– Sillä (rauhansopimuksella) oli erittäin suuri merkitys. Tarton rauhahan päätti sen vaiheen, jolloin Suomi oli tehnyt itsenäistymispäätöksen ja jolloin jatkui aika levoton vaihe, kunnes Tarton rauha lopullisesti vakiinnutti Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset suhteet, sanoo Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva.

Rauhansopimuksessa sovittiin muun muassa maiden välisestä rajasta. Neuvottelujen lopputulos oli, että Suomi ei saanut kaikkea haluamaansa.

– Suomi toivoi saavansa enemmän kuin mitä loppujen lopuksi sai, mutta sai kuitenkin enemmän kuin mitä Suomi oli koskaan aikaisemmin saanut maata. Suomi oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin historiansa vaiheissa.

Tarton rauhansopimus herätti Suomessa oikeistopuolella aika vahvoja protesteja ja puhuttiin häpeärauhasta, sanoo filosofian tohtori Aleksi Mainio, joka johtaa viisivuotista Suomalaiset Venäjällä -tutkimushanketta Kansallisarkistossa.

– Ylipäänsä jäi Suur-Suomi luomatta, ja tämän ajattelutavan mukaan omat maat jäivät tavallaan rajan taakse.

Neuvosto-Venäjän näkökulmasta katsottuna näytti Mainion mukaan varmaan siltä, että raja tuli nimenomaan Karjalankannaksella liian lähelle Pietaria.

Rajan määrittely maiden välille vaikutti paljon ihmisten elämään ja toimeentuloon varsinkin Itä-Suomessa, josta oli ollut varsin tiiviit kaupalliset ja muut yhteydet etenkin Pietariin.

Mainion mukaan Pietarista oli puhuttu jopa eräänlaisena Itä-Suomen Amerikkana.
Myös Nuorteva korostaa Pietarin merkitystä nimenomaan Itä-Suomelle.

Keisariaikana Pietari oli itse asiassa imenyt kaiken sen, mitä Itä-Suomi pystyi tuottamaan, oli sitten kyse metsätalouden tai maatalouden tuotteista.

– Sitten kun tuli raja, tuli Neuvosto-Venäjä, niin kaikki tämä katkesi. Siinä oli sama tilanne kuin 1990, kun vientikauppa katkesi Neuvostoliittoon.

Vaikka Tartossa sovittiin rajasta, se oli Mainion mukaan hyvin vuotava pitkälle 1920-lukua.

– Meni aikaa ennen kuin raja saatiin käytännössä pystyyn ja paikalle tuli venäläisiä ja suomalaisia rajamiehiä, jotka rupesivat tiukentamaan rajakontrollia.

Erilainen salakuljetus kukoisti 1920-luvulla rajaseudulla. Suomen puolelle salakuljetettiin Mainion mukaan muun muassa paljon ihmisiä. Salakuljetettujen joukossa oli esimerkiksi Pietarin vanhaan eliittiin kuuluneita.

– Toisaalta Suomen puolelta oli monenlaista intressiä mennä rajan yli, kun se oli vielä mahdollista, joskin vaarallista. Kaikenlaisia vakoilijoita, seikkailijoita, kauppiaita, salakuljettajia ja monenlaista muuta väkeä meni edestakaisin, Mainio kuvailee.

Neuvostoliiton vastaisesta rajasta muodostui aikaa myöten myyttinen ja tarunhohtoinen, jota suomalaiset ja ulkomaalaiset kävivät katsomassa. Katselu saavutti Mainion mukaan tietynlaisen turismin muotojakin.

Tarton rauhan raja vaikutti suuresti myös sosiaalisiin suhteisiin ja rikkoi suku- ja perheyhteyksiä. Konkreettisesti saattoi käydä esimerkiksi niin, että inkeriläiskylä halkaistiin käytännössä kahtia.

Toisaalta yhteydenpitoa pystyttiin jatkamaan niin kauan, kun raja vuoti.

1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa oli loikkaribuumi, jolloin tuhansia ihmisiä lähti Suomen puolelta Neuvostoliittoon.

– Taustalla oli suuri työttömyys, mutta rajalla oli myös jatkuva laajamittainen propaganda, jossa sanottiin Neuvostoliiton puolella olevan mahdollisuuksia.

Propagandapuheiden houkuttelemina loikkareita siirtyi rajan yli, mutta ei heitä Neuvostoliiton puolella Mainion mukaan aina suinkaan otettu hellästi vastaan, vaan pikemminkin annettiin ymmärtää, että miksi te tänne tulette, kun teidän olisi pitänyt tehdä vallankumous omassa maassanne.

– Sitten olikin komennus työleirille. Tilanne oli absurdi, Mainio sanoo.

Kaikki Neuvostoliiton puolelle Itä-Karjalaa rakentamaan lähteneet suomalaiset eivät Nuortevan mukaan suinkaan tehneet päätöstä poliittisista syistä.

– Hyvin paljon Itä-Suomesta lähti ihan sen takia, että talous romahti siellä. Lisäksi uskottiin, että Neuvostoliitossa on kuitenkin parempi taloudellinen tilanne. Edelleen oli se ajatus, että Venäjä on suuri maa ja siellä mahdollisuudet ovat suuremmat kuin Suomessa, Nuorteva sanoo.

Kotkan seudulla puhuttiin 1920–1930-luvulla Venäjän leskistä. Aviomiehet olivat lähteneet Neuvostoliittoon, josta heidän piti palata tai vaimon piti seurata myöhemmin perässä.

– Puoliso ei päässytkään lähtemään, ja yhtäkkiä miehestä ei enää kuultukaan mitään. Tällainen siirtolaisuus oli laajamittainen ilmiö rajaseudulla, Mainio sanoo.

Monella suomalaisella ja suomensukuisella oli Mainion mukaan puolestaan intressi jollain lailla liikkua rajan yli toiseen suuntaan. Palaajien joukossa oli esimerkiksi punapakolaisia ja Suomen kommunistisen puolueen agentteja.

STT–Eeva Nikkilä-Kiipula