Juhlaviikkojen katalonialaisesitys Birdie oli miniatyyrimallinnus suurista kohtalonkysymyksistä

Kuva: Pasqual Gorriz
Apokalyptinen kansainvaellus päätyy Melillan aidalle, jonka toisella puolella vartoo golf-kolon kita.

Helsingin juhlaviikkojen tytärfestivaali Stage avattiin Korjaamolla tänä vuonna esityksellä, jonka voi sanoa olevan lähtökohdiltaan todella ajan hermolla. Sen polttopisteessä oli Pohjois-Afrikasta Espanjaan suuntautuva pakolaisvirta, ja esittävä ryhmä tuli Barcelonasta, jossa tehtiin viime perjantaina terrori-isku vain päivää ennen kuin Suomen Turussa tapahtui vastaavia kauheuksia.

Ei ollut mikään kohtalonomainen sattuma, että ”Birdie”-esityksen videoscreenillä näkyi Marokon lippu. Sekä konkreettinen että vertauskuvallinen dynamo esityksessä on näet Espanjan Pohjois-Afrikan erillisalueisiin kuuluva Melillan kaupunki, joka  sijaitsee Marokon valtion sisällä Välimeren rannalla. Unelma vapaudesta törmää tässä pikkuparatiisissa kaupungin ympärille 20 vuotta sitten pystytettyyn seitsemän metriä korkeaan ja 20 kilometriä pitkään teräsaitaan. Sillä pidetään Länsi- ja Pohjois-Afrikasta virtaavat maahanmuuttajavirrat hallinnassa.

Melillassa, entisessä vapaasatamassa, vapaus on varsin suhteellinen käsite. Aidan sisällä liputttaa vapaan liikkuvuuden puolesta vaahtoava EU, toisella puolella liehuu Marokon punainen yhden tähden lippu kuin vaaran merkkinä. Toisella puolella elää toivo päästä parempaan maailmaan, toisella puolella lyödään golfpalloa haaveena päästä reiältä alle ihannetuloksen. Siis taas se birdie!

Helsingin Juhlaviikot, Korjaamo

Agrupación Senor Serrano: Birdie

Esityskonsepti Àlex Serrano, Pau Palacios & Ferran Dordal – Valosuunnittelu ja video-ohjelmointi Alberto Barberá –
Esiintyjät Àlex Serrano, Pau Palacios, David Muñiz, Simone Milsdochter (ääni) 

Aidan yli luvatta yrittäviä maahanmuuttajia rinnastettiin esityksessä lintuihin, sekä vapauden symbolina että hitchcockilaisena uhkatekijänä. Kun linnut kerääntyvät kököttämään joko aidalle tai, niin kuin Hitchcockin klassikkoelokuvasssa, kiipeilytelineelle (jollainen Melillan aitakin julman ironisesti ajatellen on), niin muodostavatko ne automaattisesti uhkan meille kunnon ihmisille, pohtii esitys.

Vangitsee katseen, ajatukset vain puolittain

Agrupación Senor Serranon Birdie on yhdistelmä videotaidetta, installaatiota ja äänikollaasia, perinteistä teatteria siinä ei ole pätkääkään. Kaksi ryhmän jäsentä liikkuu pitkin näyttämöä videokameroiden kanssa siirtäen screenille apokalyptisia näkyjä. Ilman kameroita nuo näyt eivät uhkaavaa luonnettaan paljastaisikaan, sillä ne on luotu näyttämän lattialle pienen pienillä miniatyyrihahmoilla.

Tuhansien muovifiguurien kansainvaelluksen syitä ei tarvitse arvailla: ilmastonmuutoksen aiheuttama ruoka- ja vesipula, ebolan ja muiden fataalien sairauksien luoma paniikki, poliittiset epävakaudet eri puolilla Afrikkaa, taloudellinen riisto (Shellin tankkiauton pienoismalli ei sekään ole sattumalta näyttämöllä)… sen tähden pitkä virta kiertää vääjäämättä kohti näyttämölle pystytettyä minimittaista Melillan aitaa, kohti vapautta, joka ei kuitenkaan kovin monelle koita.

Figuurivirrassa pakenevat yhtenä massana eläimet ja ihmiset. Eläinhahmoissa näkyy maapallon luonnonkierron pitkä historia: dinosaurukset tallustavat rinnan kotijäätikkönsä menettäneiden jääkarhujen kanssa. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, näissä lopun ajan asioissakin.

