa Pienellä näyttämöllä 21. syyskuuta.  Arto af Hällströmin ohjaamana. Satu Rasilan dramatisoimassa tarinassa tuttu jäärä alkaa valmistautua lähdöistä suurimpaan. Mielensäpahoittajan roolin tekee  Vesa Vierikko. Alkuperäisissä suunnitelmissa rooliin oli tulossa sen menestyselokuvassakin tehnyt Antti Litja, mutta hän joutui sairastumisen takia jättämään roolin harjoittelun kesken syksyllä 2014.

Veera Tyhtilän Kansallisteatterille kirjoittamassa  uutuusnäytelmässä ”60stand up -koomikko Tuuti seisoo viimeisen mahdollisuuden partaalla. Ura on pahassa laskusuhdanteessa, mies Tarmo elelee omissa maailmoissaan ja työnantaja Henri haluaisi palkata komediaklubilleen nuoremman esiintyjän. Pienestä tragediasta kuoriutuu esiin sinisävyinen komedia elämän syrjästä, parrasvaloista ja naurujen  lunnaista.

Laulujen ja livemusiikin säestämän esityksen rooleissa nähdään  Terhi Panula, Juhani Laitala ja Petri Liski. Omapohjassa 7. syyskuuta ensui-iltansa saavan esityksen ohjaa Otso Kautto.

Keskustelua aiheesta

”Katastrofi” – shokkiesitys järkytti Tampereen Työväen Teatterin – ”Vaarantaa toiminnan”

Kuva: Ansa Blomberg
Teatterissa on esitetty muun muassa Kuninkaan puhetta. Kuningas Yrjö VI (Tommi Raitolehto) harjoittelee hengitystekniikka.

Valtionosuustyöryhmä esittää tänään Opetusministeriölle jättämässään esityksessä, että Tampereen Työväen Teatterin kansallisnäyttämön asema tulisi poistaa. Tämä tarkoittaisi 2 miljoonan euron leikkausta teatterin budjettiin. Muiden kansallisnäyttämön asemassa olevan teattereiden asemaan tai rahoitukseen ei esityksessä puututa.

”Onko tarkoitus, että Teatteripääkaupunki Tampere ja TTT toimivat VOS-uudistuksen ainoana rahoittajana? Ehdotus pudottaa puheteatterin rahoitusta Tampereella kaikkiaan 24 prosenttia ja TTT:lle se tarkoittaa 20 prosentin leikkausta koko vuosibudjettiin. Ehdotus vaarantaa TTT:n toiminnan, erityisesti suuren näyttämön osalta, ja Tampereen aseman maamme Teatteripääkaupunkina”, hämmästelee teatterinjohtaja Maarit Pyökäri esityksen pääkaupunkikeskeisyyttä tiedotteessa.

TTT on Suomen kolmanneksi suurin teatteri ja suurin teatteri pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

”Ehdotus on aluepoliittinen katastrofi ja ristiriidassa työryhmän omien periaatteiden kanssa. Työryhmän yksi teeseistä oli nimenomaan taiteen alueellinen saavutettavuus. Miten tämä toteutuu, jos leikkaukset kohdistuvat siihen ainoaan kansallisnäyttämöön, joka toimii pääkaupunkiseudun ulkopuolella?”, Pyökäri sanoo.

Pyökäri huomauttaa, että työryhmän ehdotus ei ollut yksimielinen ja ehdottaa, että työryhmä voisi tutustua teatterin toimintaan ja sen tehokkuuteen hieman tarkemmin.

”Olemme valtion erityistukea nauttivista kansallisnäyttämöistä kustannustehokkain. TTT:n pääsylippua tuettiin vuonna 2016 noin 54 eurolla kun vastaava luku oli Kansallisteatterissa 60 euroa, Svenska Teaternissa 123 euroa ja Kansallisoopperassa 184 euroa.”

Tampereen Työväen Teatteri kerää vuosittain noin 145 000 katsojaa esityksiinsä. Teatteri tuottaa matkailutuloa Tampereelle noin 3–4 miljoonaa. TTT:ssä työskentelee vuosittain liki 400 työntekijää.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin keväässä teinihormonit hyrräävät ja Lemminkäinen vaihtaa viihteelle

Kuva: Jari Soini
Kansallisteatterin Willensaunassa maaliskuussa ensi-iltaan tulevassa Michael Baranin näytelmässä Tyttö, joka kävelä käsitellään komen yhteenkietoutuvan monologin kautta suuri ihmisenä olemisen ja yhteisen historiamme. Näyttämöllä ovat Seela Sella, Aksa Korttila ja Pirjo Määttä.

