Näin kyseli kapellimestari-basisti Lauri Porra Huvilta-teltan yleisöltä aina sopivissa väleissä sunnuntai-iltana. Vastaus oli koko ajan kumuloituva joooooo!! LoveProge-konsertissa fiilis nousi niin katsomossa kuin lavallakin alun vähän akateemishenkisestä tunnustelusta lopun Wigwam- hurmioon.

Love Recordsin 15-vuotisen taipaleen aikana levytetystä aika vaikuttavasta proge-katalogista Huvilan konsertissa keskityttiin muutamiin keskeisiin nimiin ja ehkä vähän yllättäen myös Juice Leskisen ensimmäiseen bändiin  Coitus Intiin. Sen kahdella lp:llä, etenkin teemalevyksikin luokitellulla “Per Vers, runoilijalla”, oli kyllä kuultavissa proge-vaikutteita, mutta tiukemman väittelyn aihe voi olla, kuuluivatko ne varsinaisesti tähän “uudistusmielisen rokin” genreen.

Konsertti Love Recordsin progressivisen rockin bändien tuotannosta

Bändissä Lauri Porra (basso,  Timo Kämäräinen (kitarat), Tuomo Prättälä (piano. laulu), Sami Kuoppamäki (rummut), Pepa Päivinen (puhaltimet)

Solistit Emma Salokoski, Jukka Gustavson, Mikko Alatalo

Huvilan kattauksesta olivat poissa  vähän marginaalisempaan asemaan aikanaan jääneet Lovelle levyttäneet progebändit sekä  lajityypistä vain vaikutteita lainailleet valtavirtaisemman rockin veivaajat. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan konserttiin työnäytettä Piirpaukelta, joka kuitenkin oli yksi Love-katalogin keskeisiä bändejä 1970-luvulla. Lieko se laskettu tällä kertaa johonkin modernin kansanmusiikin fakkiin kuuluvaksi, kun Sakari Kukon ja kumppaneiden hienoa säveltuotantoa ei kuultu lain.

Sielukasta Strengiä

Homma polkaistiin käyntiin Jukka Tolosella ja Tasavallan Presidentillä, mutta tunnelma alkoi lämmetä vasta Emma Salokosken päästyä lauteille esittämään itsekin levyttämäänsä Pekka Strengiä. Salokoskihan on vain 26-vuotiaana menehtyneen Strengin sukulaisia, joten hänellä on kaiketi geneettistäkin kutsumusta  näiden laulujen pariin. Mutta Strengin pastellimaisen herkät laulut myös istuvat hyvin Emman taipuisalle äänelle. Siksi niitä olisi kuunnellut kernaasti enemmän kuin kahden biisin verran.

Emma Salokosken ja Mikko Alatalon solistiosuudet toivat vaihtelua proge-illan jylhään yleisilmeeseen.

Suomalaisen progen kiistattoman kuningasbändi Wigwamin urkurin noustessa lauteille, lämpö alkoi nousta jo lupaaviin lukemiin. Jukka Gustavson availi äänijänteitää ja vetreytti sormiaan Pekka Pohjolan esikoslevyn  kappaleella “Nipistys” ja avasi pellit sitten Jim Pembroken sinfonisella sävellyksellä “Grass for Blades”, joka nauttii Wigu-fanien jakamatonta suosiota vuosikymmeneste toiseen niin Pembroken soololevyllä kuin alun alkaen onkin julkaistu. Gustavson lauloi sen nyt toimivasti vuorovedolla illan bändissä pianoa soittaneen Tuomo Prättälän kanssa.

Sitten sauna tylysti jäähdytettiin: 45 minuutin väliaika. Kolme varttia juuri kun, tunnelma oli noussut teltaharjaan! Eikö pienemmällä virvokepaussilla olisi pärjätty?

Onneksi suurmestari Gustavsonin (tittelöinti Lauri Porran) osuus ei ollut vielä tässä, ei todellakaan.

Hurja Wigwam-tykitys

Kakkospuolen alkuun kuultiin senaattori Mikko Alatalon laulama kimara, jossa aineksina oli kaksi osaa tuhdeinta Coitus Intiä ja yksi osa Tabula Rasaa ja yksi Alatalon soolotuotantoa.

Per Vers -albumin komea nimikappale ja levyn toinen helmi, “Odysseus”, kuuluvat Juicen koko isossa tuotannossa aivan kärkipäähän ja saivat Alatalolta arvoisensa tulkinnan. Ihan niin korkealle ei Mikko enää Per Versin kohokohdissa päässyt kuin laulaessaan sen levylle 42 vuotta sitten, mutta kyllä äänessä potkua oli yhä.  Tabula Rasa -veto “Tuho” jäi tukkoiseksi, mutta omasta tuotannosta napattu “Syli” taittui tutun sielukkaasti, vaikka biisi hiukka väärässä seurassa olikin.

Ja sitten repesi taivas. Illan loppukiihdytyksessä kuultiin hengästyttävä sarja Wigwam-järkäleitä: “Losing Hold”, “Do or Die” ja “Marvelry Skimmer” soivat Porran liidaaman bändin ja etenkin kitaristi Timo Kämäräisen käsissä infernaalisen palavasti. Gustavsonin vimmainen urkusaundi ilmeisesti piiskasi myös nuoremman polven virtuoosit parhaaseensa. Wigu-kitaristi Pekka Rechardtin säveltämästä Do or Diesta on tuskin koskaan kuultu näin uljaasti soinutta vetoa.

Vähän vetelästi valitut encore-biisit menivät Wigwam-euforiassa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta ne Porran, Kämäräisen ja Gustavsonin instrumentaaliset kolmiottelut jäivät soimaan korviin pitkäksi aikaa. Ei tinnituksena vaan hyväilevinä.