Birdie onnistuu vangitsemaan katseen sataprosenttisesti, mutta ajatukset vain osittain. Ehkä me olemme jo nähneet niin paljon kuvavirtaa pakolaisista, sulavista napajäätiköistä, kasvavista kuivuusalueista, että miniatyyriperformanssi ei oikein enää kouraise, kiinnostaa kyllä yksityiskohdissaan. Väläykset Hitchcockin Linnut-elokuvasta ja muu screenille ajettu sälä eivät auta asiaa, pirstaloivat mieltä vaan entisestään.

Kiistattoman naulitseva esitys Birdie  kuitenkin on. Kun tuulikone hyrähtää lopussa  käyntiin muovihahmoista siivotulla näyttämöllä, huomaa ajattelevansa, että tässäkö kaikki olikin.

Mutta se tuuli, koneellisenakin. Se tuo aavistuksen vapaudesta, lintusen, liidosta.

Birdiellä esitykset vielä Korjaamon Vaunusalissa ti 22.8. ja ke 23.8.  klo 20.

Keskustelua aiheesta

Arvio Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin ensi-iltateoksista: Tinkimätöntä ja pakotonta tanssia

Kuva: Tanja Ahola
Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin helmiin kuului esitys Veljet. Siinä tanssivat Ahto Koskitalo, Jussi Väänänen ja Jouni Majaniemi.

Alpo Aaltokoski Company järjestää Stoassa viikonloppuna alkaneen kahdeksanpäiväisen ”Aaltokoski Dance Marathonin”, jossa nähdään ryhmän neljästä teoksesta peräti viisitoista esitystä.

Kaksi teoksista on uusia ja ne saivat ensi-iltansa viikonloppuna. Toinen  on Alpo Aaltokosken kolmelle miestanssijalle tekemä ”Veljet” ja toinen Johanna Ikolan niin ikään kolmelle tanssijalle tekemä Fuga. Myös Aaltokosken ”Ali & Alpo” on tältä vuodelta ja vain hänen oma soolonsa ”Deep” on varhaisempi, vuodelta 2000, mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi yhtään vanhentunut.

Nykyään jo kuusikymppinen ja monin tavoin suomalaiseen nykytanssiin vaikuttanut Aaltokoski on aina ollut teoksissaan vahvasti liikelähtöinen. Näin on myös Veljet-teoksen kohdalla. Eikä liike ole mitä tahansa, vaan teknisesti vaativaa, hyvin fyysistä ja yksityiskohtaista. Kun tähän lisätään voimakas tunnelataus ja sen uskottava ilmaisu, ei tuloksena voi olla muuta kuin erittäin vaikuttava esitys.

Tanssi

Aaltokoski Dance Marathon, Stoa

Veljet

Koreografia Alpo Aaltokoski – Valot Kalle Paasonen – Ääni Aake Otsala – Puvut Taina Relander – Tanssijat Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi, Jussi Väänänen

Fuga

Koreografia Johanna Ikola ja työryhmä –  Musiikki J. S. Bach – Valot Kalle Paasonen – Tanssijat Jouni Majaniemi, Unna Kitti, Johanna Ikola

En tiedä, onko se ollut tarkoituksellista, mutta Veljet-esityksen kolme tanssijaa ovat taustaltaan lähtöisin eri tanssilajeista. Nuorimman heistä, Jouni Majaniemen pohja on nykytanssissa, Ahto Koskiluodon tausta on kansantanssissa ja Jussi Väänänen on viime vuosiin saakka ollut tunnettu ennen kaikkea kilpatanssijana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he kukin hallitsisi nykytanssin ja erityisesti Aaltokosken liikekieltä aivan upeasti, mutta se tuo kunkin habitukseen ja liikkeiden käsittelyyn hiuksenhienoja eroja, jotka minusta vain syventävät teoksen sisältöä.

Veljethän, ovat he sitten sukulaisia tai muuten ystäviä, ovat aina erilaisia. Ja veljeyteen kuuluu tämän erilaisuuden hyväksyminen, vaikka aina ei oltaisikaan samaa mieltä. Esitys tuo hienosti esille sen, miten moniulotteisia ihmisten väliset suhteet voivat olla ja miten tärkeitä me loppujen lopuksi toisillemme olemme, vaikka välillä etääntyisimmekin.

