Lukijaristeily2017

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kardemumman yössä eli kuinka Sipilä sotki herttaisen lastenlaulun ja lokapolitiikan

Yksi lapsuuteni suosikkilauluista oli Kardemumman yössä -rosvolaulu. Laulun päähenkilöt Kasper, Jesper ja Joonatan asuvat Kardemumma nimisessä kaupungissa ja ovat ammatiltaan rosvoja. Varsinaisiksi ryöväreiksi heitä ei voi kutsua, sillä he varastavat vain tarpeeseen. Elina Salon sanoittamassa herkullisessa ja kieltä kutittavassa laulussa rosvot tyytyvät vain ”piukkaakin hiukkaakin niukempaan” saaliiseen: silavaa leijonalle, piparkakkua Joonatanille ja muutama kaljapullo. Lopulta aika harmittomalta kuulostavaa menoa.

Pääministeri Juha Sipilä ei ilmeisesti ole lapsilleen laulanut kyseistä laulua, sillä hän onnistui nettikolumnissaan viime perjantaina sotkemaan herttaisen lastenlaulun ja lokapolitiikan samaan lauseeseen. Närkästyksen taustalla oli SDP:n vaihtoehtobudjetin väliotsikko, jossa SOS-hallituksen päämiehiä kutsuttiin kolmeksi iloiseksi rosvoksi. Maukas retorinen heitto minun mielestäni! Sipilän huumorintaju ei vain tähän taipunut.

Oireellista on se, ettei pääministeri kommentoinut otsikon alla olevaa tekstiä lainkaan.

Voi toki olla, että Sipilä ei hermostunutkaan väliotsikosta, vaan sen sisältämästä painavasta asiasta. Oireellista on se, ettei pääministeri kommentoinut otsikon alla olevaa tekstiä lainkaan. Liekö osunut johonkin syvälle sieluun.

Tekstiosassa muistutetaan siitä, että hallitus sai omalta Talouden arviointineuvostoltaan moitteet siitä, että se ei lainkaan käytä verotuksen työkaluja talouden tasapainottamisessa. Hyvinvointivaltion rahoitus on kriisissä veronalennusten vuoksi ja velanotto vain kiihtyy. Tämän lisäksi hallitus palkitsee omia kavereitaan kolmella joululahjalla. Kuusen alta löytyy metsälahjavähennys, perintö- ja lahjaveron alennus sekä yrittäjävähennys.

SDP:n vaihtoehtobudjetista käy hyvin ilmi, että Suomi on luisumassa kovaa vauhtia hyvin eriarvoiseen suuntaan. Tuloerojen kasvu huolestuttaa jo 70 prosenttia suomalaisista. Siitä huolimatta nykyhallitus riistää pienituloisilta, lapsiperheiltä, eläkeläisiltä ja erityisryhmiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet. Hyvätuloisille Sipilä ehdottaa vain vapaaehtoisia lahjoituksia. Tästä on jo hyvin lyhyt matka amerikkalaistyyliseen hyväntekeväisyysyhteiskuntaan.

Kardemumman satumaailmasta on valitettavan pitkä matka Suomen yöhön.

Juha Sipilän verkkokolumni osoittaa, miten kaukana pääministerin sanat ja teot ovat toisistaan. Hän maalailee kauniisti ”yhteen hiileen” puhaltamisesta, vaikka tavallisen kansan keuhkot ovat riekaleina. Hän kertoo aina uskoneensa asioista sopimiseen ja yhteistyöhön, vaikka kiky-neuvotteluja vauhdittaakseen tarjolla oli uhkailua, sanelua ja ylikireitä aikatauluja. Sipilän käsitys yhteistyöstä lienee se, että jos ei mennä hänen tahtonsa mukaan, yhteistyölle ei ole edellytyksiä.

Nykyhallituksen tärkein tehtävä on Suomen työllisyysasteen nosto 72 prosenttiin. Tavoitteesta ollaan vielä yli kolmen prosentin päässä. Hallitus uskoo toimissaan yksityisten työnantajien sosiaaliturvamaksun alentamiseen sekä työeläkemaksujen painotuksen siirtämiseen palkansaajien laskuun. Vuoteen 2020 mennessä nettopalkat alenevat yli kaksi prosenttiyksikköä ja tulonsiirtoa palkansaajilta yrityksille syntyy 1,1 miljardia euroa. Kovat ovat keinot. Silti työvoimakustannusten alentaminen ei takaa työttömyyden laskua. Suomi ei koskaan pärjää kansainvälisessä hintakilpailussa. Meidän valttimme on osaaminen ja laatu.

Kardemumman satumaailmasta on valitettavan pitkä matka Suomen yöhön. Metrotunneleissa ja ostareiden aukioilla ei pyöri kovinkaan iloisia rosvoja. Kansankunnan raju jakaantuminen näkyy epätoivona monien kasvoilta. SDP:n vaihtoehto on pitää kaikki mukana. Niin, ettei suurin osa kansasta elä vain piukkaakin hiukkaakin niukemmilla tuloilla.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Hellahuoneesta kansakunnan kaapin päälle

Vapun tienoilla vuonna 2013 presidentti Mauno Koivisto oli virkeällä päällä. Hän osallistui kunniavieraana Demokraatin lukijaristeilylle puolisonsa rouva Tellervo Koiviston kanssa. Turusta Tukholmaan matkasi 240 ihmisen lukijajoukko.

Presidentin katse oli vielä vuonna 2013 vahvasti kohti tulevaisuutta. Hän kommentoi toimittajallemme Anna-Liisa Blombergille risteilytunnelmaa näin:” Elän siinä toivossa, että uuttakin voisi oppia ja ottaa varteen.” Elinikäinen oppiminen olikin Koiviston keskeinen ajattelun osa.

Suomen kansa hiljentyi eilen helatorstaina muistelemaan rakasta johtajaansa. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat saattamassa ”koko kansan presidenttiä” kohti viimeistä leposijaansa Hietaniemen hautausmaalla.

Suomen itsenäisyyden juhlavuosi taisi sittenkin saada odottamattoman kohokohtansa jo ennen itsenäisyyspäivää. Juhlavuoden teema ”Yhdessä” ei voi enää kerätä yhdistävämpää kansallista latausta kuin mitä eilen yhdessä koimme. Ei liene sattumaa, että Koivisto kuoli Snellmanin päivänä, jolloin liputetaan suomalaisuuden puolesta.

Presidentti Koiviston elämäntarina on monen draamaelokuvan arvoinen.

Presidentti Koiviston johdolla Suomi otti selkeän askeleen kohti läntistä Eurooppaa sekä vahvempaa kansanvaltaa. Koiviston presidenttikaudella eduskunnan rooli päivänpolitiikassa vahvistui selvästi. Presidentin valtaoikeudet rajattiin koskemaan pääasiassa ulkopolitiikkaa. Viimeisessä haastattelussaan Koivisto tosin kyseli itseltään: ”Mentiinkö sittenkin liian pitkälle?”

Presidentti Koiviston elämäntarina on monen draamaelokuvan arvoinen. Kymmenen ikäisenä äitinsä menettänyt Mauno-poika keitti ruokaa kahdelle sisarukselleen 12 neliön yksiössä Kerttulinkadulla Turussa. Oppikouluun hänellä ei ollut asiaa, mutta oppivelvollisuuden täytyttyä jatkokoulu tarjosi nuorelle Maunolle hämmästyttävän koulutuspolun, joka toi hänelle 33-vuotiaana filosofian tohtorin tutkinnon. Puusepän pojan elämänura hakee vertaistaan Suomen historiassa.

On ironista, että Mauno Koivisto saatettiin haudan lepoon juuri helatorstaina. Hän nimittäin kimpaantui vuonna 1986 hallituksen lakiluonnoksesta palauttaa loppiainen ja helatorstai alkuperäisille paikoilleen. Koivisto oli tarkan markan miehenä huolissaan rikkonaisista työviikoista ja asettui kiistassa ammattiyhdistysliikettä ja kirkkoa vastaan. Lopulta Koivisto käytti presidentin valtaa siirtää lain voimaantuloa aina vuoteen 1992.

Uskon, että pilven päällä Koivisto huumorimiehenä myhäilee huvittuneena hautajaistensa ajankohdalle ja kansalliselle vapaapäivälle.

Joskus 2000-luvun alussa istuin papin vaatteissani Kluuvikadun kahvilan terassilla. Yliopistonkatua pitkin käveli pitkä, hieman kumarainen ja karismaattinen hahmo. Tunnistin hänet presidentti Koivistoksi.

Yliopistonkadun jalkakäytävälle oli joku paikallinen pizzeria-yrittäjä sijoittanut jalallisen mainostaulunsa keskelle kulkuväylää. Koivisto pysähtyi kyltin eteen, nosti sen varmoin ottein ravintolan seinän viereen ja jatkoi eleettömästi matkaansa. Samalla hiljaisella, määrätietoisella ja luottamusta herättävällä tyylillä hän johti Suomea kohti syvempää demokratiaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Rakas presidenttimme Mauno, ilta on laskeutunut ajan ylle. Lepää rauhassa, sillä aamu on kirkas!

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Keski-ikäiset kokoomusräppärit Cheek ja Elastinen julistavat viinanjuonnin, huumeidenkäytön ja sekoilunaimisen ihanuutta – profeetta Aamos oli toista maata

Kun keski-ikäiset kokoomusräppärit julistavat evankeliumiaan viinanjuonnin, huumeidenkäytön ja sekoilunaimisen ihanuudesta, koko jäähalli hurmioituu joukkopsykoosiin. Näin suomalaiset perusarvot saavat uudet sisällöt ja narsismin maksiimi otetaan jokaisen suomalaisen persoonan kasvun tavoitteeksi. Profeetat ovat puhuneet. Nyt on tullut poliitikkojen aika tehdä uusien arvojen mukaista politiikkaa. Vai onko?

Suomen kansan vapahtajaräppärit Cheek ja Elastinen ovat taustajoukkoineen luoneet menestyvän kultin, joka hakee Suomen mittakaavassa vertaistaan. Tähän sädekehään ilmestyi viikko sitten särö, kun ihmisten loputtoman tirkistelynhalun sammuttaja Seiska-lehti kertoi Sisäpiiri 2.0 Facebook-ryhmästä, johon ”profeetatkin” kuuluvat. Ryhmässä on pisteytetty panokokemuksia, irvailtu vammaisille ja keskusteltu alentavaan sävyyn ulkomaalaistaustaisista. Käsi pystyyn, kuka oikeasti yllättyi, että tällainen ryhmä on olemassa? Tästä ei ole kovin pitkä matka Axl Smithin ”haippirinkiin” ja rikostuomioihin.

Hellyyttävillä vauvakuvillaan Instagramissa sympatiaa niittänyt Elastinen kommentoi Seiskalle, että ”ketään ei epäillä, eikä syytetä mistään”. Onko siis todella niin, että kaikki, mitä ei erikseen kielletä, on sallittua ja moraalisesti kestävää?

Suomen ”profeetat” Cheek ja Elastinen sopivat huonosti siihen profeettojen ketjuun, joka on mullistanut maailmanhistoriaamme.

Yksi tunnetuimmista Vanhan testamentin profeetoista Aamos varoitti 700 eKr. Israelin kansaa epäjumalanpalveluksesta, ulkokultaisesta uskonnollisuudesta ja räikeästä siveettömyydestä. Joku voi pitää Aamosta ilonpilaajana, mutta hänen viestinsä poikkeaa täysin tämän päivän ”profeetoista”. Nykypäivän profeetat antavat arvon ja merkityksen kaikelle sille, mitä Aamoksen kaltaiset klassikkoprofeetat pitivät turmiollisena. Tämän päivän profeetat haluavat miellyttämisellä ostaa kansan jakamattoman huomion ja palvonnan. Aamos oli toista maata. Hän vihasi juutalaisten dekadenttejä bileitä.

Onko niin, että kaikki, mitä ei erikseen kielletä, on sallitua ja moraalisesti kestävää?

Jokainen meistä haluaa nauttia elämästä. Lähes kaikki sekoilevat alkoholin kanssa ja toimivat joskus epäkunnioittavasti toisia ihmisiä kohtaan. Siitä huolimatta tämän tyyppisen elämän ihannointi tuskin johtaa hyvään ja tasapainoiseen elämään. En kertakaikkiaan usko, että Yhtäccii-biisin mahtaileva teksti, jossa saadaan ”jäätävii määrii päätä (suuseksiä) ja häntii (anaaliseksiä), tukee parhaalla mahdollisella tavalla ”profeettojen” alaikäisten fanien (varsinkin tyttöjen) seksuaalisen identiteetin kasvua.

Näin kukkahattusedän näkökulmasta ”profeettojen” käsittämätön suosio kertoo ennen kaikkea aikuisuuden puuttumisesta meidän yhteiskunnassamme. Olen hämmästellyt varsinkin nuorten vasemmistonaisten hiljaisuutta näin räikeiden ja naista alistavien sanoitusten nielemisestä. Milloin Li Andersson tai Sanna Marin uskaltaa julistaa Cheekin ja Elastisen ”vääriksi profeetoiksi” ja käynnistää kunnollisen yhteiskuntamoraalisen keskustelun? Jään odottamaan.

Tänään perjantaina MTV3-kanava palvelee maksavaa yleisöään ja näyttää Profeettojen keikan parhaaseen katseluaikaan. Noin puoli miljoonaa ihmistä todistaa perheohjelmaa, jossa hedonismi haisee olohuoneen sohvalle saakka. Ehkä Eput olivatkin jo 1980-luvulla oikeassa – moraalinvartijoita ei Suomeen kaivata. Sillä vasta taivaassa perseet tervataan.

Korjattu lause: ”Ryhmä pisteyttää kunkin jäsenen panokokemukset, irvailee vammaisille ja keskustelee alentavaan sävyyn ulkomaalaistaustaisista” muotoon ”Ryhmässä on pisteytetty panokokemuksia, irvailtu vammaisille ja keskusteltu alentavaan sävyyn ulkomaalaistaustaisista”. Cheek ja Elastinen eivät ole julkisuudessa olleiden tietojen mukaan lähettäneet ryhmässä vammaisia tai ulkomaalaisia koskevia viestejä eikä Elastinen intiimielämää koskevia viestejä.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Alkiolainen keskusta on kadonnut markkinaintoiluun

Keskusta kärsi kuntavaaleissa rökäletappion ja teki huonoimman vaalituloksen sotien jälkeen. Pitkän linja kepuvaikuttaja Seppo Kääriäinen ehti vaalianalyysissään jo laukoa Juha Sipilän vaihtoon sanomalla, että “Sipilän johdolla kaikki on saavutettu.”

Nykykeskustan ongelmana on etääntyminen vanhasta “alkiolaisesta” aateperinnöstä ja tuudittautuminen markkinauskoisuuteen. Heikomman puolelle keskusta ei ole asettunut pitkään aikaan ja peruskannatajien usko Sipilään alkaa horjua. Ainoastaan maakuntahallintoon kytkeytyvä kepulainen vallankaappaus pitää Sipilän pinnalla.

Pääministerin viime vuoden poliittiset virheet tulevat keskustalle kalliiksi. Sipilän Yle-manipuloinnin vuoksi Suomi on menettänyt sananvapauden ykkösaseman maailmassa. Hallituksen ministerien ylikuormitus vei melkein Jari Lindströmin hengen. Kun vielä limuviinat saadaan maitokaupppoihin, on raittiusmiehenä tunnetun Sipilän polittinen tie kevätroudan tuhoama.

Suomi tarvitsee 100-juhlavuoden kunniaksi politiikkaa, joka yhdistää kansaa. Sipilän hallintarekisterilain suoja kaverisijoittajille ei tue tätä tavoitetta lainkaan. Jotta ay-kenttä jatkossa voisi suostua kikyn tyylisiin ratkaisuihin, täytyy kasvun eväät jakaa tasaisemmin. Tälläkin hetkellä rikkain kymmenes Suomessa kahmii yli 90 prosenttia kansantuotteen kasvusta. Onko se oikein, kysyn vaan!

Suomalainen työ ansaitsee arvostuksensa takaisin. Me sosialidemokraatit uskomme mahdollisuuksien tasa-arvoon, jossa syntyperä tai varallisuustaso ei ratkaise ihmisen tulevaisuutta. Suomi on sen verran pieni kansa, että tarvitsemme kaikki osaajat kasvattamaan kansantuotettamme, jotta koulutuksesta, sivistyksestä ja terveydenhuollosta pidetään huoli. Siihen tarvitsemme kumppaniksi “alkiolaisen” keskustan, emme markkinauskoisuuteen hurahtanutta Sipilän porukkaa.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Solidaarisuuden nyrkki pystyyn ja heti!

Kun ihmiselle näytetään omaa luokkakuvaa, hän välittömästi etsii itsensä otoksesta ja arvioi piinaavan kriittisesti omaa ulkonäköään. ”Voi ei, miltä mä näytän!” –parkaisu kaikuu koulun käytävillä kymmenien suusta, kun kukin saa luokkakuvat käteensä. On aivan sama lopulta, miltä muut luokkakuvassa näyttävät tai ovatko kaikki edes kuvassa. Pääasia, että oma persoona sädehtii salamavalon tahtiin.

Hyvin samankaltainen ”luokkakuvailmiö” syntyy vaalituloksen selvittyä. Ensin ehdokas tuijottaa kuin putkinäköinen omaa ennakkoäänisaalistaan ja laskee todennäköisyyksiä omalle läpimenolleen tai äänisaalille. Vasta sen jälkeen alkaa oman valtuusto- tai eduskuntaryhmän koko kiinnostaa. Sitten aletaan varovasti tarkkailla oman puolueen äänisaalista. Lopuksi huomioidaan yliolkaisesti muiden puolueiden menestys.

Tämä ”luokkakuvailmiö” on leimannut myös kuntavaalien jälkeistä keskustelua sosialidemokraattien sisällä. Verkon keskustelupalstat ja sosiaalinen media on täyttynyt vaalituloksemme viiltävistä analyyseistä. Vaikka kasvatimme äänimäärää viime kuntavaaleista, silti analyysien sävy on ollut yksitoikkoinen: Mikä oikein meni pieleen?

Ainoa puolue, jonka tulokseen olemme itseämme verranneet, on vihreät. Sen sijaan keskustan historiallisen huono vaalitulos on jäänyt lähes kokonaan demareilta ruotimatta. Hiljaisuus keskustan vaalituloksen ympärillä tuntuu siltäkin osin mielenkiintoiselta, että tälläkin tulokselta keskusta tulee kahmaisemaan eniten paikkoja maakuntavaltuustoihin. Tämän faktan luulisi kiinnostavan ainakin suurinta kuntapuoluetta kokoomusta, joka jäisi kuntavaalien kannatusprofiililla paikkamäärissä maakuntavaaleissa kolmanneksi. Onko tämä oikeata demokratiaa, kysyn vaan?

SDP:n on oltava suurin kaupunkipuolue seuraavissa eduskuntavaaleissa.

TNS Gallupin tutkimuksen mukaan SDP:n äänestäjille tärkeimmät äänestyspäätökseen vaikuttavat asiat olivat terveyspalvelut, työllisyys, vanhustenhuolto ja syrjäytyminen. Profiili on hyvin samankaltainen kuin vihreillä. Näiden lisäksi vihreillä korostui ympäristöön ja luontoon liittyvät arvot. Näiden samanlaisten arvojen näkökulmasta tuntuu kummalliselta, että alle 35-vuotiaiden äänestäjien keskuudessa vihreät ovat houkuttelevin ja SDP vähiten houkutteleva puolue.

SDP:llä on TNS Gallupin mukaan noin 600 000 potentiaalista äänestäjää tulevissa maakunta- ja eduskuntavaaleissa. Jotta tämä väki saadaan liikkeelle, on politiikan tekemisessä tapahduttava rytminvaihdos.

SDP:n puoluehallitus tarttuikin ihastuttavan rivakasti vaalityöhön jo viime viikon torstaina. Se perusti kaupunkipolitiikan strategiaa valmisteleman iskuryhmän, jonka liideriksi nimettiin Tampereen ääniharava Sanna Marin. Hän asetti välittömästi työlle kunnianhimoisen tavoitteen: SDP:n on suurin kaupunkipuolue seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Vaikka tekisimme kuinka sisällöllisesti laadukasta politiikkaa, äänestyspäätöksen ratkaisee tutkimusten mukaan pääosin tunne. Hyvä vaalitulos vaatii siis yhteistyötaitojen lisäksi vahvoihin henkilöihin nojaavaa politiikkaa, jossa yhteiskunnallisten uudistusten keskellä uskalletaan nostaa solidaarisuuden nyrkki pystyyn! Vasta sitä kautta ensi eduskuntavaalien jälkeistä ”luokkakuvaa” on helpompi katsoa ilman itsesääliä ja häpeää.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Voiko demari olla kristitty?

Oli heinäkuun hikinen sunnuntai vuonna 2012. Seisoin papin juhlavarustuksessa Oulun Karjasillan kirkon alttarilla. Ehtoollisen asetussanojen jälkeen kehotin messukansaa rukoilemaan yhteen ääneen Isä meidän -rukouksen.

Aloitin rukouksen hieman rutinoidusti: ”Isä meidän, joka olet taivaassa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi.” Yhtäkkiä pala nousi kurkkuun, enkä saanut enää henkeä. Yritin jatkaa rukousta, mutta kurkunpäähän oli kasvanut tennispallon kokoinen kaktus. Lopulta jouduin viittoilemaan avustavaa pappia hätiin, ja kiiruhdin alttarilta sakastiin toipumaan järkytyksestä.

Tuona hetkenä tapahtui jotain odottamatonta: Rukous oli koskettanut minua. Aina ennen olin ajatellut, että rukouksen sanat ”tulkoon sinun valtakuntasi” tarkoittavat joskus aikojen lopulla tulevaa Jumalan valtakuntaa.

Ensi kertaa ymmärsin, että Jeesuksen opettama rukous olikin kutsu tehtävään ja työtoveruuteen. Meidän ihmisten ei tule odottaa kädet ristissä ja tumput suorina, että Jumala tekee maailmasta paremman. Meidän tehtävämme on kääriä hihat ja tehdä maailmasta oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi jo nyt!

Enää ei ole niin väliä, onko elämää kuoleman jälkeen. Olennaista on se, onko elämää ennen kuolemaa.

Koin siis sosialidemokraattisen herätyksen kirkon alttarilla tuona heinäkuisena päivänä. Sen jälkeen tieni on vienyt Oulun kaupunginvaltuustoon ja -hallitukseen, Oulun kunnallisjärjestön puheenjohtajaksi ja lähes kansanedustajaksi.

Meidän ihmisten ei tule odottaa kädet ristissä ja tumput suorina, että Jumala tekee maailmasta paremman.

Minulta moni on kysynyt, voiko kristitty olla demari? Olen monesti vastannut kysymyksellä, voiko kristitty olla muuta kuin demari? Tiedän, että kirkko on itsenäisyytemme historian taitekohdissa asettunut ”voittajien” puolelle. Edelleen pienin kirjaimin puhutaan ”valkoisen Suomen kirkosta”.

Tästä huolimatta Raamattua lukiessani näen Jeesus Nasaretilaisessa maailman ensimmäisen tunnustavan sosialidemokraatin, jonka ”politiikkaa” leimaa tinkimätön oikeudenmukaisuuden vaatimus, solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus. Voisiko Jeesus olla enempää demari?

Suomen kirkko ja sosialidemokraatit alkoivat lähentyä talvi- ja jatkosodan melskeessä. Rintamalla taistelleet papit oivalsivat, että vasemmistolaiset soturit olivat aivan tavallisia suomalaisia, joille itsenäisyys oli kunnia-asia. Nämä asevelipapit raivasivat kirkossa yhteyksiä työväenliikkeeseen päin.

Tunnetuin asevelipappi oli Meilahden kirkkoherra Erkki Niinivaara.

Tunnetuin asevelipappi oli Meilahden kirkkoherra Erkki Niinivaara, joka kirjoitti vuonna 1956 merkittävän pamfletin Maallinen ja hengellinen.

Niinivaara lanseerasi kirjassa käsitteen kutsumuskristillisyys, jonka mukaan kristityn tunnistaa ainoastaan tavasta, jolla hän kohtelee lähimmäistään.

Kirkossakäynti ja oma hurskaus ei kertonut Niinivaaran mielestä mitään ihmisen kristillisyydestä. Kristityn tunnistaa vain siitä, miten hän suhtautuu lähimmäiseensä.

Tämän päivän sosialidemokratia ja kirkko ovat tavoitteineen lähes veljeksiä. Kirkko soittaa Aleppon teurastuksen muistoksi kelloja ja majoittaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita, jotka eivät uskalla palata kotimaahansa. Tinkimätön ihmisarvon puolustus on niin demarille kuin kristityllekin sydämen asia.

Voiko demari siis olla kristitty? Käännän kysymyksen toisin päin: Voiko kristitty olla demari? Tietenkin voi. Nimittäin tässä voikin piillä uusi demarien kannattajapotentiaali. Ehkä kristityt demarit nostavat meidät vaalivoittoon ja pääministeripuolueeksi keväällä 2019.

Hyvää pääsiäistä Toveri!

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.