reijo_frank

Kansallisteatterin Rikhard III on niin paha että hirvittää – ja naurattaa

Kuva: Tuomo Manninen
Tilaisuus joka jää käyttämättä. Rikhard III (Kristo Salminen) yrittää osoittaa vilpitömyytensä liehittelemälleen Annalle (Heikki Pitkänen) antautumalla miekalla pistettäväksi.

Kristo Salmisen viekkaat, vuoroin viiruina häijyilevät, vuoroin tapillaan mulkoilevat silmät. Antti Pääkkösen esittämän tuomitun veljen hätähuutoiset ilmeet. Heikki Pitkäsen eteeriset, kaikesta rakkaudesra tyhjät silmäykset. Milka Ahlrothin esittämän leskikuningattaren viha: tuo katse taatusti tappaa

Näytteljöiden ilmerekisteristä hoksaa, että Kansallisteatterin Shakespeare-klassikon tulkinnassa ei nyt mennä ihan tallatuimpia tragediapolkuja. ”Rikhard III” on nyt tyylitelty sen verran reippaasti, että ensimmäisen puoliskon aikana nauru on katsomossa hallitseva reagointitapa.

Vissi koomisuus lähtee juuri ilmeistä, toisaalta myös nurin käännetyistä rooliasetuksista. Ei tuota mainittua Heikki Pitkäsen eteerisyyttäkään voi ottaa täysin vakavasti, kun hän näyttelee Rikhardin vaimokseen kaappaamaa Annaa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna

William Shakespeare: Rikhard III

Suomennos Matti Rossi – Sovitus Anna Viitala – Ohjaus Jussi Nikkilä – Lavastus Katri Rentto – Puvut Saija Siekkinen – Valot Pietu Pietiäinen – Äänisuunnittelu,  musiikki ja musiikin esitys Mila Laine – Rooleissa Kristo Salminen, Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Juha Varis, Antti Pääkkönen, Helmi Oja/Aamu Milonoff ja Isabella Ruotimo/Nuua Kosminen

Pahan kosketus

Rikhard III on Shakespearen häijyjen hahmojen osastolla se kieroin, julmin ja luotaantyöntävin tyyppi. Tämä syntymärujo, perimysjärjestyksessä pistesijoille jätetty herttua päättää tilaisuuden tullen kostaa kaiken sen pilkan ja syrjinnän, jonka on lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokenut tai ainakin luullut kokeneensa.

Tilien saaminen kuitatuksi vaatii määrätietoisuutta ja valtaa, ja molempia saa, kun pudottelee päitä ja muita esteitä kuningastieltä. Suku on pahin, tietää Rikhardkin, ja siksi lähiomaisista joutuvat tyrmän kautta lahtauspölkylle niin veljeä kuin veljenpoikaa. Samassa siivouksessa menettää henkensä muutama lähin tukimies, eikä poltettujen siltojen lukua kukaan  jaksa enää pitää.

Rikhardin vainoharhaisuus on sitä luokkaa, ettei hän luota keneenkään. Syystä, sillä kaikki olisivat mieluusti lähettämään hänet helvettiin. Oma äitikin, joka toivoo pojalleen kunniatonta kuolemaa tämän kerjätessä kannustusta lähestyvää suurta taistelua varten.

Kaksilla kärreillä

Muun muassa Q-teatterin produktioista paremmin näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ensimmäisessä klassikko-ohjauksessaan ajellut häpeilemättömästi kaksilla kärryillä. Toisaalta hän nostaa näkyviin kaiken sen pahan, joka Rikhard III:een on sisään leivottu, toisaalta hän keventää katsojan taakkaa tekemällä pahasta niin pahaa, että se jo naurattaa. Jälkimmäisessä tyylivalinnassa näyttelijät saavat todellakin mulkoilla, julmistella, kopeilla ja räytyä ihan sydämensä pohjasta. Ei tällaiselle voi olla hörähtelemättä, vaikka omat raadolliset reaktiot vähän hävettäisivät. Ei edes sille, kun Rikhardilta tapatustehtävän saanut Buckinghamin herttua toteaa homman suoritetuksi ja nostaa säkistä väärälle puolelle loikanneen lordi Hastingsin pään. Naurua toki ruokitaan sillä, että Buckinghamia muuten aatelisen ylhäisesti esittävä Juha Varis on oksentamaisillaan tuohon samaiseen säkkiin.

