Juhlaviikkojen HKO-konsertissa kuultiin venäläisiä kuriositeetteja ja saksalaista täyspainoisuutta

Kuva: Chris Lee
Helsingin kaupunginorkesterin kapellimestari Susanna Mälkki.

Juhlaviikkojen perjantaikonsertin päättänyt Gustav Mahlerin ”Das Lied von der Erde” (”Maan laulu”) oli arvoisensa illan huipennus. Teoksen runot on 700-luvun kiinalaisista lähteistä poiminut Hans Bethge (”Die chinesische flöte”, 1907). Tekstit on käännöksessä nimetty mukaelmiksi, kohteliaasti ja asianmukaisesti. Lähdekritiikille lienee paikkansa.

Runot kertovat elämän moninaisuudesta ja kaksijakoisuudesta, kauneuden ja luonnon, ihmisolon, yksinäisyyden ja kuoleman aiheet puhuttavat. Elämän vääjäämättömän kulun hyväksymisen suhteen on aina tehtävää.

Mahlerin monipuolisuus näkyy kiinnostuksena kirjallisuudesta sekä tunnetusti myös filosofiasta. Suuret kysymykset saivat jalansijan hänen ajattelussaan. Tämänkin laulusarjan runoihin on jäänyt säveltäjän kädenjälki teososia muokattaessa.

Kahden laulajan, Gerhild Rombergerin (altto) ja Burkhard Fritzin (tenori) tulkitseman tarinan vuorokerronta nosti esiin Rombergerin sulavaksi hiotun, pakottomana ja liki kulmattomana etenevän korkeahkon alton. Linjakkaassa äänessä on hämmästyttävää vuolautta ja soinnin aatelista kuulautta.

Burkhard Fritz näytti puolestaan miehisen tahtotilan voiman ja suoraviivaisuuden. Heti ensimmäisen osan Juomalaulussa nousutahtien kiskoina kiiltävät säkeet huokuivat korkealla kiitävän tenorin itsevarmuutta ja määrätietoisuutta.

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo

Helsingin kaupunginorkesteri

Susanna Mälkki, kapellimestari, Gerhild Romberger, altto, Burkhard Fritz, tenori

Mahlerin musiikissa on vahvaa kuvakieltä ja luonnekuvia. Tempoilla ja sävyvaihteluilla sanottava hakee kulloinkin tarvitsemaansa tehoa. Teoksessa on soinnin heleyttä ja lempeyttä, siinä soi vahvuuden kokemus ja tunteitten heittelehtiminen laidalta toiselle. Elämän kirjo on laveasti esillä. Tunnelma vaihtelee vuorolaulun tahdissa, osat esittelevät vuodenaikojen kiertoa, ihmiselämän surua ja toiveita ja luonnon suureen järjestykseen tyytymistä.

Tekijälle ominainen ylilyövä tyylittely piipahtaa sekin teoksessa, lähes mässäilevällä asenteella on omintakeinen paikkansa neljännessä laulussa.

Venäläisen historian havinaa

Dimitri Šostakovitšin Nenä-oopperan jälkeenjääneet välisoitot, interludit, ovat kuriositeetteina vallan nasevia.

Konsertissa kuultiin kolme, syistä tai toisista unhoon jäänyttä oopperan osaa. Ensimmäisen erikoisuus on urkujen asema. Interludi alkaa urkujen sormiolla kiipeilevien sävelten liikehdinnällä, johon korkeiden jousten tremolo tuo oman väri(nä)nsä. Kiihdytys seuraa kuin ensimmäisen pianokonserton kolmannessa osassa, viuhuva ja yltiöpäinen.

Toisessa pääosan saavat balalaikka ja sen sukusoitin domra. Hauskuutta ja korvanhyvää tarjotaan, onhan asialla Šostakovitš. Kolmas on kaihtelematonta kääntyilyä, eri suuntiin tunkeilevaa häpeilemätöntä uteliaisuutta ja sävelten irtipäästelemistä, tanssillista keimailuakin.

Nuoren Igor Stravinskyn Hautajaislaulu on syntynyt säveltäjän opettajan, Nikolai Rimski-Korsakovin kuoleman jälkeen. Stravinsky toivoi voivansa esityttää teoksen jossakin muistotilaisuudessa ja onnistui lopulta. Partituurin tummina humajavat ensisivut antavat vihiä teoksen luonteesta. Kaiho vaihtuu haikeuteen, esiin työntyvä nousu paisuu purkauksenomaisesti. Aran aiheen hienosäätö tapailee vielä varoen eri sävellysteknisiä suuntia. Teoksen peitelty pateettisuus ei häiritse, aitous tunteitten aallokossa näyttää kasvavien suuruuksien kohdalla olevan yhtä yleistä kuin normikansalaisillakin.

