Pääoman omistajalla on aina enempi valtaa neuvoteltaessa tuotannon tulosten jakautumisesta. Varhaisessa kapitalismissa tämä tapahtui suoraan työnantajan määräysvaltaa käyttämällä. Työntekijät pyrkivät tasoittamaan näitä voimasuhteita ammattiyhdistysten perustamisella. Työnantajat ovat pyrkineet estämään ammattilittojen syntyä ja toimintaa niiden alusta alkaen. Suomessa kansallinen hätä Neuvostoliiton hyökkäyksen alla pakotti pääomapiirit ja työnantajat tunnustamaan ammattiyhdistysliikkeen neuvottelukumppaniksi. Piti saada työläiset kiväärin varteen pääomaa puolustamaan.

Joitakin vuosikymmeniä sitten läpimurtonsa tehnyt uusliberalismin ideologia vauhdittui tässä kehityksessä. Se taas pyrkii palauttamaan pääoman omistajan rajoituksettomat oikeudet ja väittää voitontavoittelun olevan kaiken hyvä lähde. Samoin se kiistää julkisen elinkeinotoiminnan ja varainkäytön oikeutuksen. Kaikella julkisella rahalla tulee ostaa yritysten tuottamia palveluita. Voitontavoittelun väitetään synnyttävän yhteiskunnallista hyvää, olipa kysymys vammaispalveluista, terveyspalveluista tai vanhusten hoidosta. Tämä ideologia ohjaa kuntien ja valtion toimintaa. Yhteiskuntakehitystä pyritään viemään taaksepäin.

Sosialidemokratia horjui uusliberalismin kohtaamisessa ja meni osin mukaan tähän markkinoittamiseen ja yksityistämiseen uskolla kolmannen tien vaihtoehtoon. Tästä on ollut suurelta osin seurauksena eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden kannatuksen täydellinen romahdus. Uutta linjaa hakee Englannin Labour ja näyttää onnistuneen palauttamaan joukkokannatuksensa.
Sosialidemokratialta on Suomessa pudonnut kansanliikkeelle kuulunut pohja pois. Laajat kansalaispiirit olivat mukana työväenliikkeen nuoriso-, urheilu-, kulttuuri-, osuuskunta-, pankki-, vakuutus- ja ammattiyhdistystoiminnassa. Voimallisempana on säilynyt ammattiyhdistysliike huolimatta järjestäytymisasteen laskusta ja liikkeen toimihenkilöistymisestä ja siten osittaisesta porvarillistumisesta. Kaiken tämän jälkeen puolueessa on voimia, jotka vaativat etäisyyden ottoa ammattiyhdistysliikkeeseen.

Kapitalismi ei ole enää kansallisesti sopuisaa pääoman valtaa vaan valtasuhteita omaksi hyväkseen muuttamaan pyrkivää ja etujaan röyhkeästi ajavaa. Yrittäjäkapitalismista on muotoutunut sijoittajakapitalismia.Yrittäjätoimintaa ja -riskiä suoraan kantavaa toimintaa ei voi rinnastaa suuryritysten toimintaan. Sijoittajakapitalismissa omistajat kätkeytyvät omaisuudenhoitolaitosten taakse. Ne voivat olla sijoituspankkeja, hedge-rahastoja ja erilaisia finanssilaitoksia Suurten kansallisten, edistyksellisten kompromissien aika näyttää olevan ohitse.

Sijoittajavallan lisääntyminen elikeinoelämässä merkitsee lyhyen tähtäimen voitontavoittelun korostumista, Firmoista pyritään ottamaan kaikki irti ja tutkimus- ja kehittämistoiminta jää tekemättä. Tätä vahvistavat yritysten viime vuosien vähentyneet sijoitukset tutkimus- ja kehittämistoimintaan. Sijoittajille henkilöstö on lähinnä kustannus. Osakekurssitkin nousevat heti henkilöstösaneerausten julkaisuhetkellä. Pääomalla on luja ote valtionhallintoon, mistä kertovat muun muassa Valtionvarainministeriön sitkeät ehdotukset osakkeiden hallintarekisterin läpiajamiseksi ja viimeiset kansliapäälliköiden ulostulot seuraavan hallituksen käsien sitomiseki sopeuttamispolitiikkaan.

Monet hallitusohjelmien kysymykset ovat tulleet suoraan elinkeinoelämän järjestöistä, kuten työantajan kansaneläkemaksun lopettaminen, niin sanotun paikallisen sopimisen läpivienti tai Kiky-sopimus. Mitä enemmän talouden prosessit tuottavat voittoa ja omaisuutta entisille omistajille, sitä enemmän näillä on taloudellista ja poliittista valtaa. Talous toimii entistä puolueellisemmin omistajien ja rikkaiden hyväksi ja politiikka kääntyy myös tukemaan näitä.

Kapitalismin varhaisista vaiheista lähtien oli selvää, että tuotanto pyrkii keskittymään yhä suurempiin yksiköihin ja omaisuus samalla kasaantuu entistä harvempien käsiin. Tämä kehitys jatkuu kaiken aikaa. Sosialidemokratia näki jo syntyessään kapitalismin luovan valtaeroja, toisia joille kertyi omaisuutta ja valtaa ja toisia, joilta molemmat puuttuivat. Tuloerojen kasvun nähtiin olevan yhteydessä työnantajavaltaan, joka pyrki määräämään työntekijöiden tulo-osuuden tuotannossa mahdollisimman pieneksi ja varmistamaan tällä voittojen maksimoinnin. Tuloerojen kasvu työn ja pääoman tulo-osuuksien suhteen on voimistunut pääomatulojen hyväksi 1990-luvultä lähtien. Suomessa sitä on kärjistänyt tuolloin tehty pääomatulojen verotuksen merkittävä pienentäminen.

Maailmaan on kertynyt valtava määrä rahoituspääomaa erilaisten voittojen tuloksena. Näiden omistajat ovat sijoittaneet ne pääomasijoittajien käyttöön lisävoiton saamiseksi ja niistä on luotu sijoitusrahastoja ja samalla yksityisiä rikkaita omine sijoitusrahastoineen. Nämä piirit muodostavat ne markkinat, joiden reagoinnista uutislähetyksissä spekuloidaan.

Pääoman tuotto on ylittänyt pidempään bkt:n kasvun maailman mittakaavassa. USA:ssa rahoitussektorin voitot olivat kaikista voitoista 40 % ennen finanssikriisiä. Reaalitalous ja tuotanto jäävät voitoissa vähemmälle. Varsinaisia vähän kilpailtuja ylivoittojen aloja ovat tietotekniikka, rahoitus, lääketeollisuus ja kiinteistöala. Suuryritysten takana ovat usein suuret sijoittajat. Tämä tarkoittaa sitä, että valtaosa talouden kasvusta menee sijoittajille ja voimistaa heidän valtaansa. Tuotannolliset investoinnit jäävät marginaaliin.

Tuloerot kasvavat maailman mittakaavassa ja kansallisesti. Maailman mittakaavassa ainoa poikkeus on Kiina, johon on syntynyt niin sanottu keskiluokka 2000-6000 euron vuosituloineen. Globalisaatio on pysäyttänyt Euroopan keskiluokan tulokehityksen, josta reaktioita näemme Ranskan keltaliiviliikehdinnässä. Pientä heilahtelua tulokehityksessä aiheuttaa suhdannevaihtelut. Laskusuhdanteessa osakkeiden kehitys mataa ja tuloerot työn ja pääoman välillä pienenevät. Nousun käynnistyessa osakekurssit kiihtyvät ja tuloerot kasvavat entisestään.

Suomessa yksittäisten henkilöiden väliset tuloerot ovat kasvaneet muita OECD-maita nopeammin vuodesta 1997 lähtien. Gin-kertoimella mitattuna tuloerojen kasvu voimistui 1990-luvulla jatkuen hidastuneena 2010 vuoteen asti, laskien muutaman finanssikriisin jälkeisenä lamavuonna. Suomessa jaettujen optioiden määrät olivat vuosina 1997-2014 5,4 mrd euroa, mikä loi yli tuhat miljonääriä. Yksi prosentti optioiden saajista sai yli 50 % niistä eli 3,128 miljardia euroa. Yhteiskuntakaan ei näytä saavan riittävää osuutta yritysten voitoista. Vuoden 2000 jälkeen voittojen kasvu oli useampi kertaisina verojen määrän kasvuun nähden. Nyt Kiky-sopimuksen voimassa ollessa yhtiöt takovat huipputuloksia. Saksaan on luotu sosiaaliturvan leikkauksin uusi palkkaköyhien luokka, joista suuri osa on erilaisia osa-aikaisia.

Huono palkkojen reaalikasvu ja huono työn tulo-osuuden kasvu ovat johtaneet hitaampaan kansantalouden kasvuun ja heikompaan työllisyyteen. Palkkojen kehitys näyttää kaiken kaikkiaan jäävän jälkeen tuottavuuden kasvusta ja siten pääomatulojen kasvusta. Tämä kertoo voimasuhteiden muutoksesta. Reaaliansioiden kehitys ei turvaa vakaata ostovoiman kehitystä.

Tuotannontekijätulojen erot ovat kasvaneet 1970-luvulta lähtien aina vuoteen 2016 asti. Keskuspankkiirien tapaamisessa viime vuonna näytettiin tosiasiana palkansaajien osuuden pieneneminen tuottavuuden kasvusta jatkuvana kehityssuuntana. Tiedon johdosta valtakunnan päälehdessä pohdittiin kiinnostavana seikkana markkinatalouden mekanismin muutosta sellaiseksi, ”että nyt ei tapahdu yleisen hyvän jakoa”. Vuosina 1995-2007 Suomessa pienituloisimman kymmeneksen reaalitulot kasvoivat 16.7 % ja suurituloisimman kymmeneksen vastaavasti 75 %. Nettotuloilla mitaten suurituloisimman yhden prosentin osuus tuloista kasvoi 3,5 %:sta 7 %:iin aikavälillä 1995-2005. Näin siis kaikkein voimakkaimmin on kasvanut niiden suurituloisimpien tulot, jotka muodostavat vain yhden prosentin tulonsaajista.

Tämän rikkaimman väestön osan tuloista kaikki ei edes ilmene virallisissa tiedoissa. Kun tiedämme, että valtavirtaista toimintaa on rikkaiden veroparatiisien käyttö ja muu laaja veronkierto, -välttely ja tulojen pimitys. Tilastovirhe lisää todellisuudessa näiden tulo-osuutta. ILO:n raportin mukaan vuonna 2017 19 vauraimman maan palkat nousi vain 0.4 %. Vuoden 2008 jälkeen palkkojen kasvu oli hitainta vuonna 2017 ja ennustettiin jatkuvan hitaana jopa hidastuvana. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin mukaan miljardöörien yhteenlaskettu omaisuus kasvoi 2,5 miljardilla dollarilla joka päivä viimevuonna (2018). maailman 3,8 miljardin köyhimmän ihmisen omaisuus puolestaan hupeni 11 %:lla viimevuonna.

On todettu että pienten tuloerojen maissa on paras työllisyys. Vaikka tuloerot ovat suuri eriarvoisuuskysymys, tulonjaossa ei ole kysymys vain eheästä yhteiskunnasta ja talouden puutteita korjaavasta hyvinvointivaltiosta vaan koko talousjärjestelmän toimivuudesta. Oikeudenmukaisuuden kokemus on myös yhteydessä tuloeroihin ja sitä kautta onnellisuuden kokemukseen. Tietämättömyys yhteiskunnan tilasta ja tuloeroista voi joksikin aikaa luoda tyytyväisyyttä ja onnellisuuskuplaa.

Tuloerojen kasvu luo yhtäältä köyhyyttä ja toisaalta harvoille rikkautta. Köyhien, syrjäytyneiden ja huono-osaisempien ihmisten usko omaan tulevaisuuteen ja siihen vaikuttamiseen heikkenee. Tämä uhkaa osaltaan demokratiaa. Demokratia on toisaalta uhattuna rikkaiden vallan kasvun johdosta. Heillä on valtaa poliittiseen päätöksentekoon ja vaalirahoituksesta, hyväveliverkostoihin ja lobbaamiseen. Näin muutetaan kansantahtoa eliitille suopeammaksi. Tuloerot ja niiden kasvu luovat kahtalaisen vaikutuksen edustuksellisen demokratian vääristymiseen. Huono-osaiset jättävät äänestämättä, rikkaat ja koulutetut äänestävät. Valitut edustajat edustavat vahvemmin jälkimmäistä kansanosaa. Rikkauksilla ja suhteilla vaikutetaan päätöksentekojärjestelmään ja sen tuottamiin päätöksiiin. Ne tulevat näin suopeammaksi rikkaiden eduille.