Runot kertovat elämän moninaisuudesta ja kaksijakoisuudesta, kauneuden ja luonnon, ihmisolon, yksinäisyyden ja kuoleman aiheet puhuttavat. Elämän vääjäämättömän kulun hyväksymisen suhteen on aina tehtävää.

Mahlerin monipuolisuus näkyy kiinnostuksena kirjallisuudesta sekä tunnetusti myös filosofiasta. Suuret kysymykset saivat jalansijan hänen ajattelussaan. Tämänkin laulusarjan runoihin on jäänyt säveltäjän kädenjälki teososia muokattaessa.

Kahden laulajan, Gerhild Rombergerin (altto) ja Burkhard Fritzin (tenori) tulkitseman tarinan vuorokerronta nosti esiin Rombergerin sulavaksi hiotun, pakottomana ja liki kulmattomana etenevän korkeahkon alton. Linjakkaassa äänessä on hämmästyttävää vuolautta ja soinnin aatelista kuulautta.

Mahlerin musiikissa on vahvaa kuvakieltä ja luonnekuvia. Tempoilla ja sävyvaihteluilla sanottava hakee kulloinkin tarvitsemaansa tehoa. Teoksessa on soinnin heleyttä ja lempeyttä, siinä soi vahvuuden kokemus ja tunteitten heittelehtiminen laidalta toiselle. Elämän kirjo on laveasti esillä. Tunnelma vaihtelee vuorolaulun tahdissa, osat esittelevät vuodenaikojen kiertoa, ihmiselämän surua ja toiveita ja luonnon suureen järjestykseen tyytymistä.

Tekijälle ominainen ylilyövä tyylittely piipahtaa sekin teoksessa, lähes mässäilevällä asenteella on omintakeinen paikkansa neljännessä laulussa.

Venäläisen historian havinaa

Dimitri Šostakovitšin Nenä-oopperan jälkeenjääneet välisoitot, interludit, ovat kuriositeetteina vallan nasevia.

Konsertissa kuultiin kolme, syistä tai toisista unhoon jäänyttä oopperan osaa. Ensimmäisen erikoisuus on urkujen asema. Interludi alkaa urkujen sormiolla kiipeilevien sävelten liikehdinnällä, johon korkeiden jousten tremolo tuo oman väri(nä)nsä. Kiihdytys seuraa kuin ensimmäisen pianokonserton kolmannessa osassa, viuhuva ja yltiöpäinen.

Toisessa pääosan saavat balalaikka ja sen sukusoitin domra. Hauskuutta ja korvanhyvää tarjotaan, onhan asialla Šostakovitš. Kolmas on kaihtelematonta kääntyilyä, eri suuntiin tunkeilevaa häpeilemätöntä uteliaisuutta ja sävelten irtipäästelemistä, tanssillista keimailuakin.

Nuoren Igor Stravinskyn Hautajaislaulu on syntynyt säveltäjän opettajan, Nikolai Rimski-Korsakovin kuoleman jälkeen. Stravinsky toivoi voivansa esityttää teoksen jossakin muistotilaisuudessa ja onnistui lopulta. Partituurin tummina humajavat ensisivut antavat vihiä teoksen luonteesta. Kaiho vaihtuu haikeuteen, esiin työntyvä nousu paisuu purkauksenomaisesti. Aran aiheen hienosäätö tapailee vielä varoen eri sävellysteknisiä suuntia. Teoksen peitelty pateettisuus ei häiritse, aitous tunteitten aallokossa näyttää kasvavien suuruuksien kohdalla olevan yhtä yleistä kuin normikansalaisillakin.

HKOn kapellimestari Susanna Mälkki pitelee orkesteriaan tarvittaessa hellästi, tarvittaessa lisää määrätietoisuuden tulivoimaa. Luottamuksellinen suhde johtajan ja muusikoiden välillä on tasaisesti kypsymässä, hedelmällinen.

Matti Saurama