Kaikki kolme miestä ovat esityksessä hyvin vahvasti läsnä ja tekevät komeaa työtä, mutta silti vahvimman jäljen jättää Jussi Väänänen. Hänen näyttämökarismansa on aivan uskomaton ja hänen tanssinsa ja tulkintansa niin vereslihaista, että se ei voi olla koskettamatta.

Veljet on mistään tinkimätön, hieno nykytanssiesitys, joka näyttää miten paljon ja mitä kaikkea liikkeellä pystytään ilmaisemaan, kun se todella osataan.

Vapautunutta liikkeellistä keskustelua

Johanna Ikolan Fuga on myös liikelähtöinen ja ennen kaikkea musiikkilähtöinen teos, sillä sen pohjana on J. S. Bachin sävellys ”Die Kunst der Fuge”.

Katsojien ympäröimälle näyttämölle rakentuu kuusiosainen esitys, jossa vuorottelevat musiikilliset ja musiikittomat osuudet. Ensin tanssijat hiljaisuudessa tavallaan esittelevät esityksen liikeaiheet, joita he sitten varioivat ja kehittelevät musiikin myötä. Myös hengitys ja sen eri nopeuksien käyttö liikkeen johdattelijana on osa teosta. Lopulta jäljelle jää pelkkä musiikki, joka saa vaikuttaa katsojaan valojen hitaasti himmetessä.

Esitys perustuu tanssijoiden Jouni Majaniemen, Unna Kitin ja Johanna Ikolan vahvalle keskinäiselle kontaktille. Vaikka teos on koreografioitu, se vaikuttaa hyvin vapautuneelta liikkeellisesti käydyltä keskustelulta tanssijoiden välillä. Tanssi on luonnollista, pakotonta ja rentoa. Se on yhtä abstraktia kuin Bachin musiikki. Siis vain liikettä ja sen muotojen kauneutta ilman sen syvällisempää tunnetta tai tarkoitusta. Liikettä liikkeen ilosta.

Latinankielinen sana fuga tarkoittaa pakoa ja pakenemista. Sitä myös tavallaan on Ikolan koreografia. Se ei tarvitse määrittelyä, esityksestä voi nauttia vain liikkeenä, mutta toisaalta halutessaan, kuten musiikkiinkin, siihen voi liittää haluamiaan sisältöjä, tunteita ja tunnetiloja.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Helsingin kaupunginteatterin Aikuisten joulukalenterista: Menevää jouluterapiaa

Kuva: Marko Mäkinen
Helsingin kaupunginteatterin tanssipoppoon joulushowssa hurvittelevat muun muassa Katri Soini (vasemmalla), Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Leenamari Unho ja Emilia Nyman.

Pikkujoulujen vieton kiihkein aika lähestyy hyvää vauhtia. Samoin alkaa lähestyä se varsinainen joulukin. Tässä tilanteessa on oiva paikka ja mahdollisuus itse kunkin stressaantua tavalla tai toisella. Joko siksi, että inhoaa koko ajanjaksoa ja hössötystä tai siksi, että haluaisi kerrankin löytää tarpeeksi kepeän ja hauskan tavan juhlia ystävien tai työkavereiden kanssa.

Kumpaankin ongelmaan voi löytää apua Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän joulushowsta ”Aikuisten joulukalenteri”.

Koreografi Jyrki Karttunen on jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiaisen hahmossa avannut kaikille sopivan jouluterapian. Siitä voivat nauttia sekä ne, jotka suurin piirtein inhoavat koko joulu-sanaa että ne, jotka nimittävät itseään jouluihmisiksi.

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä, Hkt:n pieni näyttämö

Aikuisten joulukalenteri

Konsepti ja koreografia Jyrki Karttunen – Ohjaus Jyrki Karttunen, Kari Heiskanen – Dramaturgia Sanna Niemeläinen – Valot ja lavastus William Iles – Puvut Laura Dammert – Ääni Mauri Siirala – Laulujen sovitus Arttu Takalo – Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Väljästi joulukalenterin luukkuihin liittyvään esitykseen mahtuvat kaikki yleisimmät kliseet, joita on käsitelty ironisesti, mutta hellästi. En pysty kuvittelemaan, että kukaan onnistuisi loukkaantumaan mistään. Silti täysin vailla hampaita ei olla.

Yksi terävimpiä osumia on Lucia. Heidi Naakan rankan upeasti esittämä ”alkuperäinen” sisilialaisnainen on kaikkea muuta kuin herkän eteerinen vaalea kynttiläneito.

Toisaalta herkkiäkin hetkiä on mukana kuten kaikkien tuntema ”Joulumaa”-laulu, joka Karttusen lausumana runona saa aivan erilaisia merkityksiä kuin laulettuna.

Yhteiseen terapiaan tietysti kuuluu, että yleisökin pääsee osallistumaan. He toimivat kilpailevina huutosakkeina bravo- ja buu-huutoineen, mutta myös aiheiden antajana esiintyjille eri tehtävissä. Ja koska vielä on jäljellä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta, niin totta kai opetellaan yhteinen juhlatanssi, johon katsojat antavat liikkeiden aiheet. Kunnon shown tyyliin moni muukin ajankohtainen aihe vilahtelee mukana Trumpia myöten.

Esityksen toteuttavat sekä nykyiset että entiset tanssiryhmän jäsenet vierailijavahvistuksin. Meno on juuri niin tasokasta sekä tanssin että laulujen osalta kuin ryhmältä on totuttu odottamaankin. Homma svengaa, vauhtia piisaa ja tulkinnoissa on särmää.

Mukana on vino pino tuttuja joulukappaleita, ja pari vieraampaakin, mutta uudenlaisina sovituksina tai sitten vain taustatunnelmaa antamassa. Laura Dammertin puvut ampuvat yli niin kuin pitääkin ja William Ilesin valot viimeistelevät pyörivän näyttämön kokonaisuuden.

En ole varma, paraneeko tällä terapialla joulukammotuksestaan, mutta ihan viihdyttävä se on. Suuria ja syvällisiä ei tarvitse miettiä, mutta sen verran pikkupiikkejä on seassa, ettei myöskään täysin lösähdä.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Työväen Näyttämöpäivien esityksissä nousevat esiin suomalaisuus ja sen kipupisteet

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tamperelainen Tukkateatteri näyttäytyy Mikkelin festivaalilla peräti kahdella esityksellä. Kuvassa niistä suur(Suomi)musikaali Luvattu maa.

Vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivien esitykset on valittu. Mikkelissä 42. kerran järjestettävälle harrastajateatterifestivaalille haki yhteensä 42 ryhmää, joista 12 valittiin tulevan festivaalin ohjelmistoon. Esitysvalinnat teki muun muassa Yĺioppilasteatterin taiteellisena veturina viimeksi toiminut teatteriohjaaja Sirpa Riuttala.

Valitut esitykset ovat:

Kajaanin harrastajateatteri: Beowulf & Grendel
Tukkateatteri (Tampere): Luvattu maa -suur(suomi)musikaali
Tukkateatteri: Parisuhdemonologit
Louhiteatteri (Eno): Kiitos kirjeestäsi
Ryhmä Neitilä (Kemijärvi): Pieta,
Jyväskylän Huoneteatteri: Sarasvatin Hiekkaa
Pyhtään Harrastajateatteri: Viulunsoittaja katolla
Järvenpään Teatteri: Vanja-eno
Tikkurilan Teatteri: Tyttö ja Varis
Miinan montun talviteatteri (Hausjärvi): Aina joku eksyy
Legioonateatteri (Tampere): Pelko Pois, Rosemarie!
Ilmaisukoulu Tuike (Helsinki): Adding Machine – erään herra Zeron tarina

Lisäksi vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivillä nähdään kutsuttuna esityksenä Otava Ensemblen ”Sanamyrsky”. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoo ”kaiken Algot Untolan myrskyisästä vuodesta Satakunta-lehden salaisena päätoimittajana Porissa 1908″. Esitys on viimeinen osa vuonna 2013 alkanutta viisivuotista Maiju Lassila -sarjaa, ja se kantaesitettiin Hailuodon festivaaleilla heinäkuussa 2017.

Festivaalin kansainvälisenä vieraana nähdään virolaisen Saaremaa teaterinesitys ”Säärane mulk ehk sada vakka tangusoola”.

Kurotuksia tuntemattomaan

Valitsija Sirpa Riuttalan mukaan esitysten valitseminen ei ollut helppoa, sillä tärkeitä aiheita ja teemoja oli paljon.

– Harrastajateatterit ovat tarttuneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi suomalaisuutta, sen historiaa ja nykypäivää luotaaviin aiheisiin. Esiin nousee sukupolvesta toiseen periytyviä ongelmia alkoholista väkivaltaan, mutta myös tarinoita selviytymisestä ja sitkeydestä.

– Tämän vuoden ohjelmistoon on valittu esityksiä koko Suomen mitalta Kemijärveltä Helsinkiin. Esiintyjien ja esitysten moninaisuus on ollut minulle tärkeää. Harrastajateatterissa voi näyttämöllä nähdä ihan tavallisia ihmisiä ja erilaisia kehoja. Sellaisia, joita ei yleensä ammattiteatterissa näe. Toinen valintaperusteeni on ollut tuntemattomaan kurkottaminen. Yritys löytää uusia muotoja ja kokeilla asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella”, Riuttala kuvailee valintaprosessia ja festivaalille valittuja esityksiä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Hurjaruuthin Talvisirkuksesta: Mainio esitys pelien ja leikkien maailmasta

Kuva: Jouni Ihalainen
Ilma-akrobaatit Hertta ja Tähti (Inga Björn ja Onna Degerman) liidossa Hurjaruuthin Taslvisirkus Playssa.

Ihmiset vaalivat perinteitä varsinkin joulun lähestyessä. Monen perheen perinne on Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus. Joka vuosi odottaa mielenkiinnolla, mikä on sen tämän vuotinen aihe ja teema. Nyt se tuskin voisi olla enemmän ajassa kiinni. ”Talvisirkus Play” vie katsojat pelien maailmaan. Tietenkin ennen kaikkea kännykkä- ja videopelien, mutta myös perinteisempien yhdessä leikittävien pihapelien. Suomeksihan sana ”play” tarkoittaa pelaamisen ohella myös näyttelemistä ja leikkimistä.

Eikä tarvitse pelästyä, Talvisirkus Play ei heristele sormea pelaamiselle, vaan jopa muistuttaa, että leikkiminen ja leikkimieli ovat tärkeitä – myös aikuisille. Mutta sekin tehdään yhtään osoittelematta iloisesti pelin ja leikin tiimellyksessä.

Tanssiteatteri Hurjaruuth

Talvisirkus Play

Alkuperäisidea ja ohjaus Davide Giovanza – Musiikki Teho Majamäki – Hahmot ja puvut Riitta Röpelinen – Lavastus Aino Koski – Videot Joona Pettersson – Valot Antti Helminen – Ääni Antti Nykyri – Esiintyjät Inga Björn, Onna Degerman, Florian Grobéty, Simeoni Juoperi, Toivo Kautto, Elina Raasakka, Simon James Reynolds, Thomas Rose, Rosa Tyyskä, Jordan Webb

Playssa kaksi tyttöä Hertta ja Tähti – mainiot Inga Björn (klovni ja ilma-akrobaatti) ja Onna Degerman (ilma-akrobaatti) – joutuvat ihan konkreettisesti peliin mukaan. Takaisin päästäkseen heidän pitää ensinnäkin keksiä pelin säännöt ja sitten kerätä sata pistettä. Avukseen he saavat pingviini- ja possujoukkueet ja pelin johdattelijaksi räppäri Simeoni Juoperin, joka osuvien laulutekstien lisäksi taitaa myös breikkiä.

Ne, jotka ovat pelanneet enemmän kännykkä- ja muita pelejä, löytävät varmasti esityksen hahmoista paljon tuttuja hahmoja. Minä nautin Riitta Röpelisen räiskyvän värisistä puvuista ja vitsikkäästi toteutetuista pelihahmoista. Aino Kosken jättikokoisista kuutioista tai moduleista koostuva lavastus toimii loistavasti sekä esiintyjien että todella monipuolisesta kone- ja livemusiikista vastanneen Teho Majamäen esiintymisalustana, mutta myös Joona Petterssonin peleistä tekemien videoiden taustana.

Davide Giovanzana on Hurjaruuthin muutaman vuoden takainen löytö ohjaajaksi. Silloin hän ohjasi suurta suosiota saaneen Talvisirkus Kosmoksen. Nyt hänen kädenjälkensä on yhtä varmaa ja oikeaan osuvaa. Play kulkee kitkatta ja kaikki pelaa erinomaisesti yhteen. Esityksen tunnelma on keveän rento, eikä missään vaiheessa tule katkoja tai pinnistetyn oloista tekemistä.

Esityksen hyvin monipuolinen ja kansainvälinen taiteilijaryhmä on selvästi löytänyt yhteisen sävelen. Kukin tekee sujuvasti myös paljon muuta kuin ominta lajiaan. Mukana on sekä liinoilla että renkaalla toteutettua ilma-akobratiaa, duettona (!) tehty cyr-rengasnumero, eri korkeuksissa tehtyä ryhmäjongleerausta sekä huipennuksena trampoliiniosuus, jossa kirjaimellisesti hypitään seinille.

Talvisirkus Play vie katsojan sopivan jännittävälle ja hauskalle matkalle pelimaailmaan. Koko perheen esityksessä on nautittavaa seurattava niin pienelle kuin isommallekin pelaajalle. Ja saattaa sitä joutua hiemaan näyttämöllekin, kun possuilla ja pingviineillä pelattavaan mölkkyyn tarvitaan kaksi pelaajaa jumiin joutuneiden Hertan ja Tähden avuksi.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Turun Seitsemän veljestä on raikas, mutta kunnioittava tuuletus kansallisromaanille

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Näin tyylikkäinä veljekset valmistautuvat metsästysretkelle, joka päättyy Hiidenkiwi-nimisessä kapakassa vedettyyn ryyppyputkeen ja Viertolan härkien joukkolahtaukseen.

Alussa on sana, Kiven sana sellaisena kuin hän sen itse kirjoitti: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä…” Habitukseltaan Kalle Holmbergin mieleen tuova näyttelijä Petri Rajala lausuu ”Seitsemän veljeksen” alun, jonka jälkeen veljet nähdään kaltevaksi lavastetulla näyttämöllä valmistautumassa kurrapeliin, aika lailla samanoloisina, kuin Holmbergin legendaarisessa ohjauksessa 45 vuotta aiemmin. Seuraavassa kohtauksessa veljekset säntäävät etunäyttämölle ja aloittavat pitkän, hikisen painin. Ei repliikkejä, pelkkää ähellystä ja murahtelua. Täyttä Turkkaa.

Esko Salmisen esittämältä 45 vuodentakaisen  Juhanilta lainattuun kotsaan sonnustautunut Joonas Saartamo, Juhani hänkin, kurkistaa irrallisten ikkunapokien läpi. Sitten näyttämälle liukuu liikkuva taso, jonne viskataan niin ikkunaraami kuin Jussin lakkikin: se menneistä.

Näyttämön takaosasta vyöryy katsomon eteen Jukolan pirtin interiööri vm 2017. Dialogi menneiden esitysten kanssa on hoideltu, nyt on uuden sukupolven aika näyttää kyntensä.

Näyttämöhistoriamme järjestyksessään 141. Seitsemän veljestä on näin pohjustettu ja valmiina nousemaan omille siivilleen.

Kaikki menee kamalasti rempallaan

Lauri Maijalan ohjaus Kivi-klassikosta  on varmasti yksi paineistetuimmista ja ennakko-odotuksilla ladatuimmista produktioista suomalaisessa teatterissa tällä vuosituhannella. Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatteritnvuonna 1972  tekemä ohjaus  on niin legendaarinen, että sen pitkä varjo on ulottunut näihin päiviin asti. Ei kuitenkaan pimentämässä, vaan kirkastamassa kuvaa teoksesta, jonka liian varhainen pakkoluettaminen koulussa ehti tappaa monen ihmistaimen kiinnostuksen kansallisromaaniamme kohtaan. Minunkin. Kunnes keväällä 1975 pääsin näkemään Turussa Holmbergin ohjauksen. 15-vuotiaana silmiini avautui ihan uusi näkymä Jukolasta ja sen ”jalosta sonnikarjasta”. Holmbergin ohjaus on kiistatta vaikuttanut myöhempiin ammatinvalinnallisiin ratkaisuihini.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Lauri Maijala – Lavastus Janne Vasama – Puvut Tuomas Lampinen – Valot Jarmo Esko – Ääni  Iiro Laakso  –  Naamiointi Heli Lindholm – Rooleissa Joonas Saartamo, Olli Rahkonen, Pyry Äikää, Markus Järvenpää, Joel Mäkinen, Joonas Saari, Paavo Kinnunen, Ulla Koivuranta, Petri Rajala