HKOn kapellimestari Susanna Mälkki pitelee orkesteriaan tarvittaessa hellästi, tarvittaessa lisää määrätietoisuuden tulivoimaa. Luottamuksellinen suhde johtajan ja muusikoiden välillä on tasaisesti kypsymässä, hedelmällinen.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Hassisen Koneen basisti Jussi Kinnunen ryyppäsi itsensä lähelle kuolemaa: ”Mun mielestä juominen oli ihan idioottien touhua”

Muusikko ja päihdeterapeutti Jussi Kinnunen on omassa elämässä ja työssään kokenut päihteiden käytön koko kirjon. Mies kamppaili viitisentoista vuotta oman päihderiippuuvuutensa kanssa.

Nykyisin Kinnunen on raitis. Hän työskentelee päihdeterapeuttina, muutosvalmentajana ja seksualineuvojana. Hän auttaa muun muassa yhtyeitä selättämään alkoholin aiheuttamia ongelmia.

Kinnusella on vankka muusikon tausta monissa suomalasissa huippuyhtyeissä. Hassisen Kone oli 1980-luvun alussa Suomi-rockin kovimpia juttuja ja Jussi Kinnunen soitti bändissä bassoa.

Viina virtasi 1980-luvulla sekä lauluissa kuin kansankuppiloiden ja soittajien pöydissä, mutta Jussi Kinnunen vierasti päihteiden ylistystä.

– Koin olevani erilainen kuin muut, Jussi Kinnunen sanoo.

– En aluksi edes juonut paljon, koska en nähnyt siinä mitään hienoa tai ylipäätään juomisessa muutenkaan mitään glamouria. Mun mielestä juominen oli ihan idioottien touhua, mutta jotenkin sitä vaan valahti siihen samaan showhun itse.

Vähitellen Kinnusen juominen muutti pakonomaiseksi.

– Olin tuurijuoppo. Juomaputket olivat ihan poissuljettuja aluksi. Alusta lähtien mun krapulat oli todella rankkoja. Sitten joku varmaan vinkkasi, että sillä se lähtee millä se on tullutkin.

Vähitellen kerta- ja rohkaisukännääminen muuttui kahden ja kolmen päivän juopotteluiksi, sitten viikon.

Elämyksellisesti ymmärsin, että nyt mä taidan ihan oikeasti kuolla, jos en lopeta juomista.

Kinnunen alkoi käyttää amfetamiinia krapulalääkkeenä, jotta olisi selvinnyt keikoista jotenkuten kunnialla.

– Se oli kauhea kemiallinen sekametelisoppa.

Vuonna 1997 Kinnunen hän makasi Helsingin Meilahden sairaalassa – ensin leikkaussalissa ja sitten teho-osastolla.

– Mun kohdalla viimeinen havahduttaja oli se, kun elämyksellisesti ymmärsin, että nyt mä taidan ihan oikeasti kuolla, jos en lopeta juomista. Maksa, ruokatorvi ja mahalaukku olivat kaikki paukahtaneet samaan hötäkkään. Olin sitä oikeasti kyllä toivonutkin viimeisen vuoden ajan, että jumalauta kun menisi sisuskalut, niin sitten mun on pakko lopettaa juominen.

– Halusin päästä päästä viinasta eroon, mutta kun en yhtään tiennyt miten se käy.

Kinnunen pääsi uuteen ja päihteettömään elämään vähitellen kiinni Kalliolan kuntoutusklinikalla. Heräsi kiinnostus jakaa ja hyödyntää omia kokemuksia. Kinnunen aloitti päihdeterapeutin opinnot 1990-luvun lopulla.

Häpeän voima asuu meillä suomalaisilla luissa ja ytimissä.

Kinnusen mielestä alkoholisti joutuu ennemmin tai myöhemmin suorastaan shakespearelaisen valinnan äärelle.

– Haluatko jatkaa juomista vai etkö halua? Se on kuin Hamletin esittämä ollako vai eikö olla -kysymys? Juoppo voi kysyä itseltään, haluaako hän elää vai kuolla. Minulle juomisesta tuli synonyymi kuolemalle.

Kinnusen asiakkaiksi hakeutuu päihdeongelmissa mitä erilaisimpia ihmisiä vaihtelevissa elämäntilanteissa. Eiran klinikan asiakkaat ovat keskivertoa parempaa toimentulevia ja monesti myös vielä työssäkäyviä.

Sen sijaan julkisen terveydenhoidon asiakkailla ongelmat ovat usein kasaantuneet ja solmuuntuneet pidempään.

Onko asiakkailla muita yhteisiä nimittäjiä kuin viina tai muut päihteet? Kysymys saa Kinnusen mietteliääksi.

– Jokin sellainen taitaa löytyä kaikilta, että heillä ei ole enää kyky tuntea iloa ja nautintoa saati lupaa ja vapautusta kokea itsensä eheäksi ja elämänsä riittävän hyväksi.

Kinnunen laajentaa ajatustaan.

– Suomessa ei ylipäätään osata hakea ja pitää hauskaa selvin päin. Ei ole sallittua riehaantua ja hupsutella. Häpeän ja häväistyksi tulemisen pelko on melkeinpä meillä kaikilla niin stydi. Häpeän voima asuu meillä suomalaisilla luissa ja ytimissä.

Teksti: Janne Ora

Henry Theelin syntymästä sata vuotta – ”Suomen Tino Rossi” oli sodanjälkeisen ajan ykköslaulajamme

Kuva: Kalervo Kärjen arkisto
Henry Theel levytyssessiossa Rytmi-studiossa 1949. Hänen oikealla puolellaan haitaria soittaa itse Topi Kärki ja pianoa Veikko Tamminen.

 

Henry Theel (1917-1989), jonka syntymästä on tänään 14.11. tullut kuluneeksi tasan sata vuotta, nousi sodanjälkeisen Suomen kevyn musiikin kentässä eturivin laulajaksi. Theel pääsi esiin jo sota-aikana aseveli-iltojen ja ensilevytysten myötä, mutta varsinainen suuruuden aika hänelle koitti rauhan palattua. Theel oli 1940-luvun jälkipuoliskolla ja 50-luvun alussa myös Suomen ahkerin levylaulaja.

Theel opittiin tuntemaan äänen värinsä ja hieman eksoottisen – ehkä flaamilaisilta esi-isiltä perityn – ulkomuotonsa takia lempinimellä ”Suomen Tino Rossi”. Rossi puolestaan oli kuuluisa ranskalainen laulaja, Theelin tavoin tenori. Theelin laulut sisälsivät tunnelmia kaukaisista maista sekä haaveita ja toiveita, jotka veivät kauas arjesta. Usein kappaleet soivat suomalaisten rakastamassa mollissa ja monet lauluista olivat tangoja.

Theel teki yhteistyötä Toivo Kärjen kanssa vuodesta 1942 lähtien, ja oli noin vuosikymmenen ajan tämän laulujen merkittävin tulkki. Kärjen tallin eri solisteista  juuri Theel levytti uransa aikana enitenhänen kappaleitaan, kaikkiaan 108. Niistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi ”Liljankukka” (sanat Kerttu Mustonen), ”Köyhä laulaja” (Tapio Lahtinen) ja ”Eron hetki on kaunis” (Helena Eeva). Vuodesta 1946 lähtien Theel oli myös Kärjen kiertueyhtyeen laulusolisti noin kuuden vuoden ajan.

Theelin ohjelmistoon sisältyi vahvasti suomalaiskansallisten kappaleiden lisäksi ”O sole mion” kaltaisia italialaisia laulelmia sekä lattarisävyisiä sävelmiä kuten ”Panama”, ”Maria de Bahia” ja” Zacateca”.

Toivo Kärjen poika Kalervo Kärki on perehtynyt laajasti niin isänsä musiikkiin kuin muuhun kotimaisen kevyen musiikin historiaan.

– Henry Theelin merkitys on  erittäin suuri. Hän oli 40-luvulla ehdottomasti Suomen merkittävin  laulaja. Olavi Virran suuruuden kausi alkoi vasta 1950-luvun alkupuolella, mutta nuorempi polvi tuntee Virran huomattavasti paremmin. On hieman harmi, että Theel on jäänyt Virran varjoon.

Kalervo Kärki, joka tapasi laulajatähden pikkupoikana monesti, pitää  Theelin lauluääntä omaleimaisena

– Sen kyllä tunnistaa, vaikka kappaletta ei tuntisikaan. Hänen tenorinsa oli vahva, syvä ja kantava ääni kaikissa rekistereissä. Isä ei yleensä tuonut työtovereita kotiimme, mutta Theel kävi meillä useinkin. Hän oli reippaan ja ystävällisen oloinen mies, joka vaihtoi muutaman sanan lastenkin kanssa.

Theel oli myös elokuvatähti

Ajan hengen tapaan suursuositusta laulajasta tuli myös elokuvatähti. 1940-50 -lukujen vaihteessa Theel esiintyi neljässä elokuvassa, ja roolit tapasivat olla laulupainotteisia. Yleisön rakastaman Pikku-Pirkon revyyroolin takia Theel joutui korjauttamaan äänihuuliaan; hän olikin usein nähty vierailija helsinkiläisen revyyteatteri Punaisen Myllyn näyttämöllä. Aika ajoinhän kävi esiintymässä myös Ruotsin puolella.

1950-luvun puolivälissä Theel toimi laulusolistina Pihlajamaan Pelimanneissa, jonka rumpalina toimi tuolloin 18-vuotias Arto Vainio. Yhtye keikkaili aktiivisesti ympäri Suomea Helsingistä aina Ivaloon asti. Esiintymispaikkoina olivat esimerkiksi tanssilavat ja ravintolat sekä seurain- ja työväentalot. Iltamakiertueet olivat vielä voimissaan.

– Henry oli hyvin ammattitaitoinen, karismaattinen ja varma esiintyjä. Hän hallitsi hyvin erilaiset äänenvärit. Hän pysytteli aina hyvin tarkasti sävelessä, eikä äänenkäytössä ollut mitään falskiutta, Vainio kuvailee.
Ajan hengen mukaisesti Theel esiintyi tyylikkäissä vaatteissa: tummassa puvussa ja kravatti kaulassa. Tummat hiukset oli kammattu aina siististi taaksepäin.

– Hän oli olemukseltaan ryhdikäs ja voimakasrakenteinen, hän kertoikin harrastaneensa painonnostoa. Esiintyessään hän otti lavan heti haltuun, eikä pyydellyt anteeksi, kuten ei pitänytkään. Esiintymisten ulkopuolella Henry ei yrittänyt asettua muitten yläpuolelle. Hän tunsi arvonsa, mutta arvosti myös muita, ja oli ystävällinen nuorellekin soittajakaverille.

Henry Theeliltä taittui myös lattarimeininki. Vuoden 1956 promokuvan bändissä ovat vasemmalta Lasse Pihlajamaa, Raimo Pihlajamaa, Seppo Lintunen, Arto Vainio Henkka itse sekä Mauri Mustonen. Oikealla laidalla puhaltava fonisti on jäänyt tuntemattomaksi.

Laulajanura kesti loppuun asti

1950-luvun puolivälin tienoilla Theel vetäytyi musiikkielämästä. Paluu tapahtui vuonna 1963. Yleisö otti vanhan suosikkinsa avosylin vastaan. Tuona vuonna Theel levytti muun muassa suuren suosion saaneen ”Metsätorpan Marjatan”, joka oli taattua Kärki-Helismaa -tuotantoa.

Paluun jälkeenTheelin ura jatkui vakaana kevyen musiikin uusista muotivirtauksista huolimatta. Hän keikkaili aktiivisesti ja uusia äänitteitä ilmestyi tasaiseen tahtiin. Theel esiintyi monesti myös televisiossa.

Theelin ja Arto Vainion tiet kohtasivat uudemman kerran 1970-luvun lopussa. Vuosien kuluessa musiikin ulkopuolisiin hommiin keskittynyt Vainio ja Theel olivat tuolloin samaan aikaan Jorma Juseliuksen yhtyeessä. Vainion mukaan mies ei ollut muuttunut vuosien mittaan paljoakaan. Kappalevalikoima oli vähän vaihtunut jonkin verran, mutta  muuten lavalla oli sama karismaattinen laulaja.

Vainio toteaa Theelin paneutuneen laulamiseen ja keikkailuun aina ammattimiehen ottein.

– Hän teki hommia täysipainoisesti. Tämä korostui etenkin 70-luvun kohtaamisessamme. Aiemmin Henryllä oli  saattanut olla työhönsä vielä nuoren miehen asennetta, mutta ei hän silloinkaan jättänyt mitään puolitiehen vaan halusi antaa yleisölle parastaan.

