• Kasvun paradoksi. Asuntoja voi toki ostaa pilkkahinnalla, jos ne sijaitsevat elinvoimaansa menettävillä alueilla. Jos asuntojen hinnat laskisivat pääkaupunkiseudulla, kyseessä olisi vielä asuntopulaa ja asumisen korkeaa hintaa suurempi hätätila. Sehän tarkoittaisi, ettei alue olisi houkutteleva elinympäristö ja niin sijoittajat kuin tavalliset asunnonomistajat olisivat tehneet surkeita, arvonsa menettäviä investointeja.
• Suhdanteet. Kun kasvusuhdanteessa myös lainakorot ovat olleet historiallisen matalalla, kovan rahan asunnoille on riittänyt ostajia, maksoivat ne melkein mitä vain. Ainakin menneinä vuosikymmeninä kohtuuhintainen vuokra-asuntotuotanto alkoi kiinnostaa rakentajia vasta matalasuhdanteessa. Tosin nykyiset liiketoimintamallit saattavat muuttaa tätä sääntöä, koska rakentamisen prosessi on ulkoistettu palasiksi, jotka kantavat myös suhdanneriskit.
• Investoinnit. Suhdanteet ovat suosineet sijoittajia, jotka ovat ostaneet kiinteistömassasalkkuihinsa vuokrattavaksi tarkoitettuja asuntoja. Elleivät vuokralaisen pätkätyötulot riitä vuokranmaksuun, yhteiskunta ojentaa auttavan kätensä. Asumistuella emme siis tue vain matalapalkkaista kaupunkilaista vaan takuuvarmaa tuottoa saavaa investoria. KELAn tilastojen mukaan asumistukia maksettiin vuonna 2017 yhteensä 2 000,3 miljoonaa euroa. Kyllä, kaksi miljardia.
• Kaavoitus. Yksi rakennusalan miesten vakioselityksistä asuntopulalle on, ettei ole kaavoitettu riittävästi. Helsingissä on tarjolla 5-6 vuoden kaavavaranto 6-7 000 asunnolle per vuosi. – Samaan aikaan ne puuttuvat kaavat kuulema kuitenkin määrittelevät tiilisauman värinkin.
• Tonttien hinnat. Yksi moitteista on, että Helsinki pitää asuntojen hintaa korkealla pyytäessään myymistään tonteista markkinahinnan. Ensinnäkin, kaupunki pitäisi kyllä tontit mielellään omistuksessaan ja vuokraisi niitä pitkillä sopimuksilla, mutta kovan rahan rakennuttajat haluavat välttämättä ostaa tontit. Toisekseen, kuvitteleeko joku tosissaan, että jatkuvan asuntopulan markkinoilla asuntorakennuttajat laskisivat neliöhintoja, jos olisivat saaneet ostaa tontin alle markkinahinnan? Toimisiko markkinauskoinen grynderi itse markkinahäirikkönä halpuuttamalla tuotettaan markkinoilla, joilla kaikki menee kaupaksi? Jos taas kaupunki säätelee asunnon myyntihintaa omilla tonteillaan, on kyse HITAS-järjestelmästä, josta siitäkin jotkut haluaisivat eroon.
• ”Valinnainen vuokratontti”. Rahamarkkinoiden vipunikkarit ovat keksineet konsteja, joilla asunnon hinta saadaan näyttämään kohtuullisemmalta. Joko osa asunto-osakkeen hinnasta piilotetaan yhtiölainaan tai osuus tontista erilliseen tonttirahastoon, jolle osakas maksaa vuokraa, ellei lunasta tonttiosuuttaan taloyhtiölle. (HS 3.11.) Moni ostaja menee halpaan, sananmukaisesti.
• Turha sääntely. Olisiko asuminen oikeasti edullisempaa, elleivät vanhukset ja vammaisetkin haluaisi asua kotonaan? Autopaikkoja on yksien mielestä liikaa, toisten mielestä liian vähän. Varastohäkit voisi varmaan rakentaa kellareihin halvemmalla ilman VSS-ovia, tai ehkä kuulemme pian uuden liikeidean, että varastoillekin voisi perustaa erillisen osakeyhtiön. Sauna jokaisessa kerrostaloasunnossa on sula järjettömyys, mutta niistä ei kukaan näytä haluavan luopua.
• Kohtuuhintainen asuntotuotanto. Kukaan ei kysy asuntorakennuttajilta ja kiinteistöinvestoreilta, miksei heitä kiinnosta ara-ehdot täyttävä asuntotuotanto. Mitäpä sitä turhaan kysymään, tiedämme vastauksen muutenkin.

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, kaupunkitutkija sekä helsinkiläinen ja uusmaalainen poliitikko.