Tyylikästä tyylittelyä puolestaan edustaa Saija Siekkisen puvustus ja Mila Laineen läpi esityksen näyttämöllä eri instrumenteilla soittama musiikki. Molemmissa ollaan tiiviisti epookissa, mutta nykypäiväisesti, vailla raskaampaa shakespeariaanisen ajan patinaa.

Nikkilän muuten ehjän ja otteessaan pitävän ohjauksen pieni särö on siinä, että esityksen ensimmäinen ja toinen puolisko ovat varsin eripariset. Kun alussa käydään tyylittelyssä miltei parodian rajoilla, niin loppua kohti esitys mustuu aivan täysiveriseksi kuningastragediaksi. Rikhardin pahat teot julmistuvat äärimmilleen pienten veljenpoikien tapattamiseen. Enää ei naurata, yhtään. Kun tyranni kohtaa oman odotetun loppunsa – tosin näennäisen kunniakkaasti taistelukentällä ja lviimeiseen asti hanttiin pistäen, katsomon miltei kuulee huokaisevan helpotuksesta.

Valtakuntaa taistelukelpoisesta hevosesta (ilmeisen katteettomasti) korvaukseksi lupaillen Rikhard vajoaa tantereeseen eikä kukaan jää suremaan. Willensaunan näyttämöllä alkaa sarastaa, Pietu Pietiäisen vaikuttavasti häikäisevät loppuvalot vihjaavat uuden ajan aamusta.

Se Englannille koittikin, kun kahden aatelissuvun välillä vuosikymmenet raivonnut Ruusujen sota sai viimein päätöksensä ja Rikhardin tilalle valtaistuimelle nousi Henrik VII.

Maanista Rikhard-kuningasta näyttelevä Kristo Salminen ottaa ilon irti Nikkilän linjausten tarjoamasta tilasta. Hän kyräilee verhojen ja varjojen kätköissä kyttyröineen kuin kliseisimmissä Shakespeare-kuvastoissa konsanaan, ja suoristaa välillä paikat natisten kroppansa täyteen mittaan mahtinsa näyttäkseen. Toisaalta hän ilmaisee ehtymätöntä pahuutta myös pelottavan arkisesti.

Tekisi mieli sanoa ajankohtaisesti, mutta ei täällä kaikista vihapuheista huolimatta missään Ruusujen sodan säälimättömässä ajassa eletä. Eihän?

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Outi Nyytäjä on kuollut

Kuva: lehtikuva / marja airio

Dramaturgi ja käsikirjoittaja Outi Nyytäjä on kuollut.

Lähipiiristä kerrotaan Nyytäjän kuolleen Helsingissä Laakson sairaalassa viime tiistaina.

Outi Nyytäjä oli syntynyt Viipurissa 11. lokakuuta 1935. Uransa varrella Nyytäjä tuli tunnetuksi Ylen Radioteatterin dramaturgina ja päädramaturgina, Teatterikorkeakoulun dramaturgian lehtorina, kirjailijana ja käsikirjoittajana.

Nyytäjä eli suurimman osan vuodesta miehensä Kalevi Nyytäjän kanssa Ranskan Bretagnessa, kunnes terveyssyyt pakottivat pariskunnan jäämään Suomeen vuonna 2013.

Kuolemasta kertoi aiemmin Helsingin Sanomat.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

MimoArt Company leikkii liikkeellä, äänellä, valolla ja maalilla

Kuva: Kai Kuusisto
Boby Notes -esityksen mieskvartetti Saska Pulkkinen, Mikael Kuosmanen, Miro Lopperi ja Marko Pakarinen tekee lavalla levollista työtä.

MimoArt Company on uusi, suomalainen viime vuonna perustettu teatteriryhmä, joka toimii väljästi fyysisen teatterin ja tanssin parissa. Sen perustajina ovat ohjaaja Mimosa Lindahl ja näyttelijä Arto-Oskar Reunanen.

Ryhmän ensimmäinen teos Body Notes sai kantaesityksensä Stoassa viime viikolla. Esityksen pohjana on Lindahlin viime vuonna Teatterikorkeakoulussa osana teatteripedagogiikan maisteripintojaan vetämä, miehille suunnattu Avoin liikelaboratorio, jossa tutkittiin erilaisia liikelaatuja ja esiintyjyyttä fyysisen teatterin ja tanssin alueilla.

Työpajan tuloksena muotoutui teoksen esiintyjäryhmä, jossa neljän näyttelijän, Saska Pulkkisen, Miro Lopperin, Marko Pakarisen ja Mikael Kuosmasen lisäksi lavalla ovat enemmän tai vähemmän myös sellisti Sergio Castrillón, äänestä ja valosta vastaavat Jaakko Autio ja Ilmari Karhu sekä lavastusta livenä rakentava Reunanen.

Body Notes on juoneton, mutta rakenteellisesti suunniteltu jatkumo kohtauksia, jotka etenevät osittain improvisoiden erilaisten liikkeellisten teemojen ja kohtaamisten kuljettamina. Avainsanoja ovat leikillisyys ja päähän pälkähdykset, vaikka uskonkin, että kukin näkemässäni esityksessä mukana ollut idea on ainakin jossain vaiheessa ollut esillä harjoitusprosessissa.

TEATTERI
MimoArt Company, Stoa
Body Notes

Ohjaus ja esityskonsepti Mimosa Lindahl  – Äänisuunnittelu Jaakko Autio – Valot Ilmari Karhu – Lavastus Arto-Oskar Reunanen – Lavalla Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen sekä Sergio Castrillón (sello)

Näin avoin esityskonsepti lipsahtaa helposti tyhjäkäynnin tai sisäänpäin lämpiävyyden puolelle. Tätä Body Notes -esityksessä ei tapahdu sen välillä hyvinkin rauhallisesta temposta huolimatta. Tosin kohtausvaihdot, vaikka niistä onkin tehty omia esityskokonaisuuksiaan, ovat sillä hilkulla, etteivät muutu pitkästyttäviksi.

Näyttävin rakentaminen ja kokonaisuus on ilman muuta valkoisen maalin kanssa tehty performanssi, jonka lopputuloksena taustalle nostetaan näyttelijöiden kehojen läpinäkyvälle muoville, tuttujen suomalaisiskelmien pätkien ja sellon säestyksellä luoma taideteos.

Kaikki lavalla olijat ovat näyttämöllä hyvin luontevia. Keskinäiset kontaktit niin toisiin kuin yleisönkin suuntaan toimivat levollisesti. Esityksestä näkee, että ryhmän jäsenet ovat tottuneet työskentelemään yhdessä ja ovat sinut oman tekemisensä kanssa. Sen enempää korostamatta kukin pääsee vuorollaan esittelemään myös omia henkilökohtaisia vahvuuksiaan.

Body Notes on kiinnostava avaus uudelta ryhmältä ja saa odottamaan, mihin MimoArt Company seuraavaksi suuntaa.

Annikki Alku

 

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirsi Monnin tanssiesitys väkivallan olemuksesta on esteettisesti kaunis

Kuva: Katri Naukkarinen

Tanssitaiteen tohtori Kirsi Monni on pitänyt koreografin roolistaan kymmenen vuoden tauon Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen professorina työskentelynsä vuoksi. Nyt Kaapelitehtaan Pannuhallissa sai ensi-iltansa hänen teoksensa ”Acts And Affects”.

Esityksen aihe on hyvin vakava, laaja ja ajankohtainen: väkivalta sekä todellisena kokemuksena että fiktiivisenä ja rakenteellisena nykyisessä mediayhteiskunnassa.

TANSSI

Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kaapelitehdas

Acts And Affects

Koreografia Kirsi Monni yhdessä tanssijoiden kanssa – Valot ja tila Erno Aaltonen – Ääni Mikko Hynninen – Puvut Janne Renvall – Tanssijat Krista-Julia Arppo, Joona Halonen, Soili Huhtakallio, Johannes Purovaara ja Guillermo Sarduy

 

On helppo kuvitella, että tällaisesta aiheesta voisi tehdä hyvinkin konkreettisen ja raflaavan teoksen. Näin ei kuitenkaan ole. Esityksen lähtökohdat ovat olleet, kuten Monnin teoksissa aikaisemminkin, pitkälle viedyn filosofiset, ja aiheen käsittely abstraktia ja esteettisen etäännyttävää.

