Olen pääsääntöisesti pitänyt Lauri Maijalan ohjaustyylistä, josta ei tapaa puuttua menoa ja meininkiä, mutta olen hänen töidensä äärellä myös tuuminut, että jalkaa olisi voinut välillä myös hellittää kaasulta. Joissakin tapauksissa näet näytelmän sisältö on uhannut jäädä raisun vauhdin jyräämäksi.

Veikko Nuutisen Kom-teatterille kirjoittamaa Pasi was here -tragikomediaa katsellessani taas mietin, että älä Lauri hyvä paina jarrua.

Tämäkö se on kriitikon ajattelun perusasetus: koskaan ei ole oikein päin… kun mikään ei riitä…?

Oi kasarin aikoja ja tapoja

Levollisempi lähestymistapa ei sinänsä tee esityksestä huonoa. Ongelmallisempaa Pasin ja hänen parhaan kaverinsa Hemmon saagassa on, että nimenomaan se kasvutarina uhkaa jäädä jalkoihin. Erilaisten kuvattavaan aikakauteen eli tässä tapauksessa “kasariin” ja “ysäriin” liittyyvien tunnistettavuuksien luettelointi syö tilaa ystävyyden kehittymisen ja sen rakoilujen kuvaukselta. Pasin ja Hemmon persoonat jäävät yhdessä ja erikseen pintapuolisiksi, kun huomio kiinnittyy enemmän heidän pelaamiinsa peleihin, käyttämiinsä vaatteisiin tai katsomiinsa tv-ohjelmiin.

Kehityskaaren loppupää tehdään kuitenkin heti kättelyssä selväksi, kun Hemmo tapailee sopivaa muistolausetta Pasin hautajaisiin. Läpi esityksen toistettavat laukaukset kertovat, että Pasi lähti täältä oman käden kautta. Miksi? Se jää osin avaamatta tässä poikien lapsuuden ja nuoruuden eri vuosikymmenille vievässä takaumassa.

Esitykselle on haettu ilmettä ja luonnetta kuulemma hyvin työryhmälähtöisesti.  Sitä kuljettaa rento poikakirjamaisuus, mutta yliannosteltu koululaishuumori taas kahlitsee. Varsinkin mieskatsojat eri ikäpolvista toki samastuvat helposti poikien äkkiliikkeiseen elämänrytmiin, kujeisiin ja kasvuriitteihin, mutta vakavoitumista tapahtuu vasta sitten, kun Pasi alkaa myöhemmällä teini-iällä muuttua vertäytyvämmäksi ja tulevaisuudestaan piittaamattomaksi. Nykykielellä ilmaisten hän siis syrjäytyy.

Samaan aikaan toisaalla: Hemmo on palannut takaisin synnyinkaupunkiinsa ja vain vähän savonlinnalaistuneena sukeltaa kuin norppa Helsingin opiskelijaelämän syövereihin. Hän löytää vaivatta paikkansa punavuorelaisesta epätodellisuuden kuplasta.

Eri-ikäiset ikätoverit

Samanikäisiä nassikoita näyttelevillä Johannes Holopaisella (Pasi)  ja Juho Milonoffilla (Hemmo) on todellisuudessa reilusti toistakymmentä vuotta ikäeroa, mikä tuo esitykseen jännän kierteen. Etenkin kun Pasi on se “normi”, jonka mukaan Hemmo haluaa oman elämänsä asettuvan. Nuorukaiseksi ja lapseksin helpommin uskottava Holopainen näyttelee siis  keski-ikäisen parrakkaalle Milonoffin hahmolle.  Yhdessä he muodostavat joka tapauksessa dynaamisen duon, joka häivyttää ikäerot huitsin nivalaan. Toisaalta akselilla maalainen-stadilainen kaksi helsinkiläissyntyistä näyttelijää virittää uskottavan jännitteen.

Vilma Melasniemi vetää lystikkään nipun tyttö- ja naisrooleja poikien riiustamasta”Turnajaiskepistä” ja Hemmon feministiäidistä aina pornotähti Sarah Youngiin asti. Robert Enckellin skaalaan mahtuu niin tarhatäti, simputtava opettaja kuin jäppisten kaveri  “Laktoosi-Lerssi”, joka hellyyttää olemattomilla kungfu-taidoillaan.

Näyttelijöiden eloisuudesta huolimatta Pasi was here -näytelmä jää  vaille sellaista syvyyttä, joka koskettaisi. Nyt se ennemminkin vain huvittaa vauhdikkaasti assosioivalla pojanmielisyydellään. Siihenkin lystiin turtuu,  ja juuri tässä kaipaisi rivakampaa kohtausrytmiä. Esimerkiksi kaverusten käteenvetokisa venähtää turhauttavan pitkäksi, varsinkin, kun samansukuinen rituaali on jo aiemmin nähty irroteltaessa venytetysti hupia tietokonepelin joystickeistä. Loppukuvallaan esitys  kuitenkin onnistuu liikuttamaan. Sellaisia hetkiä olisi suonut ripoteltavan avokätisemmin myös matkan varrelle.