Maijala heittää painolastit heti ohjauksensa alkumetreillä noilla leikkisillä viittauksilla aiempiin kuuluisiin tulkintoihin. Hänen Jukolansa avautuu tähän hetkeen olematta kuitenkaan nykypäivään tuotu modernisoitu versio. Nämä veljekset eivät asu 2010-luvun Kumpulassa liki Toukolan kaupunginosaa kuten Riina Katajavuoren parin vuoden takaisessa mainiossa romaanissa ”Wenla Männistö”, vaan ihan alkukodissaan. Aleksis Kiven luoma kielelleinen perusta määrittää veljesten ajan ja ympäristön enemmän kuin se, mitä heillä on päällään tai miten heidän kotinsa on sisustettu.

Kamalaltahan se koti näyttää. Elämänpiirinsä odotuksista piittaamattomat orvot veljekset ovat äitinsä kuoleman jälkeen antaneet mennä kun on alamäki taas ja jälki on sen mukaista. Ihmissuhteet ovat rempallaan niin kuin kotikin, koulut on käymättä, konflktin haku koko ajan päällä, vihapuhettakin suolletaan. Pudokkaita joka jätkä.

Maijala ei jää sovituksensa alkupuoliskolla märehtimään Kiven romaanin keskeisiin kohtauksiin. Kosintaretki Venlan tykö, tappelu toukolaisten kanssa sekä lukkarin koulu Sonnimäelle pakenemisineen hoituvat rapsakasta. Oikeastaan vasta Impivaaralla pysähdytään. Ja pysähdytäänkin sitten hillittömällä asenteella. Maijala heittää peliin vielä yhden ”kommenttiraidan”  tämän tulkintansa suhteesta aiempaan esitystraditioon. Impivaaraan joulupöytäkohtaukseen hän marssittaa olkitukkaiset ja rohdinpaitaiset veljekset, jotka replikoivat niin kohotetusti, ettei moiseen ole ylletty kenties sitten Suomalaisen Teatterin kantaesityksen vuonna 1898. Sekaan heitetään vähän huurrettua postikorttikuvastoa ja da Vincin  ”Pyhä ehtoollinen” -maalauksen henkilöasetelmaa. Niin harrasta, niin ylevää, että palkeet ovat naurusta revetä.

Ja sitten se pirtti palaa, ja paetaan susien jahtaamana pakkasyössä takaisin Jukolaan. Susien, jotka ovat niin kaameita, että taas naurattaa.

Hiidenkiwi-baarista saapasnahkatornin tripille

Väliajan jälkeen esityksen rytmi muuttuu. Noin tuntiin ja varttiin vedetään  käytännössä vain kaksi kohtausta liitännäisineen. Ensin lähdetään metsästysretkelle Kourusuolle ja päädytään lopulta Hiidenkivelle härkien piirittämäksi. Se jälkeen lähetetään Eero ja Simeoni kaupunkireissulle, kuullaan Simeonin harhainen selvitys Saatanan kohtaamisesta ja  saapasnahkatornista, ja tehdään tehdään tilit selviksi Tammiston kartanolla. Finaalissa opitaan lukemaan, ja kuinka kauniisti: saatuaan ensin aakkoset haltuunsa Juhani, joukon kovapäisin, alkaa sana sanalta sujuvammin lukea Kiven romaanin ylvästä loppukappaletta.

Toinen puolisko ei ole niin suoraviivainen kuin tiivistetysti kuvattuna voi kuulostaa. Hiidenkivi on ravintola tupla w:llä. Veljekset dokaavat siellä itsensä ilta illalta tolkuttomampaan kuntoon. Romaanin Hiidenkivi-kohtauksessa hörpityt setitsemän korttelia viinaa tuntuvat nyt aperitiiveilta. Viimeisenä pystyssä on Lauri, joka pääsee vetäisemään hurjan vuorisaarnansa koko komeudessaan. Kohtaus on pitkä mutta intensiivinen. Se päättyy tietysti härkien lahtaukseen, joka on nopea mutta verinen operaatio.

Toinen pitkä monologi melkein heti perään, se Simeonin paha trippi Luciferuksen kanssa,  on ohjaajalta mielestäni virhearvio. Ne ovat molemmat toki komeaa tekstiä, ja Jonas Saari (Lauri) sekä Markus Järvenpää (Simeoni) heittäytyvät sisään vimmaiseen puheeseensa ihan täysillä… mutta silti esitys vähän hyytyy. Joku pidempi silta kuin se lyhyt mutta raju kohtaus, jossa Simeoni ja Eero pumppaavat rojua suoneen ja jälkimmäinen on vetää viellä överit, olisi ehkä ollut paikallaan.

Niin Hiidenkiwi-baarin ryyppäjäiset kuin kahden veljen huumesekoilut ovat toimivia päivityksiä kertomaan tässä ajassa, kuinka rajalla veljekset alkoivat tarinan  tuossa vaiheessa olla. Siitä rajasta ollaan astumassa jo yli, kun Juhani hurjimpaan action-elokuvatyyliin pieksää Tammiston kartanolla miehen: ”Onko miestappoa tapahtunut”, kysyy Juhani näyttämöllä. Romaanissa nimismies vastaa, että ”kiitä onneas, ettei niin ole laita”, mutta näytelmässä tätä repliikkiä ei kuulla. Pieksämisen intensiteetin perusteella voisi kuvitella, että niin on todella tapahtunut.

Esitys ei tee itsestään monumenttia

Maijalan tulkinta on riuska ja raikas, hyvin hänen ohjaajakuvaansa istuva. Esimerkiksi musiikkidramaturgialtaan se on aivan ensiluokkainen. Maijala on  musikaalisena miehenä puhaltanut uutta henkeä romaanin lauluihin, niin kuin teki  Kaj Chydenius 45 vuotta sitten. Chydeniuksen laulustudiossa harjaantunut  Maijala tekee vielä suuremman irtioton traditiosta. Nyt esimerkiksi metsästysretkelle lähdetään neo-soulin tahdissa tummissa puvuissa chillaillen, Petri Rajala vetää ”Seitsemän miehen voima” -pilkkalaulun nurmiomaisena folk-bluesina ja Joel Mäkinen Timon oravalaulun pianon ääressä  tyylikkänä yökerhotulkintana.

Joitakin alleviivattuja puumerkkejä olisi voinut jättää tarinan viennistä poiskin: Juhani komentelemassa nuorempiaa tennistuomarin korkeassa tuolissa, tshekkianimaation rakastettu myyrä tepastelemassa näyttämöllä Laurin ”voimaeläimenä”, olutpullon etiketistä tuttu karhu Viertolassa riehumassa… Mutta eivät nämä kehnommatkaan irtovitsit saa eheää kokonaisuutta edes säröilemään.

Turun Seitsemän veljestä pöllyttää sopivasti tomuja, mutta ei tee itsestään monumenttia. Kun kautta linjan loistavaan iskuun valmennettu Maijalan jengi ei antanut ennakkopaineiden työtään häiritä, älkäämme lastatko sitä jälkipaineillakaan. Se nyt vaan on niin, että tätä tulkintaa tuskin tullaan muistelemaan enää 45 vuoden kuluttua. Ajat ovat nyt toiset, pitkien varjojen aika on ohi. Teattereiden ohjelmistokierto on tätä nykyä niin kiivastahtinen, ettei Turussakaan  ole mahdollista pitää tätä hienoa tulkintaa kaupunginteatterin ohjelmakalenterissa neljää vuotta kuten edeltäjäänsä.

Mutta katsokaa se nyt, toukokuuhun asti on näillä näkymin vielä aikaa. Jäljellä on 54 esitystä, joista tätä kirjoitetteassa vasta kymmenkunta on tyystin loppunmyyty. Menkää nyt, jotta 45 vuoden kuluttua ei tarvitse haikailla, että ”olisinpa nähnyt se Maijalan ohjauksen, josta isovanhemmat joskus aina höpisevät”.

 

 

 

Keskustelua aiheesta