Väkivaltaa ja sen vaikutuksia on työryhmän kanssa tutkittu kehollisesti, liikkeen ja kehon reaktioiden kautta. Siksi esityksessä ei ole varsinaisia rooleja eikä lineaarisesti etenevää juonta, tapahtumia ja erilaisia kohtaamisia kylläkin.

Syyllisiä ja syyttömiä ei osoiteta, mutta esityksen puolivälin asujen muutos mustiin huppareihin ja kasvonpiirteet häivyttävään sukkahousunaamiointiin vie ajatukset väkisinkin erilaisiin ääriryhmittymiin. Toisaalta se myös nostaa esille väkivallan anonyymiyden.

Muuta väkivaltaan ja kuolemaan viittaavaa esineistöä ovat muoviset ruumispeitteet, puna-musta-oranssit köydet ja erilaisiksi aseiksi muuttuvat oksat. Kaikkia niitä myös käytetään niin, että sinänsä abstraktit liikkeet ja tapahtumat muuttuvat katsojan mielessä hyvinkin helposti erilaisiksi väkivallan teoiksi.

Kokonaistunnelmaltaan Acts And Affects on jylhän kaunis. Siihen vaikuttaa esityksen alussa ja lopussa soiva Krzysztof Pendereckin ”Puolalaisen requiemin” finaali, mutta ennen kaikkea Erno Aaltosen valot, jotka muokkaavat valkolattiaisesta näyttämötilasta vuorotellen sekä silmiä hivelevän kauniin että kaiken näyttävän kirkkaan.

Teoksen neljä tanssijaa, Krista-Julia Arppo, Joona Halonen, Soili Huhtakallio, Johannes Purovaara ja Guillermo Sarduy, liikkuvat yhtä aikaa sekä tiukasti omassa todellisuudessaan että yhdessä ryhmänä. Kullakin on omanlaisensa liikelaatu, joka muuntuu ja kehittyy esityksen aikana.

Acts And Affects on esitys, joka puhuttelee ennemminkin ajattelun ja älyn kuin suoraan tunteisiin vetoamisen kautta. Se haluaa herättää huomaamaan ja ajattelemaan, mutta ei anna minkäänlaisia vastauksia. Ne katsojan pitää löytää omasta mielestään.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Janne Reinikainen sai Eino Kalima -palkinnon Kansallisteatterin Gorki-ohjauksestaan

Kuva: Stefan Bremer
Janne Reinikaisen kolmen klassikon ohjausurakasta ensimmäinen, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut "Pohjalla", katsottiin 20 000 euron Eino Kalima-palkinnon arvooiseksi.

Kolmen vuoden välein jaettava Eino Kalima -ohjaajapalkinto on myönnetty Janne Reinikaiselle hänen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle tekemästään ohjaustyöstä ”Pohjalla”,  joka sai ensi-iltansa joulukuussa 2014.

Ohjaajapalkinnon ohella nyt ensi kertaa jaetut kaksi kannustuspalkintoa menivät työparille Marina Meinander-Kirsi Porkka ohjauksestaan ”Paha äitipuoli” ja Jussi Nikkilälle Shakespeare-klassikon ”Rikhard III” ohjauksesta.

Kansallisteatterin pääjohtajana 1917−1950 toimineen Eino Kaliman nimikkorahaston jakama ohjaajapalkinto on suuruudeltaan 20 000 euroa ja nyt ensi jaetut kaksi kannustuspalkintoa 5000 euroa kumpikin. Ohjaajapalkinto koskee edellisenä kolmivuotiskautena Kansallisteatterissa tehtyä ohjaustyötä, jonka katsotaan olevan taiteellisesti ja eettisesti täysipainoista teatteria.

Valinnat tekee erikseen nimetty palkintolautakunta, johon viimeksi kuluneella kolmivuotisjaksolla kuuluivat teatterikriitikot Rolf Bamberg, Sanna Kangasniemi, Isabella Rothberg sekä puheenjohtajana Kansallisteatterin hallituksen puheenjohtaja Pekka Pajamo.

”Mestariluokan tilaihme”

Janne Reinikainen ohjasi Maksim Gorkin Pohjalla-novellista sovitetun näytelmän Kansallisteatterin pienen näyttämön 60-vuotisjuhlaesitykseksi.  Palkitsemisperusteluissa todetaan Pohjalla-esityksen ottaneen yleisön valtoihinsa.

– Yömajan ihmisiin, kaikkine omituisuuksineen ja arveluttavuuksineen, ei voi olla rakastumatta. Maksim Gorkin teksti ei etsi eikä anna yksiselitteisiä vastauksia siihen, millä ismeillä köyhyys ja yhteiskunnallinen epäoikeuden­mukaisuus tulisi poistaa, mutta hän kuvaa olemassa olevaa kurjuutta mestarillisen syvätarkasti. Saman teki ohjaaja Janne Reinikainen, mutta hän toi kuvaan vielä oman teatterinäkemyksensä tuottamia vivahteita. Hän loi yömajaan lähes maagista tunnelmaa. Reinikainen sai aikaan myös omanlaisensa tilaihmeen: ohjaajalta oli mestariluokan joukkojenhallintaa, miten hän liikutti rajallisessa tilassa näyttelijöitään sisään ulos, ylös alas ja limittäin, raati kiittelee.

Pohjalla vieraili Pietarissa lokakuussa 2015 ja Bogotassa maaliskuussa 2016. Reinikaisen versio sai molemmissa erinomaisen vastaanoton.
Janne Reinikainen (s. 1969) on monipuolinen teatterinntekijä, joka viihtyy rampin molemmilla puolilla, ohjaajana ja näyttelijänä. Hänen Pohjalla-ohjauksensa kuului yhtenä linkkinä kolmen klassikko-ohjauksen pakettiin, josta hän aikoinaan sopi Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon kanssa. ”Triptyykin” viimeisin osa,  Shakespearen Macbeth, pyörii parhaillaan suurella näyttämöllä. Kolmikon keskimmäisenä nähtiin suurella näyttämöllä puhutteleva tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista. Reinikaisen aiempia ohjauksia Kansallisteatterissa ovat ”Tumman veden päällä” ja ”Idiootti”. Hän on työskennellyt ohjaajana myös muiden muassa KOM-teatterissa ja Svenska Teaternissa ja näyttelijänä lukuisissa kotimaisissa teattereissa, televisiossa ja elokuvissa.

Kannustusta uusperhekomedian ja klassikon ohjauksista

Kannustuspalkinnon saaneen Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Omapohjaan keväällä 2016 käsikirjoittaman ja ohjaaman Paha äitipuoli -esityksen vahvuudeksi palkintoraati kehuu sen kykyä pysähtyä nykyilmiöiden äärelle.

– Novellimaisen tiheässä kerronnassa sosiologinen tieto sulautuu tarkkapiirtoisiin luonnekuviin. Esitys liittää yhteen tutkimusta, nettikeskusteluja, vanhojen äitipuolimyyttien tarkastelua sekä taustalla väijyvän ekokatastrofin pelon vaikutusta ihmisten haluun äkkiä vaan kotoilla ja olla läheisten kanssa. Esitys on pirteä, monisyinen, iloinen ja samalla vakava, palkintoperusteissa kiitetään.

Jussi Nikkilän Willensaunaan syksyllä 2016 ohjaamaa Rikhard III:sta raati piti ”niin jäntevänä ja hyvin liikkuvana, ettei katsojalle tule tarvetta pyöritellä päässään ylimääräisiä tulkintakuvioita. Esitys on toteutettu pienimuotoisesti ja keskitetysti muutaman näyttelijän voimin. Nikkilän Shakespeare-tulkinta on vaikuttava kokonaisuus, jossa perinteisyys lyö kättä vahvan oman näkemyksen kanssa”.

Rikhard III jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa myös syyskaudella.

Vuodesta 1993 kolmen vuoden välein jaetun Kalima-palkinnon aiempia saajia  ovat Kurt Nuotio, Antti Einari Halonen, Reko Lundán, Mika Myllyaho, Tuomo Aitta, Kristian Smeds, Juha Malmivaara sekä vuonna 2014 Juha Hurme ohjauksestaan ”Europaeus”.

 

 

Keskustelua aiheesta

TTT:n tuleva musikaali kertoo Tampereen naiskaartilaisten kohtaloista

Pariskunta Sirkku Peltola & Heikki Salo on tehnyt musiikkiteatteria kimpassa jo 1980-luvun lopulta lähtien.

Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä saa 25.1.2018 kantaesityksensä suurteos ”Tytöt 1918 – Musikaali nuoruudesta, raivosta ja rakkaudesta”, joka kertoo vuonna 1918 Tampereella toimineen naiskaartin tyttöjen tarinan. Se pohjautuu Anneli Kannon romaaniin ”Veriruusut” (2008) ja tutkimuslähteisiin.

Musikaalin käsikirjoittaa ja ohjaa Sirkku Peltola, musiikin säveltää Eeva Kontu ja laulujen sanat kirjoittaa Heikki Salo. Työryhmä on monista menestysteoksista tuttu, heidän  viimeisin yhteistyönsä on viime lokakuussa TTT:ssä ensi-iltansa saanut  ”Viita 1949” -musiikkinäytelmä, joka jatkaa suurella näyttämöllä vielä syyskaudellakin

Tytöt 1918 -suunnitteluryhmässä ovat mukana Peltolan luottovisualistit lavastaja Hannu Lindholm, video- ja valosuunnittelija Eero Auvinen ja pukusuunnittelija Marjaana Mutanen. Uutena mukaan työryhmään tulee pitkän ja ansiokkaan uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela, jonka töitä on nähty yli 50 teatteriteoksessa. Musikaalin roolituksesta kerrotaan vapun jälkeen.

Tavalliset työläistytöt tempautuvat taistojen tielle

Kevättalvella 1918 Tampereella perustettiin aseellinen naiskaarti, jonka muodostivat pääosin hyvin nuoret tytöt. Juuri heistä musikaali kertoo.

Musiikkinäytelmän keskushenkilöt Lempi, Rauha ja Martta asuvat samaa huonetta Amurissa. Lempi on Tampereelle tehtaaseen työhön tullut piikatyttö Teiskosta. Rauhalla on mielessä kihlattu ja kesällä tulevat häät. Martta on ison talon tytär, joka joutui pois kotoaan aatteensa vuoksi.

Naapurin Lydia on jo naimissa, vaikka oikeisiin sormuksiin ei vielä ole tarpeeksi säästöjä. 15-vuotias Sigrid aloittaa kehruutolpalla ja saa käteensä ensimmäisen oman palkkapussinsa. Puuvillatehtaassa työskentelee monta heidän kaltaistaan nuorta naista, joiden päivät täyttyvät raskaasta työtä, sydämet isoista ja pienistä unelmista.

Tehtaan tytöt ovat tavallisia nuoria arkisine huolineen. He pohtivat hameen helman leikkausta, otsakiharan muotoilua, poikain hymyjä, nisupullaa ja tasapannua. Vuonna 1918, Tampereella, he tarttuivat aseisiin ja olivat valmiita kuolemaan. Ja surmaamaan.

– Tarinan tytöt ovat lähes lapsia. Osalle naiskaartilaisuuteen liittyi aatetta ja tietoisuutta ja älyllistä paloa, mutta suurelle osalle kyse oli nuoruuden intohimosta ja heittäytymisestä tapahtumien virtaan, kertoo musikaalin käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola, joka on  tutkinut aihetta pian kymmenen vuotta.

– Tytöt ovat samaistuttavia. Heille tapahtuu asioita, jotka ovat mahdollisia myös tänä päivänä eri puolilla maailmaa. Se tekee musikaalista hurjan, traagisen ja kysymyksiä herättävän. Ja tämä kaikki on tapahtunut täällä, Tampereella. Sisällissotaa on tutkittu paljon, mutta edelleen esiin nousee uusia tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Sodan hävinneiden naisten historia on ollut erityisen vaiettua.

Heikki Salon kirjoittamat laulutekstit täydentävät tarinaa heittämällä siihen kytköksiä nykypäivään.

– Tyylilllisesti musiikki on tämän päivän musikaalimusiikkia. Se ammentaa rytmisesti hiphopista ja popmusiikista ja melodisesti perinteisestä musikaalista. Nuoruudessa on tietynlaista vimmaa ja päättömyyttä, se tulee kuulumaan musiikissa, toteaa säveltäjä Eeva Kontu.

 

 

 

Keskustelua aiheesta