Theel tunnettiin jäyhästä esiintymistyylistään, johon ei liittynyt minkäänlaisia showmiehen elkeitä.

– Aika oli muutenkin toisenlainen kuin nykyään. Joka tapauksessa Henry oli jäykkä vain mikrofonin takana tai kameran edessä. Muuten hän oli paljon välittömämpi ja kertoi hyviä juttuja.

Helsinkiläinen, Kalliosta kotoisin ollut Theel piti itseään Stadin kundina.

– Henry puhui ruotsia paremmin kuin suomea. Arkisessa kielessään hän käytti slangisanoja. Se toi hänen hahmoonsa värikkyyttä.

Henry Theel teki vuosina 1942-1983 yli 500 levytystä. Keikkailu jatkui lähes kuolemaan asti.

Juhana Unkuri

Keskustelua aiheesta

Rock and rollin pioneeri Fats Domino on kuollut

Kuva: Lehtikuva-AFP
Fats Domino kuoli eilen 89-vuotiaana Louisianassa.

Rocklegenda Fats Domino on kuollut 89-vuotiaana. Neworleansilaisella tyylillä soittava pianisti-laulaja oli ensimmäisiä Rock and Roll Hall of Fameen kutsuttuja.

Fats Domino tunnetaan muun muassa 1950-luvun hiteistään, kuten Ain’t That a Shame ja Blueberry Hill. New York Timesin mukaan Elvis Presleykin tunnusti Dominon edeltäjäkseen rock and rollissa.

– Monet näyttävät luulevan, että minä aloitin tämän, Presley sanoi lehtihaastattelussa vuonna 1957.

– Tunnustetaan nyt tämä: en pysty laulamaan niin kuin Fats Domino. Tiedän sen.

Viimeisen kerran uransa aikana ”Hot 100” -listalle Fats Domino pääsi vuonna 1968 The Beatles-coverilla Lady Madonna, joka pysyi sadannella sijalla kaksi peräkkäistä viikkoa. Itse asiassa kyseinen kappale ja Paul McCartneyn piano ja laulu sillä ovat selkeitä kunnianosoituksia Fats Dominon rullaavalle boogie woogie -tyylille.

New York Timesin mukaan Domino kuoli Louisianassa tiistaina.

Keskustelua aiheesta

Ooppera Skaala teki produktion Edith Södergranin elämästä: Verenpunainen kalpeus on paha ennusmerkki

Kuva: Tyra Therman
Essi Luttinen (vasemmalla) on Vierge Moderne -oopperan Edith Södergran, tanssija Minttu Pietilä hänen vastavoimansa.

Suomalaisen runon varhaiskypsä näkijä Edith Södergran on lyriikan edustajistamme edelleen yksi valovoimaisimmista. Jo varsin nuorena hän totesi, että ”olen löytänyt ulottuvuuteni”.

Vuonna 1892 syntynyt runoilija oli edellä aikaansa ja sai arvostusta oikeastaan vasta kuolemansa jälkeen. Raivolassa Karjalankannaksella elänyt runoilija oli hyvin suomalainen, mutta myös kosmopoliitti.

Läheisin ystävänsä hänelle oli runoilija Hagar Olsson, mutta suhde ei ollut yksinomaan auvoinen. Runoilija mm. nimitti ystävätärtään ”kylmäsilmäiseksi hallitsijaksi”. Etsit naista ja löydät sielun, eritteli runoilija. Rajat olivat hänelle sukupuolisestikin ylitettäviksi tehdyt.

Vaikeat sairaudet, tuberkuloosi ja espanjantauti, veivät Edith Södergranin lopulta hautaan, aivan liian varhain. Herkkä ja voimakas runoilija kuoli vuonna 1923.

Monologiooppera käy lävitse runoilijan elämää yksinkertaisen kronologisesti onnistuen siinä erinomaisesti. Tarina on hätkähdyttävä, se on avaava, innostava ja surullinen.

OOPPERA

Ooppera Skaala, Kaapelitehdas

Edith Södergran – Vierge Moderne

Runot Edith Södergran – Musiikki Antti Rasi, Janne Strorm, Thomas Freundlich- Ohjaus, lavastus & projisoinnit Janne Lehmusvuo – Koreografia Minttu Pietilä – Äänisuunnittelu Sakari Kiiski-  Valot Timo Saarinen – Puvut Tyra Therman – Esiintyjät Essi Luttinen, sopraano, Minttu Pietilä, tanssi, Antti Rasi ja Janne Storm, muusikot

Ooppera etenee runoihin sävelletyin lauluin, siinä on puhuttuja lainauksia arvioista ja määrityksiä runoilijasta. Lavalla on yksi laulaja ja yksi tanssija. Esiintyjien roolipersoonat risteävät elävästi ja käänteitä selventäen. Laulaja on pääasiassa Edith, tanssija hänen peilinsä, haaveensa ja rakastettunsa. Kohtaukset ovat luontevan kauniit ja kipeät, kyselevät ja vastailevat.

Lava on kuin aavan meren ranta, jota valtavat hyö´yt huuhtovat. Kuvaannollisesti Edith haluaa heittäytyä, heittäytyä runoon, rakkauteen ja aaltojen syliin. Meri on mahdissaan pelottavan ylivoimainen, yliajava, syleilyssään alleen hautaava.

Selkeä synopsis

Oopperan synopsis on hyvin rakennettu. Lähestymiskulma runoilijaan ja runoon, tapahtumiin ja kohtaloihin toimii moitteettomasti. Runoilijan tie, henkilökohtaiset murheet, kiihkeät halut ja haaveet limittyvät saumattomaksi äänenkuljetukseksi.

Oopperan konemusiikki on tunnevoimaista. Laulullisuuden tonaliteetti herättää paikoin kylmiä väreitä: luonnikasta, kaunista. Yksivakaa rytmikombokin on osa tehojen nostoa ja läheisyyden tuntua. Sydän lyö kiivaana, maailma on haljeta mielen, toivon ja pettymysten tunteisiin.

Näyttämö on läpikuultavan hauras, lavastekuva väräjää verhojen laskoksissa. Esiintyjien valkeat vaatteet ja harsomainen olemus korostavat lyyristä aihetta. Musiikin ääni ei riko, mutta käy ytimiin, tyylikästä.

Valaistus on keskeinen, verenpunaiset ja syvän violetit sävyt korostavat traagisuutta. Projisoinnit vievät katsojaa syvälle runoilijan sisimpään, symboloivat ja puhuvat suoraan. Lavea spektri on tehokas ja elävä, mutta ei levoton. Näyttämö kookkaine vuoteineen on paljon mahdollistava, mielikuvitusta ruokkiva.

Koreografia nostaa esiin himon, kivun ja taistelun hengen. Tanssi tavoittelee rajuja äärimmäisyyksiä. Rakkaus käy korkein lukemin, torjunta tukahduttaa. Kamppailu sairaudenpetoa ja kuolemaa vastaan on tuima.

Solistit paljon vartijoina

Ohjaus liikuttaa esityksessä fyysisesti ja kuvaannollisesti. Pienestäkin yksityiskohdasta irtoaa sanottavaa. Tapahtumien ja kohtausten intiimiys ja tihennys toimivat tehokkaasti.

Essi Luttisen sopraano väräjää rikassävyisenä ja sointuisana. Voima heijastelee uskallusta ja odotuksia, torjuntaakin. Luttinen on tunteva ja kertova, perin juurin rooliinsa eläytyvä.

Tanssija Minttu Pietilä hakee vastakappaleen hahmoa auliisti heittäytyen, plastisen herkin ja äärirepivin keinoin.

Ooppera Skaala on noutanut aiheensa kaukaa – ei, läheltä. Onnistunut matka.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Lauluntekijä Tom Petty on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Amerikkalaisen rockmuusikko Tom Pettyn perhe vahvistaa Pettyn kuoleman. Sydänkohtauksen saanut Petty, 66, löydettiin kotoaan Kaliforniassa tajuttomana sunnuntaiyönä paikallista aikaa ja kiidätettiin sairaalaan Santa Monicaan.

Petty päätti juuri pitkän kiertueensa, jonka päätöskonsertti oli Los Angelesin Hollywood Bowlissa viime viikolla.

Myös näyttelijänä nähty Petty teki Heartbreakers-yhtyeensä kanssa läpimurron albumilla Damn The Torpedoes 1980-luvun taitteessa. Hänen hitteihinsä lukeutuvat Free Fallin’, American Girl, I Won’t Back Down ja Refugee.

Petty tunnetaan myös rockin supertähtien Traveling Wilburys -yhtyeen riveistä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta