Yhteiskunta ei ole halunnut yli yritysten etsiä keinoja kuluttajatuotteiden potentiaalisen käyttöiän pidentämiseen, mitä taas kestävä talousmalli suorastaan vaatii: tähän pitäisi löytyä keinoja. Kilpailuetuja pyritään saamaan kaikin tavoin, valtaosiltaan hyväksytyillä tavoilla, mutta raja venyy aina, kuten autotehtaiden tekemän pakokaasumanipuloinnin kohdalla ja Nokian renkaiden testitulosten manipuloinnin kohdalla on todennettu. Saattaa olla että samasta asiasta on kysymys lentokoneiden keskeneräisen automatiikan asennuksissakin. Tässä seuraukset ovat aina katastofaaliset. Tiedetään etttä elektroniikka teollisuus ostaa Kiinasta vanhoista tuotteista purettuja piirilevyjä ja asentaa niitä uusiin tuotteisiin arvaamattomin seurauksin.

Yritysten toimintamallien systemaattinen selvitys puuttuu. Ei tiedetä, missä laajuudessa ja millä kaikilla tavoilla yritykset rajoittavat tuotteiden käyttöikää. Tämän pitäisi olla erityinen tehtävä julkisesti rahoitetuille ja ainakin muodollisesti julkisesti johdetuille tutkimusinstituutioille yliopistojen tutkimustoiminta mukaan lukien.

Yhteiskunnallinen kehitysaste, kuluttajien tietoisuus ja oikeudet, samoin kuin julkinen sääntely tuotestandardeja koskien on tässä ratkaiseva. Nyt vaadittaisiin uudenlaisten vaatimusten asettamista yrityksille; hintaa pitäisi voida verrata testien kautta saatuun tietoon tuotteiden kestävyydestä.

Euroopan parlamentin vähimmäisvaatimusstandardi on esimerkki tästä; tuotesuunnittelussa tulee kieltää keskeisten osien kuten paristojen ja akkujen kiinteä sisäänrakentaminen laitteeseen/tuotteeseen. Käyttöön pitää ottaa testit, joilla havaitaan tuotteeseen tarkoituksellisesti sisäänrakennettu rajoitettu käyttöikä. Tuotteessa pitää olla merkinnät, joista selviävät tuotteen kestävyys, ekologinen suunnittelu, mahdollisuus osien muuttamiseen ja tuotteen korjattavuus.

Tarvitaan myös kunnon sanktiota. Jos yritysten nähdään luontaisesti toimivan kuluttajien etujen mukaisesti, ei ole tarvetta kuvattuun säännöstykseen. Todellisuus toimii kuitenkin toisin: kapitalistinen talous menee siitä, missä aita on matalin. Uskomus hyvään voi olla kannatettava, mutta tuloksen varmistamiseen tarvitaan rajoitteet ja kontrolli. Siis tässäkin on kysymys kapitalismin sisäisen toimintalogiikan rajoittuneisuudesta.

Yrityksiltä ei vaadita niiden elinkaarensa aikana yhteiskunnalle ja luonnolle aiheuttamien haittojen korjaamista tai varautumista niihin. Tästä viimeaikainen esimerkki on Talvivaara/Terrafame, vieläpä valtion tuella. Sen haitat lisääntyvät ilman mitään varautumista haittojen korjaamiseen. Pääoma karttaa yhteiskunnallisesti kehittynyttä kuluttajien, työvoiman ja ympäristön suojelua. Kehitysmaita käytetään tässä armottomasti hyväksi. Kuvatun kehityksen oikeuttajana ja kiihdyttäjänä toimii globaali uusliberalismin ideologia, jonka ajatuspajat hallitsevat julkisuutta.

Luonnonvarojen ryöstöviljely vallitsee näkyvimmin kalastuksessa ja kaivannaisteollisuudessa, raaka-aineiden, maatalouden ravinnepohjan ja -kierron sekä luonnontuotteiden hyväksikäytössä lähes kaikkialla. Liiketoiminnan aikaperspektiivi ei ole ylisukupolvinen eikä sen tarvitse ottaa huomioon muille aiheutettuja kustannuksia, rajoitteita, ongelmia eikä muita seuraamuksia. Vain julkinen sääntely voi tasapainottaa tilanteen.

Pääoma pyrkii ulkoistamaan kaikki mahdolliset kustannukset, joilla ei ole tuottoja lisäävää vaikutusta. Ympäristöön liittyvät velvoitteet tulevat yritystoiminnan kustannuksiksi vain yhteiskunnallisen sääntelyn asettamien velvoitteiden kautta. Raaka-aineiden säästäminen tuleville sukupolville, jätteiden minimointi ja hyödyntäminen samoin kuin aiheutettujen ympäristötuhojen korjaaminen edellyttävät samoin sääntelyä ja velvoitteiden asettamista yrityksille. Tällaista sääntelyä harjoitetaan vain kehittyneissä maissa. Pääomalla on näin ollen mahdollisuuksia kiertää sääntelyä.

Ilmastomuutoksen hillintä ja pysäyttäminen on maapallon kohtalon kysymys. Rajoittamaton kapitalismi ei ota vastuuta päästöjen lopettamisesta tai pysäyttämisesta sovitulle tasolle. Ympäristöseuraamuksia on ilmastovaikutusten osalta yritetty saada markkinaohjaukseen päästökaupalla. Se ei ole osoittautunut riittäväksi hillitsijäksi. Maailmanlopun skenaario on vielä toimenpiteitä voimakkaampi.

Saastuttamisyksiköiden/päästöoikeuksien osto on kuitenkin niin halpaa, että se ei estä saastuttamista. Saastuttajille jaetaan jopa ilmaiseksi kilpailukykyperustein päästöyksiköitä. Suomessa 2018 arvioitiin ilmaiseksi jaettujen yksiköiden arvoksi 500 miljoonaa euroa. Saastuttaville puunjalostusyhtiöille korvattiin 38 miljoonalla eurolla niiden päästökaupan johdosta nousseita sähkökustannuksia. Suuryritykset pystyvät siirtämään järjestelmän kustannukset yhteiskunnalle tai jopa mitätöimään koko järjestelmän yhdessä niille suopean hallituksen kanssa. Tämä on esimerkki siitä, että markkinat eivät korjaa puutteitaan vaan pyrkivät jopa mitätöimään julkisen vallan luomien päästömarkkinoiden tarkoituksen.

Kilpailu on kapitalismin ideologinen, sisäänrakentunut toiminnan piirre. Toteutuessaan se tiettyjen, tapaukseen liittyvien reunaehtojen vallitessa lisää tehokkuutta. Kilpailu edellyttää aina päällekkäisiä saman alan investointeja ja useita toimijoita. Tällainen resurssivaraus jokaiselle alalle merkitsee kuitenkin kansantalouden mittakaavassa tuhlausta. Koska joudutaan tunnustamaan kunnollisen saatika täydellisen kilpailun mahdottomuus käytännössä, pitää suuryhtiöt ottaa tiiviiseen yhteiskunnalliseen kontrolliin. Kilpailu rajoittaisi toimiessaan riistohintojen pyytämisen, mutta ei pyrkimystä tuotemanipulaatioon tai kustannusten siirtoon yhteiskunnalle.

Oman hinnoitteluvoiman vapausasteiden kannalta yritykset kokevat kilpailun haittana. Jokainen yritys pyrkii kaikin keinoin irti kilpailusta. Pyritään saavuttamaan monopoliasema tai solmimaan sopimuksia kilpailijoiden kanssa. Keskeisillä tuotealoilla vallitsee jo nyt kansainvälisten suuryritysten monopoli tai oligopoli. Kilpailija pyritään savustamaan ulos dumppauksella, yritysostoilla tai fuusioilla. Kansainvälisessä kaupassa yritetään valtiokumppanin toimin estää kilpailijan tulo markkinoille tuontitulleja ja standardeja soveltaen. Toimialarationalisoinnilla pyritään jakamaan tuotteet yritysten kesken ja turvaamaan oma vahva markkina-asema samalla, kun sopimuskumppanille suodaan toisen tuotteen tai tuoteryhmän johtava asema.

Tuottajaosuuskunnat ja tuottajien myyntikonttorit ovat myös kartellisovelluksia. Suuryritykset pyrkivät kustannusten ja kilpailun hallintaan luomalla valvonnassaan olevia alihankinta- ja arvonluontiketjuja raaka-aineesta markkinointiin. Kansainvälisen lääketeollisuuden kartellit turvaavat niiden johtaville yhtiöille yli kaksinkertaiset voitot muihin toimialoihin nähden. Kartellit ovat yritysten käytössä laajalti.

Suomessa on suuryritysten markkinahallinnan esimerkkejä metsäteollisuudesta, puun myynnistä ja asfalttialalta samoin kuin pankkialalta. Sopimuksia voidaan kuitenkin tehdä epävirallisesti jälkiä jättämättä. Tutkimus tästäkin aiheesta on olematonta.

Kuluttajatuotteissa kilpailu pyritään minimoimaan tuotteiden erilaistamisella, tekemällä vertailu vaikeaksi tai mahdottomaksi, ja nykyään ennen kaikkea brändeillä, joilla kuluttaja sidotaan arvostuksiaan, omaa identiteettiään ja elämäntapaa myöten brändituotteen taikapiiriin.

Patenttien ja aineettomien oikeuksien suojaaminen vuosikymmeniksi tarkoittaa tiedon leviämisen estämistä ja kontrollointia. Samalla se hidastaa innovointia ja vähentää kilpailua. Suuryritykset ovat onnistuneet turvaamaan hallussaan olevien oikeuksien monopolisoinnin perusteettoman pitkäksi aikaa. Nyt ei enää ole kysymys keksinnön tehneestä tai designin tai tuotemerkin luojan oikeuksista, vaan näitä oikeuksia myydään ja ostetaan tekijöidensä kuoleman jälkeenkin.

Lahjonta ja korruptio kuuluvat myös toimintamalliin, kun pyritään saamaan markkinat haltuun. Esimerkiksi Telia toimi näin Uzbekistanissa. Tuskin Siemens Helsingin metron ja Patria Slovenian valloituksissaan ovat ainoita. Sama koskee valtion ja kuntien hankintoja. Julkisen toiminnan alalta tunnetuimmat esimerkit löytyvät Suomessakin kuntien kaavoituksesta. Suuret rakennuttajafirmat ovat käytännössä ottaneet kuntien kaavamonopolin eriasteisesti käyttöönsä. Tampereenkin kohdalta esimerkkejä: tuoreimmat Tammelan ja Kansirakenteen sekä Eteläpuiston kaavojen muutoshankkeissa. Ainakaan näissä ei ole toimittu rakennuslain kuvaaman kaavaprosessin mukaisesti. Sitä, kuka on hyötynyt ja kuinka paljon, on vaikea selvittää, mutta avointa ja reilua ei menettely ole ollut.

Nykyään ei osata kuvitella kaupunkiympäristöä ilman mainoksia. Liiketoimintaintressi tunkeutuu kaikkialle muokkaamaan ihmisten elämismaailmaa ja elämänpiiriä. Mainoshoukutus on arkipäiväistä. Ihmistä manipuloidaan tieteen keinoin. Suojautumiseen ei tarjota samoja resursseja. Ihmisistä kehittyy ensisijassa kuluttujan identiteetin omaavia. Tämä rajoittaa ihmisen kiinnostuksen ja vaikuttamispyrkimyksen ostosten maailmaan. Ihmiset tulevat ostaneeksi monenlaista turhaketta ja tarpeettomaksin osoittautuvaa esinettä. Tuhlauksesta tässä on samalla kysymys.

Yhteiskunnassa tulisi ola ensisijaista ihmisten itsenäisen elämänpiirin turvaaminen. Yksityisyyden suojaa ei sovelleta suhteessa mainontaan ja markkinointiin samalla periaatteellisuudella kuin suhteessa toisen ihmisen tunkeutumisyrityksiin.

Manipuloinnin kohteena olo ja omien resurssien lisääminen ei problematisoidu riittävästi. Kuluttajuus on usein johonkin tyylisuuntaan ja klaaniin kuulumista. Voisi kai toivoa, että meidän arkinen ympäristömme olisi vailla houkutushälyä. Lasten altistaminen mainoksille on myös laajaa. Heidän arvostelukykynsä on kehittymätön heille tieteen tarkkuudella suunnattuihin manipulaatiokeinoihin nähden. Kapitalismi ei jätä yksityisyyttä rauhaan edes lapsuudessa, vaan se tunkeutuu kaikkialle. Oman talouden hallinta on monelle vaikeaa tässä yllykkeiden verkossa. Pikaluottoja tyrkytetään maksukyvyttömille.

Älypuhelimet altistavat ihmiset heidän arjessaan koko ajan mainonnalle. Rauhaa ei saa, vaikka haluaisi. Kuluttajat ovat tässä pelkästään pääoman kartuttamisen välineinä. Kuluttajalla on aina vähemmän informaatiota tuotteesta kuin tuottajalla. Asetelma ei ole lähtökohdiltaan tasapainoinen. Internetin jättiläisfirmat keräävät tietoa ihmisistä, heidän mieltymyksistään, valinnoistaan ja vieteistään. Kaikkea tätä käytetään ihmisten kaupalliseen ja poliittiseen manipulointiin. Valtion on tultava tässä väliin normittajana, suojelijana ja turvana saalistajia vastaan.

Aiemmin puhuin työttömyydestä. Suhdannekriisin ohella se voidaan nähdä voimavarojen allokoinnin, kohdistamisen ongelmana. Pääoma pyrkii tekemään tuotannontekijöistä sellaisen kombinaation, jossa halvimpia ja tehokkaimpia tuotannontekijöitä käytetään tuotannon aikaansaamiseksi. Sillä näkökohdalla, että ihmisen täytyy elää ja tulla toimeen työvoimansa myynnillä, ei ole mitään etusijaa tuotannon organisoinnissa. Sijoitusten allokointia ohjaavat myynnin näkymät ja ostovoimainen kysyntä ja lopulta voitto-odotukset.

Suurten tuloerojen vallitessa tuotanto ohjautuu perustarpeiden tyydyttämisestä ylellisyystarpeiden tyydyttämiseen. Tällä on suoria heijastuksia työvoiman määrään, laatuun ja työllisyyteen. Laajojen ihmisryhmien tarpeiden tyydyttämiseen tarvitaan tuotannossa enemmän ihmisiä kuin ylellisyyshyödykkeiden tuottamiseen. Tällainen tuotannon suuntautuminen turvaisi paremman työllisyyden. Kapitalismi ei ohjaa resursseja tarkoituksenmukaisesti laajojen väestöryhmien kannalta. Yhä suurempi osa pääomasta pyörii finanssitaloudessa. Se ei sinänsä tuota mitään. Rahamääräiset voitot tällä sektorilla ovat moninkertaisia tuotannollisen toiminnan investointeihin nähden.

Spekulatiivisen kapitalismin varaan ei ole jätetty sellaisten alojen tuotantoa, joita pidetään kansakunnalle elintärkeinä. Maatalous on suljettu ulos vapailta markkinoilta. Näin pääoman omistajatkin varmistavat ruokapöytänsä antimet. Puolustusteollisuus on useimmissa maissa valtion erityisessä suojelussa. Sitä ei ole meilläkään vielä esitetty laajasti kilpailutettavaksi, vaikka voitaisiin. Toisaalta puhutaan myös muista strategisista aloista, joilla valtion tulisi olla mukana. Valtion osallistuminen tuotannon omistamiseen on uusliberalismin myötä kaventunut muun muassa Suomessa.

Valtion omistusten myynnit ja strategisten omistusten menetykset ovat olleet kohtalokkaita ja kalliita. Lyhyen tähtäimen voitto ohjaa kapitalismia. Tuotannon alat eivät uusiudu ilman kriisejä. Suomessa hyvä esimerkki on metsäteollisuus. Se lepää edelleen pelkistetysti sellun varassa. Näistä innovaatiokriiseistä puhutaan ihannoiden ”luovana tuhona”, josta uudet tuotteet ja alat syntyvät. Onhan täysin järkeen käypää, että uusiutumisen täytyisi tapahtua orgaanimmin ja jatkuvasti. Tässä puheessa kriisi julistetaan ikään kuin välttämättömäksi ja pyhäksi. Todellisuudessa se on systeemin rajoite ja aina kurjuutta tavalliselle kansalle.

Voiton maksimointi on kapitalismin perusta. Uusliberalismi on tuonut tähän korostuksen, että yritys on vain omistajiaan varten ja sen tarkoituksena on tuottaa heille mahdollisimman suuri omaisuus ja voitto. Yrityksillä ei ole yhteiskuntavastuuta. Kuitenkin ne toimivat yhteiskunnassa ja käyttävät sen palveluksia ja yrityksille vartavasten suotuja panostuksia. Mistään vastavuoroisuudesta ei siis ole kysymys. Tämä on lähtökohtainen epäsymmetrisyysasetelma, mitä myös kapitalismin emämaassa, USA:ssa kritikoidaan.

Vielä 1970-luvulla puhuttiin vakavasti – erityisesti Ruotsissa – yrityksen sidosryhmistä ja niiden oikeudesta osallistua yrityksen toimintaan ja saada oikeudenmukainen osansa sen tuloksesta. Uusliberalismin hegemonia syrjäytti tämän puheen. Viime vuosisadan alun työväenliikkeessä käytiin keskustelua yrityksen voitonjaosta ja erilaisten osuuksien vaatimisesta yrityksen voitosta. Ruotsissa keskustelu jatkui palkansaajarahastojen muodossa. Siellä elinkeinoelämän järjestöt onnistuivat vyöryttämään sen pois päiväjärjestyksestä. Suomeen keskustelu heijastui henkilöstörahastokeskusteluna. Näitä perustettiin kymmenittäin, nyt toimivia rahastoja on kolmisenkymmentä. Niiden tehtävä on lähinnä jakaa tulospalkkioita. Ne eivät ole onnistuneet lisäämään palkkatyöntekijöiden mielenkiintoa liiketoiminnan kokonaisuuteen ja siihen vaikuttamiseen.

Hegemoniasta eli mielipiteiden hallinnasta tässäkin on kysymys. Työntekijän perspektiivin pitäminen matalana ja kapeana yhteiskunnallisesti tekee heistä helposti hallittavia. He eivät osaa näissä oloissa vaatia enempää, eivät näe muuta mahdolliseksi kuin sen missä ovat. Niilo Koljonen kirjoitti teoksensa yritysdemokratiasta 1960-luvulla. Asiasta keskusteltiin ja säädettiin yhteistoimintalaki. Laista on muodostunut menettelytapasäännöstö joukkoirtisanomisille. Sen tuotannollisen yhteistyön suositukset ovat unohtuneet.

Vielä 1990-luvulla metalliteollisuudessa ja kunnissa harjoitettiin tuotannon yhteistä kehittämistoimintaa. Ideologinen käänne on tehnyt asiasta moitittavaa ja uhkaavaa ja koventanut työelämän käytäntöjä. Tällä hetkellä työtekijöiden maailmankuvaan eivät kuulu ajatukset taloudellisesta demokratiasta.

Työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen valistustoiminta on surkastunut ja jättänyt laajemmat yhteiskunnalliset aiheet käsittelyn ulkopuolelle. Yrityksen asettaminen uudelleen yhteistoiminnan ja vallanjaon vaatimusten kohteeksi odottaa avausten tekijää. Nykyään ei enää näy tarvittavan henkilöstön luovuutta, taitoja, älyä eikä sitoutumista yrityksen kehittämiseen.

Psykologiseksi sopimukseksi työnantajan ja työntekijän välillä jopa suositellaan sitä, että työntekijä työpanoksensa antamisen vastapainoksi saa työnantajalta mahdollisuuden kehittää työnsä ohella työmarkkinakelpoisuuttaan eli mahdollisuutta päästä muualle töihin. Kovin epäsuhteisia ovat panokset ja vastapanokset. Luovan tuhon odottelu riittää. Kuitenkin reaalisen kilpailukyvyn keskeinen tekijä on yrityksen uudistumiskyky, ja että se on kiinnittynyt henkilöstön osaamiseen ja haluun tehdä tulosta yritykselle, ilman raippauhkaa. Parempaa laatua, tuottavuutta ja halvempia kustannuksia, tehokkaampaa tuotantoprosessia samoin kuin uusia tuotteita voidaan kehittää yhteistoiminnassa johdon ja henkilöstön kesken. Tietenkin tämä vaatii omistajien ja johdon sitoumuksia henkilöstön taitojen, turvallisuuden, ansiokehityksen ja osallisuuden varmistamiseksi. Yhteistoiminnallisella työelämän uudistamisen ideologialla/ohjelmalla on poliittista tilausta.

Kapitalismin haasteet ovat moninaiset. Luonnon ja yhteiskunnan voimaraoja tulisi käyttää vastuullisemmin ja tulevaisuus turvaten. Tuotantotoiminta ei saa olla yksin omistajien sananvallan alaista toimintaa. Yhteiskunnan tulee sitä säännellä ja siinä mukana olevilla tulee olla lain turvaamat merkittävät vaikuttamismahdollisuudet koko liiketoimintaan.