Kansallisteatterin kevätkauden ennakoitavia yleisömagneetteja ovat edellisestä Shakespeare-ohjauksestaan  palkitun Jussi Nikkilän ohjaama ja yhdessä Anna Viitalan kanssa uusiksi sovittama ”Romeo ja Julia” – eli nyt muodossa ”Julia & Romeo” – sekä Finlandia-palkitun Juha Hurmeen uusi sukellus suomalaisuuden myytteihin näytelmässä ”Lemminkäinen”.

Hurme totesi Kansallisteatterin kauden avajaisissa tiistaina, että Lemminkäinen on turhan vähälle käytölle jäänyt voimavara suomalaisessa tarinaperinteessä. Hurme vapauttaa nämä energiat Kansallisen pienellä näyttämöllä viikinkiseikkailua, musiikkiteatteria ja filosofisesti pohdiskelevaa draamaa surutta yhdistelevässä ”viihdenäytelmässä”, jossa on ohjaaja-kirjoittajan mukaan luvassa niin seksiä kuin väkivaltaakin. Hurme tosin kertoo, että esityksen taistelukoreografi Seppo Kumpulaisen panos on pienentynyt näytelmän ehdittyä harjoitusvaiheeseen, sillä taistelukohtaukset ovat vähentyneet sitä mukaa kun viihde on lisääntynyt.

Veronalaista teinirakkautta uusin maustein

William Shakespearen julmin kuningastragedia ”Rikhard III” sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa syksyllä 2016, ja jatkaa suuren kysynnän vuoksi ohjelmistossa yhä. Talvella Rikhard esitetään vielä kahdeksan kertaa, ja kun esityskausi helmikuun lopulla päättyy, luvassa on lisää triolta Shakespeare-Nikkilä-Viitala, kun Julia & Romeo saa ensi-iltansa sopivasti maaliskuun alussa. Shakespearen kertomus kahden teini-ikäisen veronalaisen rakkaudesta onnettomien tähtien alla eli sukuvihan välikappaleina saa Kansallisteatterissa ajankohtaistetun tulkinnan, jonka pääparina nähdään teatterikoululaiset Diana Tenkorang ja Olli Riipinen. Dramaturgi Anna Viitala lupaa, että esityksessä hormonit hyrräävät ja paljon versioituun klassikkotarinaan tarjoutuu monia katselukulmia.

Kansallisteatterin muita kevään uutuuksia ovat Michael Baranin ”Tyttö, joka käveli”, Mika Myllyahon ”Korjaamo”, Aurinkoteatterin kanssa kimppatuotantona toteutuva Juha Mustanojan ja Leea Klemolan uusi yhteistyö  ”Atlantis” sekä Veera Salmen luoman kokoperheensuosikki Maurin paluu näyttämölle tarinassa ”Mauri ja mini-isoveli”.

Baranin uutuusdraaman perustana on kolme yhteen novoutuvaa, eri sukupolvien naisten esittämää monologia. Niissä puhutaan suurista asioista kuten totuuden ja valheen suhteista, uusista aluista sekä juutalaisten kohtalosta Euroopan historian synkimmistä vaiheessa. Parhaaseen karnevalistiseen Aurinkoteatteri-tyyliin toteutettava Atlantis taas pöllyttää fantasiatarinan kehyksessä vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka ovat viemässä  ihmisiä kohti eriarvoisuutta  suhteessa tiedonsaantiin ja koulutukseen.

Synkkiä maailmanhistorian vaiheita nousee esille myös Omapohjassa tammikuussa nähtävässä musiikkiteatteriesityksessä ”Meri niin suuri”.  Matti-Juhani Karilan kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama tarina sai kantaesityksensä viime vuonna Länsi-Afrikassa Benininissä sikäläisin voimin esitettynä ja nyt siitä nähdään suomalais-beniniläisin näyttelijävoimin tehty versio, jossa edelleen on keskiössä afrikkalaisen orjanaisen Madlenan  elämäntarina vuosisatojen takaa.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho tarttui kitaraan tiistaisessa kevätkauden avajaistilaisuudessa säestäessään yhdessä Sanna Salmenkallion kanssa irakilaista Ali Saedia. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön menestyksekkäässä ”Toinen koti” -esityksessä mukana oleva Saed on yhä vaikka turvapaikkapäätöstä.

Päänäyttämöiden rinnalla myös Kansallisteatterin Lavaklubilla ja Kiertuenäyttämöllä nähdään keväällä ensi-iltoja. Kiertuenäyttämön tie kulkee tällä kertaa koulukoteihin, joita varten Johanna Freundlich on sovittanut ja ohjannut tiheän 80-minuuttisen tulkinnan Dostojevski-klassikosta ”Rikos ja Rangaistus”. Lavaklubilla nähdään maaliskuussa Heini Junkkaalan ohjaama dokumenttiteatteriesitys ”Axel”. joka kertoo tositarinan nimihenkilönsä muuttumisesta naisesta mieheksi ja aikuiseiällä koetusta äänenmurroksesta. Huhtikuussa Lavaklubilla saa uusintaensi-iltansa Kristian Smedsin läpimurtoteos ”Jääkuvia”, jonka ohjaaja-käsikirjoittaja toteuttaa nyt parimymmentä vuotta kantaesityksensä jälkeen uudella kansallisteatterivetoisella miehityksellä.

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Circo Aereon uutuudesta: Kinema hämää silmää ja ihastuttaa taidokkuudellaan

Kuva: Markus Garder

Circo Aereon panos loppumetreillään oleviin Suomen 100-vuotisjuhliin on yhteistyössä Tukholman Suomen-instituutin kanssa toteutettu sirkusesitys Kinema, joka sai kantaesityksensä lokakuun alussa Tukholmassa. Suomen ensi-ilta oli Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa.

Kinema on Circo Aereon perustajan ja suomalaisen nykysirkuksen pioneerin Maksim Komaron ohjaama. Latinankielinen sana kinema tarkoittaa liikettä ja myös elokuva-sana pohjaa siihen.

Nämä molemmat näkyvät esityksessä, onhan koko sirkustaide jatkuvaa ihmisten tai esineiden liikettä. Ja myös silmän, jota taitavasti hämätään.

NYKYSIRKUS

Circo Aereo, Espoon kulttuurikeskus Louhisali

Kinema

Ohjaus ja konsepti Maksim Komaro – Videot Kallee Nio – Valot Juho Rahijärvi – Ääni Tuomas Norvio – Puvut Kristina Nováková Záveská –  Lavastus Maksim Komaro, Kalle Nio, Juho Rahijärvi ja Katrine Hǿyberg – Esiintyjät Karolina Aamås, Lisa Angberg, Karyna Saarela, Vellu Saarela, Onni Toivonen

Se tulee esiin ennen kaikkea Kalle Nion videoissa, jotka luovat odottamattomia ja ällistyttäviä illuusioita. Sirkustaiteilijan jättikokoisessa päässä liikkuvat niin silmät kuin korvatkin ja akrobaatin raajat näyttävät venyvän loputtomiin. Nämä ja moni muu esityksen kohtaus vaativat esiintyjiltä millin- ja sekunnintarkkaa suoritusta, jotta kaikki onnistuu.

Nykysirkuksessa on jo jonkin aikaa ollut vallalla tietynlainen uusvanhahtavuus. Tarkoitan sillä tarkoituksellisen yksinkertaista visuaalista ilmettä ilman kimallusta sekä päällepäin yksinkertaisilta näyttäviä numeroita, joissa on viittauksia sirkuksen varhaisvaiheisiin.

Kun tähän lisätään Komaron kekseliäs mielikuvitus ja hieman vino huumori, tuloksena on esitys, jossa on taukoamatta pieniä yllätyksiä ja jotenkin unenomaista tunnelmaa.

Sirkusprinsessa Lisa Angbergin hevonen onkin kahdella tasapainoskootterilla kontallaan oleva ihminen. Elävää räsynukkea (Karyna Saarela) riepotellaan köysien varassa maassa ja ilmassa aivan uskomattomiin asentoihin. Onni Toivonen jongleeraa keilojen lisäksi myös riikinkukon sulilla ja taistelee huikeasti trikkaavan akrobaatti Vellu Saarelan kanssa. Jättimäisessä hameessaan ilma-akrobaatti Karoline Aamås lentelee sulavasti neljästä köydestä toiseen.

Esityksessä ei ole varsinaista juonta, vaan numerot seuraavat toisiaan löyhällä logiikalla. Lopulta palataan alun ihmispyramidiin.

Kinema on yhteen hitsautuneen esiintyjäryhmän hieno matka, jossa katsoja nauttii esiintyjien rennosta läsnäolosta ja monipuolisista taidoista.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Tehdas-teatterin sisällisotanäytelmästä: Punavalkoisen Turun kaksi vahvaa naista

Kuva: Jussi Virkkumaa
Värit ovat vapauden -näytelmän Aina (Mari Naumala, vasemmalla) ja Cecilia (Sofia Molin) rauhoittuvat Biologisessa museossa.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Turussa on nähty muun muassa musikaali  Touko Laaksosesta ja tuore näyttämötoteutus Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Nukketeatteristaan tunnettu Tehdas Teatteri paneutuu syyssesongin päätteeksi vuoden 1917 itsenäistymistapahtumia ympäröivään aikaan naisnäkökulmasta.

”Värit ovat vapauden” -näytelmän primus motor Anni Mikkelssonin on tuttu paljon kehuja saaneesta Meriteatterista, jonka hän perusti vuonna 2013 Turun saaristoon, Rymättylään. Tätä uutta esitystä varten hän on paneutunut historiakirjallisuuteen, joista yksi tukipilari on ollut Rauno Lahtisen kirja ”Punainen Turku 1917–1918” .

Turku oli sisällissodassa Suomen vallankumouksellisin kaupunki. Vaikka kaupungissa ei käyty suuria taisteluita, turkulaiset kapinapäälliköt olivat merkittävässä roolissa koko maan kannalta.

Näytelmässä Aina Jonsson (Mari Naumala) saapuu nopeasti teollistuneeseen Turkuun, saa töitä tehtaasta ja tutustuu näin työväenliikkeeseen. Samaan aikaan toisella puolen kaupunkia Cecilia Kivi (Sofia Molin) haaveilee vapaudesta jugend-talon persialaismatolla maaten ja  Södergrania lausuen.

TEATTERI

Tehdas-teatteri

Anni Mikkelson: Värit ovat vapauden

Ohjaus  Anni Mikkelsson – Lavastus Heini Maaranen – Puvut Maiju Tainio ja Riikka Mäntymaa – Sävellys Hilla Väyrynen – Valot Jarkko Forsman – Äänisuunnittelu Antti-Juhani Manninen – Videot Jussi Virkkumaa – Rooleissa Mari Naumala, Sofia Molin, Janna Haavisto, Outi Sippola, Akseli Hannula ja Jukka Kittilä

Aina päätyy Kiven taloon palvelijattareksi. Vaikka naiset ovat täysin eri maailmoista, he ystävystyvät. Cecilia on yksinäinen ja mieleltään rikkinäinen, mutta Aina ymmärtää häntä.  Kumpikin ilmaisee ahdistustaan eläinten tavoin. Yhteinen rauha löytyykin Biologisessa museossa.

Vaikka vuoden 1918 aikana naisten tiet eroavat Ainan liittyessä punakaartiin, Cecilia ei unohda Ainaa ja kaipaa ystävää sodan jälkeenkin.

”Tää on viimeinen taisto…”

Tehdas-teatteri sijaitsee vanhassa teollisuuskiinteistössä, josta on saatu intiimi ja tunnelmallinen tila. Seiniin heijastuvat videot sekä tehokkaat valot ja äänitehosteet imaisevat mukaansa sadan vuoden takaisille Turun kaduille.

Mikkelssonin ohjaus on täynnä maukkaita ratkaisuja ja yksityiskohtia symboliaan vaihtavista tiilistä eläimelliseen mimiikkaan.

Näytelmä kertaa kärjistyneen kaupungin vaiheet eläväisesti. Käsiohjelmassa ohjaaja kuvailee sotaa tilanteeksi, jossa nurkkaan ahdistetut eläimet hyökkäävät.

