Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Musiikki

Keikka-arvio: Hammarby IF:n urheilujohtaja viimeisteli Hanoi Rocksin alkuperäisen levytyskokoonpanon – olihan se suuri hetki

Julius Konttinen
Makke ja fanit.

Hanoi Rocksin tarinan ensimmäinen luku 1979-1985 oli niin nopea, kiihkeä ja traaginen, että edelleen jokainen uutinen bändistä saa olon oudosti sähköistymään. Yksi isoimmista uutisista kuultiin muutama viikko sitten lehdistötilaisuudessa Tavastia-klubilla, jonne oli kerääntynyt bändin alkuperäinen levytyskokoonpano. Se tulisi soittamaan ensi kertaa yli 40 vuoteen, laulaja Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikan päätteeksi.

Jukka Sammalisto

Tuon kokoonpanon toiseksi ja viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 1982 alussa julkaistu Oriental Beat. Äänitykseltään epäonnistuneena pidetty levy on miksattu vastikään uudelleen, joten siihen palaaminen on selvästi ollut sytykkeenä myös bändin hetkelliseksi tarkoitetulle uudelleensyntymiselle.

Henkilökohtainen suhteeni Hanoi Rocksiin alkoi juuri Oriental Beatista. Se ja Stray Catsin Gonna Ball olivat itse asiassa ensimmäiset LP-levyt, joihin koskaan olen törmännyt. Kotonani ei ollut vielä edes levysoitinta, kun ne olivat ilmestyneet isoveljeni huoneeseen. Vaikeaa oli vielä hahmottaa mitä nämä esineet ovat ja miten ne toimivat. Taskuunkin sullottavin c-kasetteihin verrattuna kannet näyttivät kookkaudessaaan hämmentäviltä ja epätodellisilta, kuin maalauksilta tai jonkun muun kuin enon ottamilta valokuvien suurennoksilta.

KONSERTTI
Michael Monroen 60-vuotisjuhlakonsertti

Helsingin Jäähalli 23.9.

Oriental Beatin kannessa Hanoi Rocksin värikkäät jäsenet ilmehtivät kummallisissa asennoissa. He ovat painaneet kädenjälkiään sinne tänne sinisellä ja punaisella maalilla. Yksi joukosta ei ole melkein mahtua kuvaan, hänen päänsä on kääntynyt sivulle, vain oikea silmäkulma katsoo kameraan. Levyn julkaisun jälkeen kokoonpano toimi tällaisenaan enää puolisen vuotta.

TUOTA RYHMÄÄ suurin osa oli tullut Jäähalliin katsomaan, mutta muutakin jännää tilaisuus piti sisällään. Tilaisuus alkoi suorasukaisesti Demolition 23. -yhtyeen tasan 23-minuuttisella keikalla. Lyhytikäinen bändi, Monroen ensimmäinen sitten Hanoi Rocksin, toimi vuosina 1993-1995. Se oli aikaa, jolloin CD-formaatti oli juuri kukistanut vinyylin, joten bändin ainoa levy julkaistaan nyt lokakuussa ensi kertaa vinyylinä.

Minkäänlaisia selityksiä ei kuultu vaan musiikki puhui puolestaan. Demolition 23. on Hanoi Rocksin jälkeisistä, sen ex-jäsenten monenkirjavista kokoonpanoista ehkäpä paras. Tumma ja tyly, pitkälti New Yorkin vuosista nouseva katuasenne kantaa. Pienimuotoinen ilmaisu ei kuitenkaan ollut aivan kotonaan Jäähallissa. Hammersmith Palais soi hienosti, mutta Same Shit Different Dayn olisin kernaasti kelpuuttanut settiin.

Demolition 23:ssa nähtiin lavalla jo yli puolet Hanoi Rocksista, eli Monroen lisäksi basisti Sami Yaffa ja kitaristi Nasty Suicide. Erityisesti Suiciden lavainto näkyi hallin toiselle puolellekin. Jälleen oli se hetki, kun päivätyö proviisorina oli katkennut soittamisen nautintoon.

Monroen nykyinen bändi, joka kulkee hänen nimellään, vastasi pääasiassa illan kulusta. Ensi alkuun mietitytti, miten tällainen kokonaisuus kestää, kun suurimmat odotukset kolme- ja puolituntiseksi venyneen illan aikana kohdistuivat ensinnä Hanoi Rocksiin ja toiseksi Demolition 23:een.

Bändi soitti harjaantuneesti ja isosti, joten se sopi illan akteista parhaiten halliolosuhteisiin. Ei se silti edelleenkään herättänyt välitöntä innostusta. Syy ei ole kliseisesti vain siinä, ettei bändillä ole Andy McCoyn veroista biisintekijää, vaan jokin vierastuttaa myös bändin tyylissä. Se on tavallaan lähempänä niitä monia Hanoi Rocksin epätoivoisia jäljittelijöitä kuin itse Hanoi Rocksia, joka oli hurmaavan sekopäinen kapsäkki mitä erilaisimpia tyylejä.

Taistelutoverit – Band of Brothers.

Lavalla vieraili myös Dave Lindholm, jota nähtiin edellisellä Hanoi Rocks -keikallakin 13 vuotta sitten. Monroe arvuutteli häntä lavalle yhtenä suurimmista kitaristeistamme, mutta ensin sinne ehti putkahtaa 2000-luvulla Hanoin riveissäkin soittanut Costello Hautamäki. Hauska tilanne. Myös McCoy saapui pian, kun kuultiin juuri 2000-luvun Hanoi Rocksia, muiden muassa iskevä A Day Later Dollar Short.

Puolen tunnin väliajan jälkeen oli vuorossa illan hempein osuus. Monroe ilmestyi lavalle yksin Deadtime Stories -laulunsa kera. Sitä seurasi Oriental Beatin viimeinen raita Fallen Star, joka on edelleen sangen häkellyttävä todiste röyhistelevän rockbändin perimmäisestä kaunosieluisuudesta ja taidokkaasta kontrastintajusta. Lenni-Kalle Taipale säesti Monroeta koskettimilla.

Sitten Monroe kutsui lavalle Jenni Vartiaisen, jonka kanssa esitti tämän Missä muruseni on -hitin. Tämä melkeinpä iskelmällinen puoli kytkeytyy kaiketi Monroen nykyiseen imagoon, jossa hän on paitsi rocklaulaja myös mitä erilaisemmat genret kaupallisesti generoidussa konsensuksessa toisiinsa sulattavan televisioviihteen tähti. Esityksellä oli silti hyvin henkilökohtainen merkitys, Monroe omisti sen vaimolleen.

MONROEN BÄNDI jatkoi vielä melkein tunnin, minkä aikana tuli mieleen, että yhtä miestähän tässä enää kaivataan, rumpali Gyp Casinoa. Kaikki muut hanoit olivat jo käyneet lavalla ennen väliaikaa.

Tilanne oli eriskummallinen. Bändistä aikanaan erotettu mies onkin vuosikymmenten päästä juuri se, jota odotetaan siveltämään viimeinen kädenjälki maalaukseen. Casino (oikealta nimeltään Jesper Sporre) ei Suiciden tavoin ole jättänyt musiikkia, mutta on entiseen tapaan sanottuna vaihtanut oikeisiin töihin. Casino toimii nykyisin urheilujohtajana tukholmalaisen Hammarby IF-seuran 10-12v-vuotiaille pelaajille.

Lopulta Monroen bändi sai hommansa hoidettua ja halli tuntui täydemmältä kuin vielä vähän aiemmin. Harva enää notkui kaljalla. Taputusten keskeltä kuuli ihmisten sisimmästä vuosien odotuksen. Kello 22.43 alkoi kuitenkin soida Carl Orffin Carmina Burana -kantaatin O Fortuna -kuoro-osio. Populaarikulttuurissa sitä on hyödynnetty dramatisointikeinona jo riittämiin, mutta jos nyt vielä kerran jossain, niin sitten tässä. 22.45 joku juoksi lavan vasempaan reunaan, taisi olla Suicide. Sitten buranat sikseen – lavan taustakuvaksi ilmestyi Bangkok Shocks Saigon Shakes -esikoislevyn kansi ja korvissa alkoi soida Hanoi Rocksin ikoninen läpimurtohhitti Tragedy. Kello oli silloin 22.46.

Olihan se huima hetki katsoa oloissamme aikanaan poikkeuksellista rock’n roll -unelmaa sen jo vuosia kadotetuksi luullussa alkuvoimassaan – tai sitä, mitä siitä oli vielä tavoitettavissa. Ymmärrettävälläkin tavalla hankala bändihistoria ja elämäntaivalten erot kohtasivat suorastaan liikuttavasti lavalla. Siinä missä Monroe, McCoy ja Yaffa ovat jääneet kiertämään lavoja vaihtelevalla menestyksellä, Suicide ja Casino ovat ne pääosin jo jättäneet. Casino pääsi tavallaan jatkamaan suoraan siitä, mihin hänen tarinansa bändissä jäi, sillä mukana oli myös biisejä myöhemmiltä levyiltä.

Tiettyä soitannollista sekoiluakin keikalla nähtiin, ei vain McCoyn toimesta. Juuri tällaisena Hanoi Rocks kuitenkin halutaan. Tietoisuus siitä auttanee tiukentamaan soittoa jatkossa, mikäli jatkosuunnitelmia tulee. Toivottavasti – kukapa ei haluaisi kuulla puolta tuntia pidempääkin settiä, johon mahtuisi Malibu Beach Nightmaren tapaisten ikisuosikkien lisäksi sellaisia aikanaan ihan yhtä merkittäviä biisejä kuin Mental Beat tai Underwater World.

Million Miles Awayn jälkeen McCoy muisti Razzlea, Casinon paikannutta rumpalia, joka kuoli auto-onnettomuudessa joulukuussa 1984. Tragedia on olennainen osa Hanoi Rocksian tarinaa.

OMIEN NÄKÖHAVAINTOJENI mukaan hallissa oli pitkälti keski-ikäistä ja sitä vanhempaa yleisöä. Tavallaan se ihmetytti, sillä tilaisuus oli ikärajaton ja Monroe erityisesti on saavuttanut nuorempaakin kuuntelijakuntaa. Myöskään japanilaisia faneja, joita yleensä näkee ex-Hanoiden arkisemmillakin keikoillakin, ei osunut tutkaan. Mutta mahtuihan halliin tuhansia.

Epämiellyttävä piirre nykykeikoilla on tunnetusti alituinen kuvaaminen. Historiallisella hetkellä se tietysti korostui entisestään. Vierustoverini käänteli ja väänteli itseään saadakseen parhaimman kuvakulman penkeiltään seisomaan nousseiden ihmisten takaa. Itse jouduin vääntelemään sitten kuvaajan asentojen mukaan. Rock-keikoilla on tietysti normaalia, että ihmiset liikkuvat, mutta on jotain surullista siinä, että he liikkuvatkin saadakseen ikuistettua hetkiä, joita ei kuitenkaan voi sellaisenaan toistaa.

Nyt meillä on jälkipolvien spekuloitavana joukko eritasoisia taltiointeja perjantaista, mutta löytyisikö sellaista henkilöä, joka kuvasi salaa 1980-luvun alun kotivideokamerallaan sen edellisen alku-Hanoin keikan Tavastialla 27.7.1982? Eipä taida löytyä. Silloin kuvaaminen olisi ollut aidosti laitontakin. There’s no law or order.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE