Makrotaloudesta on tärkeää käydä keskustelua, mutta talous ei ole näiden vaalien tärkein kysymys. Tärkein kysymys on koulutus. Se, miten koulutuspolitiikkaa ja sen resurssointia tulevaisuudessa kehitetään, ratkaisee Suomen talouden kasvupotentiaalin ja sitä kautta myös velkakestävyyden.

Suomi sai paistatella kauan koulutuksen supervaltana. 1990-luvulla maamme valtasi kärkipaikan OECD:n koulutustasomittauksissa ja 2000-luvulla Pisa-mittauksissa. Asiasta oltiin aiheellisesti ylpeitä, mutta kehittäminen joko jäi laakereilla lepäämisen varjoon, tai sitten sitä ei tehty oikeaan suuntaan.

OPETUS- ja kulttuuriministeriön julkaiseman Sivistyskatsauksen lukija saa kattavan kuvan tilanteesta. Julkaisu pitäisi jakaa tulevissa hallitusneuvotteluissa paitsi koulutuksen hallinnon­alan, myös talouspolitiikan neuvottelijoiden pöytiin. Siitä käy ilmi suomalaisen osaamisen nopea romahdus ja peruskoulun heikkenevät oppimistulokset.

Kaikki koulutusennakoinnit osoittavat erityisesti korkeaa osaamista vaativien työpaikkojen olevan ainoa kasvava työtehtävien sektori muiden tehtävien automatisoituessa. Kun tähän lisätään Suomen vähenevä työikäinen väestö, voi ihmetellä, miksi inhimillisen pääoman kasvattamiseen on suhtauduttu näin välinpitämättömästi?

Koulutusmäärien lisäyksiä on vastustettu erityisesti oikeiston ja eräiden korkeasti koulutettuja edustavien järjestöjen toimesta. Rahoituskaan ei ole käytännössä noussut juuri lainkaan. Lyhytnäköinen edunvalvonta ja säästöpolitiikka ovat tulossa erittäin kalliiksi.

KILPAILUKYKYÄ murheellisempi kuva piirtyy tasa-arvosta. Koulutus periytyy yhä. Niistä nuorista, joiden vanhemmilla on korkea-asteen tutkinnot, jatkaa yliopisto-opintoihin ratkaisevasti suurempi osa kuin niistä, joilla vanhemmat ovat jättäneet opinnot vähemmälle. Tämä on osin normaalia.

Surku syntyy siitä, että samoilla arvosanoilla koulunsa lopettavissakin ero on valtaisa. Kun 8,5 keskiarvolla peruskoulunsa päättävistä korkeakoulutetun perheen lapsista puolet jatkaa aikanaan yliopistoon, on samoilla arvosanoilla yliopistossa hieman yli 10 prosenttia toisen asteen suorittaneiden vanhempien lapsista.

Ongelmia on kerrytetty kauan. Edessä on 10-20 vuoden urakka jos aiom­­me palata sinne, missä 1990-luvulla olimme. Pahinta olisi toteuttaa lyhytnäköistä leikkauspolitiikkaa ja heikentää erityisesti pienituloisien perheiden lasten ja nuorten koulu- ja opiskelutietä.

Samalla tarvitaan rajuja toimia eriarvoisuuden vähentämiseksi paikallisella tasolla. Lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten luomia luokkarajoja tulisi madaltaa määrätietoisesti. Korkeakoulujen ovia tulisi avata rohkeasti tai sitten mahdollistaa maksullinen avoin väylä. Mikään tästä ei ole ilmaista, mutta tekemättä ei voi jättää.