Kokonaisuus olisi kuitenkin kaivannut punakynää. Vasta väliajan jälkeen esitys löytää ytimekkäämmän rytmin. Alkupuolella tehoja tuovat laulut (mm. ”Kansainvälinen”) ja näyttelijöiden luomat ääniefektit, mutta keinot kallistuvat helposti ylienergiseksi sähläykseksi, jota olisi ollut syytä himmata.

Pääosaa esittävä Mari Naumala on ihastuttava ja uskottava. Sofia Molin kasvattaa ahdistuneen porvarisrouvan tuntoja näytelmän edetessä onnistuneesti.

Oikea tapa muistaa

Ensi vuonna sata vuotta tulee kuluneeksi kansalaissodasta. On mielenkiintoista nähdä, millä kaikilla tavoin sitä tullaan muistamaan.

Taide on parhaita väyliä tuoda Suomen historian synkkiäkin aikoja esiin. Erilaisia esityksiä katsoessa voi  oppia ja ymmärtää enemmän perusasioita historiasta.

Värit ovat vapauden -näytelmä on hyvä esimerkki onnistuneesta muistamisesta. Vuonna 1987 syntynyt Anni Mikkelsson on kyennyt sukeltamaan vallankumouksen keskellä eläneiden naisten mieliin.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Legioonateatteri löytää sielun myös murhaajasta ja myrkyttäjästä

Kuva: Silja Sorri
Saija Saarinen on tekoälyolento ja Lauri Kapanen tekoälytutkija Legioonateatterin uutuudessa.

Tamperelainen Legioonateatteri on verkkosivujensa mukaan ”eriarvoisuutta vastustava yhteisö, joka kutsuu luokseen eri-ikäisiä, erinäköisiä ja erilaisia elämänkokemuksia omaavia ihmisyksilöitä. Heitä, jotka elämän vastuksista huolimatta uskaltavat antaa itsensä ilmaisun palvelukseen”. Syrjäytymisen vastustaminen on ollut tehtävänä teatterin runsaat 20 vuotta sitten tapahtuneesta perustamisesta alkaen.

Suomi 100 vuotta –aiheinen uutuus tuo mieleen tehtävänasettelusta nousevat kysymykset. Mitä ihminen tekee, kun hän syrjäytyy? Mistä hän on syrjässä? Mitä Legioonateatteri tekee, kun se vastustaa syrjäyttämistä ja eriarvoisuutta? Kenen tai minkä palveluksessa ihminen on, kun hän on ilmaisun palveluksessa? Miten ilmaisua palvellaan Legioonateatterin näytelmässä ”Mein Gott, mikä kansa!”?

Sarkasmi ja armo

”Hyväntahtoinen sarkasmi” kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta käsitteeltä, mutta juuri sellaiselle Legioonateatterin esityksen henki perustuu. Ajan ilmiöihin ja ihmisiin kohdistuva pilkka muuttuu Timo Seppälän ohjauksessa myötätuntoiseksi huumoriksi. Kun näytelmän esittelemää henkilöä on riittävästi rienattu, episodi päättyy tunnelmaan, jonka pohjalle läikehtii pientä liikuttuneisuutta. Käy ilmi, että olemme kaikki laadullisesti erilaisia olentoja, joita ei voi verrata toisiinsa. Se, mikä meissä on yhteistä, on mittaamatonta ja määrittelemätöntä, mutta joinakin hetkinä kipeästi tuntuvaa. Se, joka on ilmaisun palveluksessa Legioonateatterissa, on vertaamattoman erilaisuuden ja mittauksia sietämättömän arvokkuuden palveluksessa.

TEATTERI

Legioonateatteri

Mein Gott, mikä kansa!

Käsikirjoitus Timo Seppälä ja työryhmä Ohjaus Timo Seppälä Valot Heikki Häkkinen Puvustus Sofia Siltanen Lavalla Saara Heikkilä, Minerva Vaara, Heidi Rauhanen, Venla Maijanen, Jenny Kolehmainen, Juha Niemi, Jenni Veikkola, Jonne Perttala, Emily Lukkarinen, Heidi Ahonen, Sheri Latvala, Saija Saarinen, Antti Matikainen, Mikko Marttinen, Harri Rasimäki, Viivi Söderholm, Roosa Vääräniemi, Lauri Kapanen

Näytelmän henkilöiden esikuvista C. G. E. Mannerheim oli murhaaja ja P. H. J. Perä on myrkyttäjä. Murhat tunnetaan ja myrkytyksen muistoksi lauletaan komea blues, mutta molemmat pahantekijät saavat armon ja arvokkuuden. Heistä löytyy sielu. Näytelmässä Perä on äidilleen oikutteleva uneton, hellyyttä kaipaava ja ansaitseva kakara. Mannerheimilla on kaunis, kaipaava katse.

Legioonateatteri noudattaa esityskonseptia, jossa resurssit voidaan käyttää tarkasti ja monipuolisesti. Terävät dialogit ja syvähumoristiset monologit vuorottelevat ällistyttävän räväköiden joukkokohtausten kanssa. Kysymys on kieltämättä kaavasta, mutta siitä ei ole syytä luopua, koska näyttelijät ovat työskennelleet sen puitteissa kerta kerralta ilahduttavammin ja vapauttavammin. Esitykset koostuvat episodeista, jotka käsittelevät ajankohtaisia ongelmia, tai niitä kliseitä, joilla ongelmia julkisuudessa latistetaan. Myös Mein Gott –näytelmä paljastuu kaikilta osiltaan ajankohtaiseksi, vaikka muonamies Mäkinen kohtaakin siinä milloin kenraali, milloin marsalkka, milloin vapaaherra Mannerheimin. Lopulta Mannerheimista kuoriutuu siviilihenkilö. Hän on pohjoispohjalainen yksinhuoltajaäiti, joka tietää jotakin työelämästä ja syrjinnästä.

Eliitti ja maliitti

Satavuotias Suomi on luokkayhteiskunta, joka pitää noususuhdanteen oloissakin yllä työttömyyttä ja häpäisee järjestelmällisesti työttömiä. Työlliset pysyvät näin nöyrinä. Julkisuudessa ei kuitenkaan tapahdu työläisten ja kapitalistien kohtaamisia, vaan vastakkain ovat toisaalta kapitalistien hyväksi ideologista työtä tekevä väestönosa, joka kutsuu itseään eliitiksi eli parhaimmistoksi, ja toisaalta me tavalliset ihmiset, jotka ansaitsemme nimitykseksemme maliitin, eli huonoimmiston.

Työläisten ja kapitalistien yhteiskunnan toinen osapuoli on olemassa ennen kaikkea työvoimana, eli välineenä toisen rikastuttamiseksi. Maliitin ja eliitin yhteiskunnassa ihmiset eivät ole laadullisesti erilaisia, vaan niin samanlaisia, että heidät voidaan laittaa arvojärjestykseen samalla vertailu-ulottuvuudella. Viha ja halveksunta kasvavat maliitin keskuudessa. Jotkut sen jäsenet löytävät niille kohteita, jotka eivät ole syypäitä mihinkään. Eliitti puolestaan näkee aiheelliseksi vakuuttaa tuon tuostakin, että se ei pelkää.

Halveksunnan, pelon ja vihan valtaan joutumista sanotaan usein syrjäytymiseksi. Kun ihminen omaksuu huonot tunnot, hän omaksuu juuri sen, mitä riistoyhteiskunta hänelle tarjoaa. Näin ollen vihan vallassa oleva ihminen ei ole syrjässä, vaan yhteiskunnan ytimessä.

Ilmaisun palvelukseen antautuminen voi vapauttaa ytimestä, päästää vähän syrjemmälle. Legioonateatteri näyttää, että ihmisille tai ihmisten tekemille taideteoksille pätevää vertailuasteikkoa ei ole olemassa. Sen se tekee yhteiskunnassa, jossa pakkovertailulla häpäiseminen kasvaa parhaillaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Teatteriteokset eivät saa enää ansioitaan siitä, minkälaisia niiden ainutkertaiset ominaisuudet ovat, vaan miten paljon muita parempia niiden väitetään olevan tasaväliasteikolla 1 -5.  On odotettavissa, että myös Legioonateatterin Mein Gott häpäistään tähdillä sen tekijöiden julki lausumien pyrkimysten vastaisesti.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta