Teatteri & Tanssi

Kansallisteatterin Rikhard III on niin paha että hirvittää – ja naurattaa

Tuomo Manninen
Tilaisuus joka jää käyttämättä. Rikhard III (Kristo Salminen) yrittää osoittaa vilpitömyytensä liehittelemälleen Annalle (Heikki Pitkänen) antautumalla miekalla pistettäväksi.
Tuomo Manninen
Tilaisuus joka jää käyttämättä. Rikhard III (Kristo Salminen) yrittää osoittaa vilpitömyytensä liehittelemälleen Annalle (Heikki Pitkänen) antautumalla miekalla pistettäväksi.
Tuomo Manninen
Tilaisuus joka jää käyttämättä. Rikhard III (Kristo Salminen) yrittää osoittaa vilpitömyytensä liehittelemälleen Annalle (Heikki Pitkänen) antautumalla miekalla pistettäväksi.

Kristo Salmisen viekkaat, vuoroin viiruina häijyilevät, vuoroin tapillaan mulkoilevat silmät. Antti Pääkkösen esittämän tuomitun veljen hätähuutoiset ilmeet. Heikki Pitkäsen eteeriset, kaikesta rakkaudesra tyhjät silmäykset. Milka Ahlrothin esittämän leskikuningattaren viha: tuo katse taatusti tappaa

Näytteljöiden ilmerekisteristä hoksaa, että Kansallisteatterin Shakespeare-klassikon tulkinnassa ei nyt mennä ihan tallatuimpia tragediapolkuja. ”Rikhard III” on nyt tyylitelty sen verran reippaasti, että ensimmäisen puoliskon aikana nauru on katsomossa hallitseva reagointitapa.

Vissi koomisuus lähtee juuri ilmeistä, toisaalta myös nurin käännetyistä rooliasetuksista. Ei tuota mainittua Heikki Pitkäsen eteerisyyttäkään voi ottaa täysin vakavasti, kun hän näyttelee Rikhardin vaimokseen kaappaamaa Annaa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna

William Shakespeare: Rikhard III

Suomennos Matti Rossi – Sovitus Anna Viitala – Ohjaus Jussi Nikkilä – Lavastus Katri Rentto – Puvut Saija Siekkinen – Valot Pietu Pietiäinen – Äänisuunnittelu,  musiikki ja musiikin esitys Mila Laine – Rooleissa Kristo Salminen, Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Juha Varis, Antti Pääkkönen, Helmi Oja/Aamu Milonoff ja Isabella Ruotimo/Nuua Kosminen

Pahan kosketus

Rikhard III on Shakespearen häijyjen hahmojen osastolla se kieroin, julmin ja luotaantyöntävin tyyppi. Tämä syntymärujo, perimysjärjestyksessä pistesijoille jätetty herttua päättää tilaisuuden tullen kostaa kaiken sen pilkan ja syrjinnän, jonka on lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokenut tai ainakin luullut kokeneensa.

Tilien saaminen kuitatuksi vaatii määrätietoisuutta ja valtaa, ja molempia saa, kun pudottelee päitä ja muita esteitä kuningastieltä. Suku on pahin, tietää Rikhardkin, ja siksi lähiomaisista joutuvat tyrmän kautta lahtauspölkylle niin veljeä kuin veljenpoikaa. Samassa siivouksessa menettää henkensä muutama lähin tukimies, eikä poltettujen siltojen lukua kukaan  jaksa enää pitää.

Rikhardin vainoharhaisuus on sitä luokkaa, ettei hän luota keneenkään. Syystä, sillä kaikki olisivat mieluusti lähettämään hänet helvettiin. Oma äitikin, joka toivoo pojalleen kunniatonta kuolemaa tämän kerjätessä kannustusta lähestyvää suurta taistelua varten.

Kaksilla kärreillä

Muun muassa Q-teatterin produktioista paremmin näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ensimmäisessä klassikko-ohjauksessaan ajellut häpeilemättömästi kaksilla kärryillä. Toisaalta hän nostaa näkyviin kaiken sen pahan, joka Rikhard III:een on sisään leivottu, toisaalta hän keventää katsojan taakkaa tekemällä pahasta niin pahaa, että se jo naurattaa. Jälkimmäisessä tyylivalinnassa näyttelijät saavat todellakin mulkoilla, julmistella, kopeilla ja räytyä ihan sydämensä pohjasta. Ei tällaiselle voi olla hörähtelemättä, vaikka omat raadolliset reaktiot vähän hävettäisivät. Ei edes sille, kun Rikhardilta tapatustehtävän saanut Buckinghamin herttua toteaa homman suoritetuksi ja nostaa säkistä väärälle puolelle loikanneen lordi Hastingsin pään. Naurua toki ruokitaan sillä, että Buckinghamia muuten aatelisen ylhäisesti esittävä Juha Varis on oksentamaisillaan tuohon samaiseen säkkiin.

Tyylikästä tyylittelyä puolestaan edustaa Saija Siekkisen puvustus ja Mila Laineen läpi esityksen näyttämöllä eri instrumenteilla soittama musiikki. Molemmissa ollaan tiiviisti epookissa, mutta nykypäiväisesti, vailla raskaampaa shakespeariaanisen ajan patinaa.

Nikkilän muuten ehjän ja otteessaan pitävän ohjauksen pieni särö on siinä, että esityksen ensimmäinen ja toinen puolisko ovat varsin eripariset. Kun alussa käydään tyylittelyssä miltei parodian rajoilla, niin loppua kohti esitys mustuu aivan täysiveriseksi kuningastragediaksi. Rikhardin pahat teot julmistuvat äärimmilleen pienten veljenpoikien tapattamiseen. Enää ei naurata, yhtään. Kun tyranni kohtaa oman odotetun loppunsa – tosin näennäisen kunniakkaasti taistelukentällä ja lviimeiseen asti hanttiin pistäen, katsomon miltei kuulee huokaisevan helpotuksesta.

Valtakuntaa taistelukelpoisesta hevosesta (ilmeisen katteettomasti) korvaukseksi lupaillen Rikhard vajoaa tantereeseen eikä kukaan jää suremaan. Willensaunan näyttämöllä alkaa sarastaa, Pietu Pietiäisen vaikuttavasti häikäisevät loppuvalot vihjaavat uuden ajan aamusta.

Se Englannille koittikin, kun kahden aatelissuvun välillä vuosikymmenet raivonnut Ruusujen sota sai viimein päätöksensä ja Rikhardin tilalle valtaistuimelle nousi Henrik VII.

Maanista Rikhard-kuningasta näyttelevä Kristo Salminen ottaa ilon irti Nikkilän linjausten tarjoamasta tilasta. Hän kyräilee verhojen ja varjojen kätköissä kyttyröineen kuin kliseisimmissä Shakespeare-kuvastoissa konsanaan, ja suoristaa välillä paikat natisten kroppansa täyteen mittaan mahtinsa näyttäkseen. Toisaalta hän ilmaisee ehtymätöntä pahuutta myös pelottavan arkisesti.

Tekisi mieli sanoa ajankohtaisesti, mutta ei täällä kaikista vihapuheista huolimatta missään Ruusujen sodan säälimättömässä ajassa eletä. Eihän?

 

 

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat