ENSIN mieleen tulee Aki Kaurismäki ja sitten Roy Andersson.

Metsurin tarina (2022) ei kuitenkaan sijoitu etelän sykkivään kaupunkiin vaan pohjoisen nukkuvaan Suomeen, eivätkä sen tapahtumat aukea pelkissä studioon lavastetuissa kulisseissa vaan keskellä korpea, tuntureita ja umpimetsää hyytävän pakkasen paukkeessa lumikinosten keskellä.

Virkistävää kohdata suomalainen elokuva, jota ei ole helppo määritellä. Seisahtunut tunnelma, yksioikoiset pukahdukset tai eleetön näytteleminen ovat Kaurismäkeä ja Anderssonia, mutta odottamattomat käänteet, absurdit vitsit ja likipitäen kauhuun viittaavat elementit muistuttavat jo David Lynchin ja Coenin veljestenkin tyylistä.

Metsurin tarinan tehosekoitin ei siis kumarra vain yhteen suuntaan. Se ammentaa useasta lähteestä menettämättä kaikkein tärkeintä: omalaatuisuuttaan.

Samalla teos kohoaa hienoimmaksi kotimaiseksi esikoiselokuvaksi vuosikausiin sitten Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen (2008).

OHJAAJA Mikko Myllylahti tunnettiin ensin runoilijana, kunnes läpimurto elokuvamaailmassa tuli Cannesissa Juho Kuosmasen Hymyilevän miehen (2016) käsikirjoittajana.

Metsurin tarinassa Myllylahti vie sivullisen päähenkilön teemaa vielä pidemmälle syvyyssuuntaan lähes metafyysiseen ulottuvuuteen.

Yhteys korostuu Hymyilevän miehen nyrkkeilijää esittäneen Jarkko Lahden hahmossa, joka on sekoitus vaiteliasta oman tien kulkijaa ja ympäristönsä odotuksiin sopeutunutta perusmiestä, jonka pokka pettää kyyneliin vain kerran kortinpeluun keskellä.

Metsuri-Pepeltäkin viedään melkein kaikki: työ, perhe, koti, ystävä ja liki henkikin. Silti rehti jokamies säilyttää malttinsa ja itsekunnioituksensa antaessaan muille tilaisuuksia muuttaa suuntaa ja korjata erheitään.

Metsuri-Pepe on kuin suomalaiseen pystymetsään ilmestynyt karvalakkinen Jeesus.

MUSTA komedia alkaa muuttotappiokunnan viimeisen tehtaan sulkemisella vain hylätäkseen sitten realismin vaateet ja paljastaakseen jumalanseläntakaisen yhteisön alttiuden puliveivarien tuputtamille tarjouksille ja haureudelle.

Lavastus ja puvustus viittaavat silmämääräisesti 1980-lukuun, mutta emoyhtiön saneeraajat liikkuvat sähköautoilla ja saksalaisella premium-laadulla. Anakronistisia yksityiskohtia ei selitellä Kaurismäenkään elokuvissa.

Metsurin tarinan ällistyttävimmällä hetkellä selvänäkijä tulkitsee Pave Maijasen klassikkoa Ikävä liikutusta herättävällä tavalla, mutta siellä missä on herkkyyttä on myös kädenmitan päässä väkivaltaa.

Mikko Myllylahti on tehnyt riskejä kaihtamattoman hymyttömän komedian oman elämänsä altavastaajista niin viekkaan ironisesti, että sen kerronnan ajoittaisen tyhjäkäynnin voi sivuuttaa kauneusvirheenä.